Molotov sanoi
puheessaan neuvostoliittolaisille taiteilijoille: ”Taiteilijan tehtävä on kautta aikojen
ollut kuvata maailmaa rehellisesti, sellaisena kuin se
todellisuudessa on. Ja kun taiteilija katsoo rehellisesti
sosialismia, hän näkee sen sellaisena kuin se todellisuudessa on,
kukoistavana ja matkalla voittoon.”[1]
Moni tahtoo esittää oman
uskonliikkeensä ja traditionsa Molotovin (ja Stalinin) tavalla: täydellisenä,
kritiikin yläpuolella olevana, oikeutettuna jokaisessa toimessaan, matkalla voittoon. Kenelläkään kolhoosissa turnipseja kärräävällä
ei ole poikkipuolista mielipidettä, ja vastarannankiiskit ja vapaat
taiteilijat tuomitaan Siperiaan syömään lunta. Samoin moni uskova
ajattelee, että oman uskonliikkeen kriittinen tarkastelu karkottaa
kaikki ulkopuoliset pois, sammuttaa uskon liekin ja pilaa Kristuksen
morsiamen maineen. Jos jotain valitettavaa on, sen voi antaa anteeksi
ja lakaista sohvan alle kaveriensa seuraksi. Jos joku yrittää
siirrellä huonekaluja, hän on yhteisön vihollinen.
Vaikka moni haluaisi nähdä asian toisin, totuudella on arvonsa kristillisessä ajattelussa ja elämässä. Jo liikkeen Perustaja kommentoi totuudesta, että te tulette tuntemaan sen, ja se tekee teidät vapaiksi. Olisiko siis luvallista pysähtyä hetkeksi, ja kaivautua helluntialaiseen yhteisöön (ja meihin itseemme) vähän pintaa syvemmälle? Itsensä näkeminen sellaisena, kuin on, on usein ensimmäinen askel täydempään elämään. Vaikka joutuisimme ajoittain vastavalottamaan ja tarjoamaan kriittisiä kommentteja, voisiko silti olla hyvä katsoa maailmaa ja meitä itseämme, ja esittää ne sellaisena, millaisena sen näemme.
Kriittistä realismia, kriittistä
lojaaliutta
Tämä blogi tarjoaa kriittistä
reflektiota helluntailaisuudesta ja siihen liittyvistä
aihekokonaisuuksista. ”Kriittisyys” ei tarkoita aina
asennevammaisuutta tai ”vikoilevaa henkeä”, vaan sitä, että
otamme pari askelta taaksepäin, ja katselemme itseämme,
seurakuntiamme ja ajatteluamme; samoin käännymme ympäri, ja
tarkastelemme ennakkokäsityksiämme. Mitä näemme, mitä meidän
pitäisi nähdä, ja mitä meidän tulisi näkemämme perusteella
tehdä?
Vaikka kriittisyydestä on puhe, tarkoitus ei ole tehdä uutta matalamielistä "helluntailaiset kohupaljastukset"-viestitysjärjestelmää tirkistelynhaluisille. Kuitenkin lupaamme ajoittain nostaa esille
asioita, jotka toisten mielestä olisi parempi jättää kaapin
perälle mädäntymään omassa rauhassaan. Kun teemme tällaisille
asioille ruumiinavausta, joku voi kokea, että me vain haluamme
hajottaa, emme rakentaa. (Joku voi myös päätellä, että blogi on
nuoremman polven kukkopoikien koppavaa tai ”nuorten teologien”
näsäviisastelua niille tienraivaajille, jotka ovat kulkeneet ennen
meitä. Tästä lupaan kirjoittaa tarkemmin myöhemmin.) Kuitenkin
blogin tarkoitus on harjoittaa (Hanno Heinon sanoin) kriittistä
lojaaliutta: toisaalta kunnioittaa sitä traditiota, jossa olemme,
mutta samalla ottaa siihen kriittisesti kantaa.
Blogi pyrkii osaltaan olemaan pieni peili liikkeelle. Hyvä peili kertoo totuuden, oli sitten kysymys joulun jälkeen turvonneesta keskivartalosta tai kevään salitreenauksen jäljiltä paisuneista rintalihaksista: onko nyt aika siirtyä lenkkipolulle vai aurinkorannalle? Kirjoittaessa pyrimme noudattamaan rehellisyyttä: toisaalta sitä, että kerromme asiat niin kuin ne ovat. Emme silottele, mutta emme myöskään tarpeettomasti parjaa. Onnistummeko tässä, ratkeaa viimeisellä tuomiolla – ja sitä ennen mahdollisesti kommenttiosiossa, RV:n mielipidepalstalla ja Netmissionin foorumilla. Toivotamme kaiken asiallisen keskustelun tervetulleeksi täällä ja muualla.
Blogi pyrkii osaltaan olemaan pieni peili liikkeelle. Hyvä peili kertoo totuuden, oli sitten kysymys joulun jälkeen turvonneesta keskivartalosta tai kevään salitreenauksen jäljiltä paisuneista rintalihaksista: onko nyt aika siirtyä lenkkipolulle vai aurinkorannalle? Kirjoittaessa pyrimme noudattamaan rehellisyyttä: toisaalta sitä, että kerromme asiat niin kuin ne ovat. Emme silottele, mutta emme myöskään tarpeettomasti parjaa. Onnistummeko tässä, ratkeaa viimeisellä tuomiolla – ja sitä ennen mahdollisesti kommenttiosiossa, RV:n mielipidepalstalla ja Netmissionin foorumilla. Toivotamme kaiken asiallisen keskustelun tervetulleeksi täällä ja muualla.
”Sosiologiaa, näin on se vaan”
Tämän blogin tarkoituksena on tarjota
reflektiota helluntailaisuudesta sellaisena, kuin me näemme,
tunnemme ja koemme sen. Painotus on sosiaalitieteellisessä reflektiossa:
pohdimme ihmisten välistä dynamiikkaa ja helluntailaisuuden
malleja, rakenteita ja oppeja tässä valossa. Näkökulma ei
kuitenkaan ole pelkästään sosiaalitieteellinen, vaan teologista (ja montaa
muuta -logista) pohdintaa on luvassa – tämän väistäminen olisi
mahdotonta, kun koko blogia aloittavaa kolmikkoa yhdistää teologian
opiskelu (ja kaksi kirjoittajista on ollut aiheen tiimoilta kolmannen
opetettavana). Tarkoitus ei ole työstää hengellisiä asioita
itsessään tässä blogissa. Tämä ei tarkoita, että niillä ei
olisi mitään väliä meille, tai että emme uskoisi niihin; tämä
ei vain ole kanava niiden asioiden työstämiseen.
Ennen kuin avaat, tutustu
varoituksiin
Blogi sisältää vaikeita sanoja (ja
vielä vaikeampia lauseita). Samoin käytämme sanoja ”uskonto”,
”traditio”, ”sosiologia”, ”paradigma” sekä
”kognitiivinen dissonanssi” suhteellisen varomattomasti. Ei,
”uskonto” ei ole ”elävän uskon” vastakohta. ”Traditio”
ei ole vanhojen kirkkojen helmassa riippuva liturgisen
jumalanpalveluksen massa, vaan kaikkea sitä, mikä tekee jostakin
uskonliikkeestä (tai mistä tahansa) sen itsensä tunnistettavassa
muodossa. Ja niin edelleen. Vaikeita sanoja ei kannata pelätä, koska ystävämme Wikipedia osaa yleensä selittää ne.
Kirjoittajista
Blogin kirjoittajaporukka kattaa tällä
hetkellä kolme henkilöä. Anna ja Matti ovat kasvaneet liikkeessä,
ja heillä on myös sosiologian koulutusta. Minä olen ollut mukana
reilu kymmenen vuotta, mutta en ole vielä virallisesti liittynyt
liikkeeseen. Vielä. Seuratkaa viestejä.
Tiimin puolesta,
Markus Mäenpää
[1] Lainaus löytyy kirjasta Simon Sebag Montefiore: Stalin. The Court of the Red Tsar.
[1] Lainaus löytyy kirjasta Simon Sebag Montefiore: Stalin. The Court of the Red Tsar.
Erittäin tervetullut avaus tämä bloginne! Sen verran mielenkiintoisia keskusteluja taustalla kirjoittajien kanssa että tuskin maltan odottaa kaikkea mitä on luvassa... :D
VastaaPoistaPoka mahtavaa! - Eräs Baptisti
VastaaPoistaOho, onpas tosi raju avaus uudelle blogille! Ei muuta kuin Molotov ja Stalin pöytään heti. :) Oletteko miten hyvin perehtyneet siihen, mihin kaikkeen esim. kommunistinen järjestelmä ihmisen elämässä vaikuttaa ja miten se vertautuu uskonnolliseen yhteisöön? Jos liian kevyesti tekee tällaisia rinnastuksia, on vaarana se, että hirmuhallintojen tekoset trivialisoidaan.
VastaaPoistaEi muuta kuin onnea kiinnostava-aiheiselle blogille.
Tuskinpa Jeesus silti helluntailiikettä perusti, niin kuin kolmannessa kappaleessa heitetään...
VastaaPoistaJohanna: Kiitos! Hyvä huomio, on totta, että rinnastus saatetaan tulkita väärin. Rinnastuksissa on ongelma, että niissä on usein yksi, kirjoittajan osoittama yhtymäkohta; kuitenkin tosielämän järjestelmissä asioita löytyy hyvin paljon, joten minkä tahansa vertaamisesta mihin tahansa voi tulla ongelmia: toisella puolella on vaara, että vertaukseen luetaan liikaa (helluntailaisuus = stalinismi) ja toisella puolella, että äärimmäinen verrokki trivialisoidaan ("se Stalin oli vaan joo yks dude"), kuten viittasit. Toisaalta on totta, että natsikortit, fasistileimaisimet (kristillisellä puolella liberaalileimaisimet) ja äärimmäiset vertaukset ovat erinomaisia leimaustyökaluja, kun halutaan jättää asiallinen argumentaatio väliin.
VastaaPoistaKuitenkin kysymykseesi: tiedän jonkin verran Stalinin ja kumppaneiden etnisistä ja poliittisista puhdistuksista sekä terrorista, jota hallinto harjoitti - tarpeeksi, jotta en suhtaudu siihen kevyesti. Kuitenkin Molotovin lainauksen (Stalin oli mainittuna, koska monet tietävät Molotovista vain hänen cocktailinsa) pointti ei ole hirmuteoissa, vaan asenteessa: siinä toimii puhtaaksi tislattuna samanlainen ajattelumalli, joka on jokaisessa järjestelmässä, joka haluaa kontrolloida sitä, miten siitä puhutaan.
Simon: Postauksen alkuosassa puhutaan ensin kristillisestä ajattelusta yleensä; vasta ihan vähän myöhemmin otetaan helluntailaisuus erikseen käsittelyyn. Tästä syystä "Perustaja" viittaa asiayhteydessään kristinuskoon, eli teen väitteen, että Jeesus on kristinuskon perustaja. (Tietysti voisi mennä mukavasti aiheen viereen ja pohtia, ketä todella saamme kiittää kristinuskosta sellaisena, kuin se historiassa on ollut [Jeesus vai Paavali vai molemmat vai joku kasa yhteisöjä], mutta tämä keskustelu jätetään Eksegeettiselle safarille.)
Jos Jeesus on/ oli Jumalan poika niinkuin raamatussa todetaan sovitti ihmiskunnan pahat teot ristillä kirjaimel. tai kuv. mielessä miten vain ja nousi kuolleista hän on mielestäni kristinuskon perustaja mutta Jeesuksen Jumaluuttahan sen enempää kuin sitäkään että hän on/ oli vain tavallinen ihminen on mielestäni mahdotonta todistaa tieteellisesti se on minusta itsestään selvää kun aikakonetta ei ainakaan toistaiseksi ole keksitty että heh en (en käytä kirjoittaessani pisteitä tai pilkkuja koska mulla on luki ongelma)
PoistaYmmärrän kyllä pointtisi; on vähän vaikea todistaa jonkun jumaluutta täältä 2000 vuoden takaa. Tässä kohdassa joudutaan miettimään, mikä on tarpeellinen todiste siitä, että joku on jumala/Jumala. Kyllä, on tieteellisesti suhteellisen vaikeaa todistaa sitä, että joku on Jumala; tämä olisi suhteellisen vaikeaa siinäkin vaiheessa, että meillä olisi aikakone.
PoistaKokonaisuus menee osapuilleen seuraavasti evidentialistisessa (todisteisiin tukeutuvassa) kristillisessä ajattelussa: (1) Jeesus esittää korkeita väitteitä itsestään, ja väittää olevansa Jumalan Poika. (2) Jeesus tapetaan hyvin suttuisella tavalla. (3) Jeesus nousee kuolleista. (4) Meillä on siis keissi, että joku väittää olevansa Jumalan Poika, hänet tapetaan ”properly”, ja siitä huolimatta hän nousee kuolleista. Tässä vaiheessa joutuu miettimään, josko tämän ihmisen elämänsä aikana esittämissä väitteissä olisi jotain perää; jos hänellä on todella voima nousta kuolleista, hänen oma selityksensä asialle saattaa olla pätevä.
Edellinen päättely ei tietystikään ole tieteellisen menetelmän puitteissa (on vaikea toistaa Jeesuksen kuolemaa uudelleen laboratorio-olosuhteissa ja sulkea pois kaikki mahdolliset muut selittävät tekijät, kuten jollakin toistokerralla nykäistä Pyhästä Hengestä virta pois), mutta siitä huolimatta siinä on oma logiikkansa. Erityisesti yliluonnollista ja metafysiikkaa (kaiken olemassaolevan pohjimmaista olemusta miettivä filosofian ala) koskevat väitteet eivät antaudu tieteellisesti tutkittaviksi; on vaikea sopia, että minä menen ensi perjantaina kello yhdeksän suorittamaan ihmerapantamisen Tampereen yliopiston kokeellisen parapsykologian laboratorioon. Kuitenkin voidaan miettiä, onko Jeesuksen tilanteessa evidenssi (eli todistusaineisto) sellaista, joka vakuuttaa – siitä huolimatta, että tapahtuma itsessään on tieteen ulkopuolella. Tiede ei ylety aivan kaikkeen.
Jos ylösnousemus kiinnostaa, ja siitä haluaa jotain tietoa noin yleensä, niin kolmas tämän blogin kirjoittaja on kirjoittanut suhteellisen tuoreen väitöskirjansa Jeesuksen ylösnousemuksesta, joten jos ylösnousemuksen tutkimuksesta haluaa jotain kuvaa, niin kannattaa tutustua: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/67076/kankaanniemi_matti.pdf?sequence=1
Nyt en ole ihan varma, vastasinko kommenttiisi (vai puhunko jotenkin ristiin), mutta laitetaan tulemaan =)
Ihan mielenkiintoista on seurata mihin suuntaa kehittyy, vai leviääkö kuin jokisen eväät? Nimittäin paljon on porukkaa, jotka ei siedä minkäänlaista kritiikkiä, edes lojaalista.
VastaaPoistaTervetuloa tämmöinen uusi blogi! Raikkaita tuulosia puhaltelee...
VastaaPoistaJaahas, kolme humanistia... :-)
VastaaPoistaJoutuu varmaan seuraamaan. Mikä on ensimmäinen aihe, pahojen henkien ulosajaminen vai jotain muuta?
Jatkan vielä Molotovista ja asenteesta sen verran, että totalitaarisella hirmuhallinnolla on keinonsa laittaa toisinajattelijat ahtaalle. Mitkä ovat hengellisen yhteisön vastaavat keinot - ihan reaalimaailmassa? Kukaan ei pakota kuulumaan uskonnolliseen yhteisöön. Myönnän, että siitä irtautuminen, varsinkin, jos kulttuuriin on kasvanut, on usein vaikeaa, mutta henkensä kaupalla ei siitä tietääkseni ole kenenkään tarvinnut paeta.
VastaaPoistaEpäterve hengellinen yhteisö myöskään harvoin kontaminoi kaikkia elämänalueita. On mahdollista päästä irti hetkeksi ahdistavasta yhteisöstä, jos ei muuta, niin töihin lepäämään. Erityisesti kommunismin ongelma oli tämä, se läpäisi ihmisen koko elämän. Pois ei päässyt, maastakaan ei usein voinut muuttaa.
En tiedä kenestä tämä saattaa olla vähän pahasti sanottu, mutta minun kokemukseni vapaiden suuntien seurakunnista on, että niitä johtaa hyvin usein joukkio totaalisen munattomia miehiä, jotka eivät saisi edes ameebaa alistettua, vaikka kuinka yrittäisivät. Jotenkin vertaus menneisiin diktaattoreihin onnahtaa ja pahasti. :)
Johanna, on totta, että hirmuhallinnoilla on tosielämän olosuhteissa melkoisen paljon fyysiset puitteet pakottaa jäsenensä ruotuun voimakeinoin. Kuitenkin haluan teroittaa kahta asiaa: ensin, en vertaa enkä verrannut helluntailaisuutta totalitaristiseen järjestelmään enkä stalinismiin; kuten sanoin, lainattu Molotovin kommentti tarjoaa lähinnä loistavan esimerkin ajattelusta, jolla pyritään rajoittamaan asioiden rehellistä käsittelyä; lisäksi kommentti on sanottu niin rehellisesti ääneen (yleensä asiat vihjataan niin epäsuorasti, että niistä ei saa hyviä lainauksia), että olisi hukkausta olla käyttämättä tuollaisia timantteja. Näin ollen vertaukseni ei viittaa menneisiin diktaattoreihin tai heidän tekoihinsa, enkä yritä heijastella stalineita tai mussolineja helluntaiseurakuntien ovien yläpuolelle, kuten jo edellisessä kommentissani sanoin. Toiseksi, en tässä yhteydessä leimaa helluntailaisuutta ”epäterveeksi hengelliseksi yhteisöksi/järjestelmäksi tai vaaralliseksi kultiksi” (vaikka samalla en kiistä yhteisöjen ongelmia). Käyn joskus tulevissa postauksissa aiheesta tarkempaa rajanvetoa. Kun puhun tässä ”epäterveestä hengellisestä yhteisöstä”, puhun yleisellä tasolla, ja viittaan enemmän suoraviivaisiin kultteihin kuin vähän ahdistaviin seurakuntiin.
VastaaPoistaSiitä olen kuitenkin eri mieltä, etteikö epäterve hengellinen yhteisö saastuttaisi koko elämää. Totalitaristinen järjestelmä hallitsee ihmistä ulkoapäin, voimakeinoilla; epäterve hengellinen yhteisö voi hallita ihmistä sisältä päin. Jumalasi tai tonttusi tai ufosi jahtaavat sinua joka paikkaan, ja vaativat sinulta jatkuvia suorituksia, palvontamenoja tai uhrauksia. Voit mennä töihin, mutta siellä takaraivossasi jyskyttää, että nämä ihmiset pitäisi käännyttää, ja se on sinun vastuullasi (tai muuten jumalasi tai tonttusi hermostuvat ja joudut Gehennaan).
Toinen ongelma on siinä, että totalitaristisista järjestelmistä voit uskoa pääseväsi pois ainakin kuollessasi. Epäterveissä hengellisissä yhteisöissä tämä tuo laihan lohdun: sinut voidaan kuolemasi jälkeen tuomita helvettiin tai jonnekin Manalan rotkoon Ahmijan kitaan, jos et noudata yhteisön sääntöjä tarpeeksi kivasti, tai tapat itsesi (tai et tapa itseäsi).
Kontrollijärjestelmä totalitaristisissa valtioissa on aika erilainen kuin epäterveissä hengellisissä yhteisöissä: jos haluat pois Pohjois-Koreasta, tielläsi on piikkilankaa, miinoja ja vartijarivistöjä. Epäterveessä hengellisessä yhteisössä harvoin väkeä suljetaan Jonestowniin, josta heidän on mahdoton päästä pois (muuten kuin jalat edellä). Teoriassa rajapyykit ovat auki, mutta et pysty kulkemaan portista ulos. Jos kaikki on mennyt oikein, uskot, että yhteisön johtaja on jumalien sijainen maan päällä, ja ilman häntä et voi elää etkä kuolla. Jos lähdet, jumalien viha kohtaa sinua. Lisäksi, vaikka selviäisit tästä hengellisestä hajotusprosessista selvin päin (menettäisit uskosi järjestelmään tarpeeksi paljon), joudut rakentamaan koko elämäsi uudestaan palasista, ja tämän lisäksi kohtaamaan sen, että sinua on huijattu niin rankasti, että sen myöntäminen voi viedä koko omanarvontunnon.
Teesini ei ole tehdä lopullista vertailua, onko helpompi lähteä pois epäterveestä hengellisestä yhteisöstä, vai onko poistuminen totalitaarisesta valtiosta helpompaa. Samoin en tässä esitä viimeistä sanaa siitä, kummalla on käytössään voimakkaammat keinot. Väitän lähinnä, että molemmista voi löytyä hyvin tehokkaita keinoja, joita ei sovi aliarvioida. Asiasta kuitenkin voitaisiin tapella hamaan tuomiopäivään saakka, ja vaikka se voisi olla mielenkiintoista, en jaksaisi tässä yhteydessä tehdä sitä.
Siitä olen erityisen iloinen, että kokemuksesi vapaiden suuntien saarnaajista on suhteellisen munaton. Huolestuisin paljon enemmän väärinkäytöksistä, jos yleiskokemuksesi olisi, että kaikki ovat narsistisia ja väkivaltaisia alfaurossonneja, jotka paimentavat laumaansa rautaisella sauvalla.
Kiitos perusteellisesta vastauksestasi. Tarkennuksesi perusteella varmastikin siis ylitulkitsin tuon, että "toisinajattelijat kärrätään Siperiaan syömään lunta" ja muutenkaan ei kellään nöyrällä raatajalla ole poikkipuolista sanaa sanottavana.
PoistaEthän kuitenkaan unohda, että kun totalitaarinen ideologia on yhteiskunnassa vallalla, silloin se on myös ihmisen "pään sisällä", ei vain ulkoisissa tekijöissä. Jopa toisinajattelu on vaikeaa, koska yhteisöllinen muisti on muokattu yhteiskunnallisilla toimilla. Tässä suhteessa itse asiassa varmaankin epäterve hengellisyys tulee lähelle muita huolestuttavia ideologioita.
Narsismi on toki pelottava ilmiö, siitä olemme samaa mieltä. Alfauroksia olisin suonut näkeväni vähän enemmän seurakunta-aikoinani. :) Mutta ilman narsismiakin voidaan johtaa huonosti. Omaan lähtemiseeni vaikutti vahvasti se, että en saanut oikeasti vastuuta, vaan ylitseni käveltiin koko ajan ja toisekseen se, että käskettiin peitellä asioita, jotka olisi oikeasti pitänyt käsitellä yhteisön sisällä, mahdollisesti myös virkavallan kanssa.
Yllättävän moni kuitenkin alistuu huonoon johtajuuteen, vaikka myöntää sen ongelmat.
OSA 1 Johanna: En ylläty, että voimakkaan retoriikan joukosta voi olla ajoittain haasteellista erottaa sitä, mikä on sokerikuorrutusta, mikä alleviivausta ja mikä argumentointia. Siinä on haastetta myös kirjoittajalle tuottaa tekstiä, josta ei tulisi sellaisia ongelmia (ja mitään hermeneuttista teoriaa lainaamatta voin väittää, että sellainen on tavoiteltavaa ja tavoiteltavissa, mutta saavuttamattomissa;)
PoistaHyvä muistutus siitä, että totalitaristisessa yhteiskunnassa yhteiskunta on kaikkialla. On totta, että jos sinulla (you-passiivi) ei ole mahdollisuuksia tutustua toisenlaiseen ajatteluun, liikkeen tarjoama totuus on ainoa totuus, joka sinulla voi olla; Natsi-Saksan aivopesty sukupolvi tarjonnee tästä hyviä esimerkkejä. Toisaalta – ja erityisesti järjestelmän iän pitkittyessä ja olosuhteiden kurjistuessa – propagandan ja eletyn todellisuuden ero tulee niin räikeäksi, että usko järjestelmään ei voi olla kovin suurissa kantimissa. Ehkä oma zoomauspisteeni on sellainen ajallinen kohta, kun jokainen jollakin tasolla tietää (vaikkei uskaltaisi sanoa ääneen), että järjestelmän totuus ei ole Totuus.
Mainitsit toisena syynä lähtemiseesi, että et saanut vastuuta seurakunnassa, vaan ylitsesi käveltiin jatkuvasti. Tämä on yksi todellinen johtajuuden ongelma monissa seurakunnissa: vastuuta ei osata jakaa, vaikka se olisi ihan järjettömän tärkeää. ”Opetuslapseuttaminen” on kaunis sana, mutta sen tarvitsisi tarkoittaa myös sitä, että ihmiset saisivat enemmän vastuuta ja mahdollisuuksia toteuttaa omaa kutsumustaan seurakunnan näyn puitteissa (pahoittelen Kaanaan kieltä, mutta lienee ymmärrettävää). Pidän mielekkäänä sitä kristillisen johtajuuden periaatetta, että todellinen johtajuus on pastorilla sitä, että hän pystyy tunnistamaan ihmisten vahvuudet, kutsumukset ja kiinnostuksen kohteet, ja tarjoamaan mahdollisuuksia toteuttaa niitä seurakunnan kokonaisnäyn puitteissa. (Jos uskotaan, että on olemassa Jumala, joka antaa lahjat ja kutsumukset, pastorin tulisi luottaa, että Jumalan ihmisille antamat kutsumukset kannattaa jalostaa käyttöön.) Kuitenkin liian usein seurakunnissa voi käydä niin, että pastori toteuttaa omaa näkyään, ja pyrkii valjastamaan seurakuntalaisia toteuttamaan sitä; jos joku näky ei sovi kuvioon, se voidaan tukahduttaa. Tämä on mielestäni epärehellistä ja epähedelmällistä hengellistä johtajuutta, joka on enemmän kontrollointia kuin todellista kristillistä, pastoraalista johtajuutta.
Huonoon johtajuuteen alistumiseen on monta selitystä. Yksi on teologinen malli, jolla vanhimmiston auktoriteettia perustellaan: jos vanhimmisto ja pastori ovat kaiken yläpuolella, paha siihen on mennä mitään sanomaan. (Usein kuitenkin löytyy vastarannankiiskejä ja änkyröitä, jotka eivät suostu sulkemaan suutaan) Toinen on se, että monella on taipumus ”laumasieluisuuteen”: johtakaa te, me tulemme perässä; harva haluaa todellisuudessa johtajuuden painoa harteilleen, vaan mieluummin seurailee mukana. Kolmas puoli on siinä, että monelta puuttuvat työkalut todella tehdä asioille jotain. Monella lienee kokemusta, että kun johonkin asiaan yritetään puuttua, siitä tulee koko yhteisöä repivä riita, koska keskustelukulttuuri on sen verran suoraviivaista. Kun tästä selvitään, jäljelle jää vain halu välttää tällaista (se vie huomion pois tärkeimmästä eli evankeliumin julistamisesta), ja näin yhteisö oppii hautaamaan asioitaan. Rakentavana ratkaisuna voisi olla pienen dialogisuuden opettelu: toinen voi olla eri mieltä, mutta siitä huolimatta sitä kannattaa ainakin kuunnella.
OSA 2 Toinen mainitsemasi asia, asioiden peittely jopa siihen asti, että suojellaan seurakuntaa virkavallalta, on äärimmillään hyvin huolestuttavaa. Jokainen yhteisö tahtoo jollakin tavalla valvoa mainettaan ja sitä, miten ulkopuoliset ajattelevat siitä; tämä on luonnollista (jatkuvana lööppiprinsessana oleminen on väsyttävää, ja kuka haluaa kuulua siihen ”oho, taas ne tyhmäilee, kuinkas muutenkaan”-yhteisöön?). Toisaalta olen kovasti huolissani tästä piirteestä silloin, kun se estää yhteisöä kohtaamasta ongelmiaan, myöntämästä virheitään ja kehittymästä eteenpäin. ”Ei tapella”-asenne on kunnioitettava, mutta joskus se laajenee munattomuuteen, jossa ei uskalleta nostaa kissaeläimiä pöydille. Vielä enemmän olen raivoissani siinä vaiheessa, jos seurakuntaäiti laskee pyhän kaapunsa helman niiden ylle, jotka pitäisi saattaa virkavallan eteen pamputettavaksi. Ei seurakunnan maineen suojelemiseksi pitäisi alistua huoraamaan totuutta vastaan! Hyvänen aika, jos seurakunnassa esimerkiksi seksuaalista hyväksikäyttöä, niin itseään Kristuksen kirkkona pitävän yhteisön tulisi olla ensimmäisenä ajamassa oikeutta toteutumaan, ja kampanjoimassa sorrettujen asian puolesta! Mielestäni vastuullinen yhteisö käsittelee asiat ja jopa päästää ne julkisuuteen, jos niin on pakko tehdä. Tämä tietysti pilaa mielikuvaa yhteisöstä täydellisten pesimäpaikkana, mutta toisaalta lisää luotettavuutta: "kukaan ei ole täydellinen, mutta me sentään yritämme ottaa yhteisönä vastuuta väärinkäytöksistä."
PoistaItse näen monien seurakuntien kohdalla toivoa siinä suhteessa, että ne haluavat ottaa vastuuta väärinkäytöksistä, ja toimia läpinäkyvämmin. Uskon, että ainakin osassa seurakunnissa kulttuuri on muuttumassa. Tulevaisuus kertoo, läpäiseekö tämä muutos koko liikkeen.
Toivottavasti vittu on myös vittu tässä blogissa. Eli kun ottaa päähän niin "vituttaa".
VastaaPoista-Ymmärtänet mitä tarkoitan.
OSA 1/2
VastaaPoistaSuhtaudun kristinuskoon yleensä hyvin kriittisesti ja tuon sen esiin. Toisessa mediassa oli tälläinen vertaus jonka kuulen aika usein:
"Kannattaa kuitenkin pitää huoli siitä, ettei perusnegatiivisuudella sulje pois liikaa asioita elämästä...jos en tykkää jääkiekosta, en jää koko loppuiäkseni jankkaamaan siitä, kuinka hirveää jääkiekko on. Vaihdan yksinkertaisesti lajia ja jätän jääkiekon. En jää siihen kiinni ja jumiin. Toki yrittäisin rajuja taklauksia edelleen poistaa jääkiekosta, jos vain mielipiteelläni pystyisin...nyt sulla on toi perusasenne päällä, että koko jääkiekossa ei voi olla mitään muuta kuin pahaa ja taklauksia."
Onko toi oikeasti noin yksinkertaista? Onko olemassa noin helppoja valmiiksi pureskeltuja vastauksia näin vaikeeseen ongelmaan?
Otetaas tähän vähän jääkiekkoa... tässä tausta:
http://www.iltasanomat.fi/sm-liiga/art-1288544489359.html
Vähän niin kuin Nordlund ja Peltonen kaksikko, Nordlund on puhdas pulmunen jos kysyy hänen joukkuetovereilta => Peltosen vika. Peltonen taas joukkuetovereineen ajattelee et Nordlundin vika.
Jos Peltonen istuisi rullatuolissa halvaantuneena niin mitäs luulet kauanko hän jaksaisi jutella ko taklauksesta (lopun elämäänsä vai ihan vain hetken)? Tuo rullatuoli häntä kuitenkin muistuttaisi ko taklauksesta lopun elämää. Olisiko Peltonen tuolloin perusnegatiivinen kun tuo esiin elämän realiteettejä vai elämän uhri jonka ajatukset on muuttuneet negatiivisiksi lajia kohtaan ja jonka pitäisi vaan vaihtaa lajia eikä jäädä paskaan makaamaan? Ajatukset jotka johtuu siitä ettei koskaan voi unohtaa tuota taklausta joka hänet vammautti ja pisti pyörätuoliin. Pyörätuoli kuitenkin tuosta muistuttaa häntä joka hetki, lopun elämää. Onneksi Peltonen ei tuosta kuitenkaan vammautunut. Minä kuitenkin vammauduin kristillisen skenen kusipäisyydestä ja tuo vamma on tuollainen joka seuraa minua loppu elämän. Olenko siis perusnegatiivinen siksi että olemassa oleva vamma muistuttaa olemassaolollaan jatkuvasti, pyörätuolista kun ei mihinkään pääse.
Sitten voisin kysyä: Onko katkeruus luonnollista ja yksi ihmisyyteen kuuluvista selviytymis keinoista vai saatanan luoma ansa ihmiselle? Olenko vain katkera vai miksi puhun? Puhun vaikka asiat ei oo niin positiivisia.
OSA 2/2
VastaaPoistaPsyykkinen vamma ja psyykkinen vammaisuus on sellainen jossa ei ole pyörätuolia jota ulkopuolinen voi nähdä ja ymmärtää, mutta joka on ihan yhtä paska ku se pyörätuoli... jopa paskempi ku katsoo siltä kannalta et "vammanulkopuoliset" ei pysty sitä kovinkaan hyvin ymmärtää sitä koska se ei näy päälleppäin (se kuuluu vain ja joskus vain määrätyissä tilanteissa)... ei varsinkaan Nordlundin joukkue toverit pysty ymmärtää olihan se Peltosen oma vika, sai ansionsa mukaan taklauksen joka hänet pisti pyörätuoliin.
Kysyn sinulta lukijani: Oletko Nordlundin vai Peltosen joukkuseessa? Koitappa astua toisen joukkuelaisen kenkiin ja miettiä asiaa siltä kannalta. Niin Jeesuskin tekisi. Sitä myös minä pyrin tekemään. Pyritkö sinä?
Se on kaksisuuntaisen kommunikaation perusedellytys. Täytyy ymmärtää vastapuolta jotta itse tulee ymmärretyksi. Pelkkä oman ajatuksen tuputtaminen ei ole kommunikaatiota ja se rikkoo toimivan kaksipuolisen kommunikaation ideaa räikeästi.
Miksi olen vammautunut loppuelämäkseni? Siksi koska minut on vammautettu psyykkisesti jo lapsena oikeastaan vauvana? Jo lapsena olen pelännyt harmageddonia, antikristusta, pedon merkkiä, saatanaa, pirua, demoneja, helvettiä, jne... kaikkia noita ihania asioita joita tuo kristuksen evankeljumi tuntuu sisältävän ainakin joissain piireissä.
Raamatun Jumalan mukaanhan Ihminenhän on luonnostaan paha, menossa helvettiin jos vaan idlaa... Näinhän moni ajattelee... onko asia oikeasti noin? Sitä yritän pohtia ääneen ja siitä monet vetää juttua et olen negatiivinen ajatuksissani kun tuon kyseenalaistan ja sitä pohdin. Määrätynlainen kristinusko ei kestä tuollaista kriittisyyttä ja kyseenalaistamista. Siitä johtuu että he tekevät kaikkensa jotta paska julkisuuskuvan takana ei tulisi ilmi. Tämäkin on inhimillistä vai kuka meistä haluaisi paljastaa sen kaiken paskan mitä omat kasvot kätkeekään?
Koitetaanhan olla rehellisiä itsellemme ja katsokaamme elämää tutkivin silmin. Elämästä voi oppia aina jotain uutta. Toisistamme voidaan oppia aina jotain uutta. Olemmeko valmiit oppimaan toisiltamme ja omistammeko jo nyt sellaisen objektiivisen absoluuttisen totuuden ettei oppimiselle jää enää tilaa?
Terveisin:
-80 luvun lapsi, kolmannen polven hellari joka on parantunut harhastaan.
Ps. Hyvältä kuulostaa ko blogi.
Anonyyni: yritämme julkaista kaikki sisällöltään asialliset kommentit. Tietysti myös asiallinen kielenkäyttö on suotavaa ja toivottavaa.
VastaaPoistaChagge: Ensin täytyy sanoa, että onnittelut ymmärrettävän sillan luomisesta jääkiekkotaklauksen ja hengellisen väkivallan välille! Haasteesi astua toisen kalosseihin on juuri sitä, mitä arvostamme. Dialogilla on paikkansa, koska voimme ihan oikeasti oppia jotain uutta. Uskon, että jopa kaikilla postmoderneilla dekonstruktionismeilla ja radikaaleilla ties-millä-logioilla on paikkansa, ainakin uusien kysymysten herättäjinä.
VastaaPoistaTäytyy myös sanoa, että olen koko kristillisen kentän puolelta pahoillani siitä, mitä sinulle on tapahtunut. Ei tämän sanominen muuta mitään, mutta haluan silti sanoa. Sinulle on ilmeisimmin tehty hengellistä väkivaltaa, ja mikään kristillinen yhteisö ei saisi hyväksyä sisällään sellaista. On kuitenkin totta, että monet kristityt tuskin ymmärtävät asemaasi, ja leimaavat sinut vain ”katkeraksi” (loistava leimaisin monen kritiikin kuittaamiseksi).
En ole ollenkaan yllättynyt, että helluntailaiset (ja kristityt yleensä) ovat onnistuneet satuttamaan monia. Me olemme edelleen kristillisen yhteisön sisällä, ja tahtoisimme omalta osaltamme oppia vaikuttamaan seurakuntakulttuuriin niin, että raatoja tulisi vähemmän. Miten tämä onnistuu, on mahdollisen jatkokehittelyn aihe.
Btw, yllättävää on se, että luulimme, että tästä tulisi helluntailaisen yhteisön sisäinen keskustelu (”ei kukaan muu nyt tällaista lue”); nyt kuitenkin näyttää, että osallistumisen rajat eivät kulje ”Siionin” ja ”maailman” välillä, vaan keskusteluun ovat tulleet mukaan myös kriittiset äänet. Tervetuloa, siis!
Jos joku on haavoittunut huonossa avioliitossa, voi hänellä olla vaikeuksia ymmärtää, että jonkun toisen kokemus avioliitossa elämisestä on täysin toisenlainen. Sama voi päteä (helluntai)- seurakunnassa eläneeseen. Toisella on pääosin hyviä kokemuksia, hän on saanut löytää pohjan omaan elämäänsä, kun taas toinen on kokenut asiat hyvin negatiivisena. Tällaiset ihmiset puhuvat helposti toistensa ohi.
VastaaPoistaJos koottaisiin avioliitossa syvästi pettyneet jakamaan kokemuksiaan, olisivat heidän kokemuksensa tietenkin tosia. Mitään totuudellista yleiskuvaa avioliitosta ei heidän näkemyksistä kuitenkaan syntyisi. He kertovat kyllä epäonnistuneista ihmissuhteista ja muusta tyrimisestä, mutta jonkun muun on kerrottava asian toinen puoli.
Tässä vaiheessa viimeistään en enää malttanut olla puuttumatta keskusteluun, sillä toi avioliittovertaus oli loistava tapa kuvata helluntaikokemusten kirjoa. Ja mua suuresti muutenkin kiinnostaa se, että mitä ihmisten kokemukset ylipäätänsä kertovat todellisuudesta. Joten aiheeseen varmaan vielä palataan, mutta, hyvä anonyymi, kiitos tästä jo tässä vaiheessa! :)
PoistaMinusta tämä blogi vaikuttaa lupaavalta. ja varsinkin jos tästä kehittyisi uskovien hellareiden ja etnisten hellareiden yhteinen vuorovaikutusfoorumi, jossa nykyiset eivät tuomitsisi entisiä gehennaan, arvelisi katkeruutta motiiviksi ja toivottelisi <3-mellisesti takaisin rakkaudella.
VastaaPoistaJa toisaalta me exät malttaisimme mielemme, emmekä rääkyisi koko pahaa oloamme tänne kun vastaajat täällä ovat kuitenkin syyttömiä.
Timo Kangas
Blogin perustiimiltä pyytäisin mielipidettä siihen, missä ovat mielestänne hengellisen väkivallan rajat. Kun Johannes Kastaja sanoi Herodekselle, että "Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa", niin syyllistyikö Johannes nykykäsityksen mukaan Herodeksen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden vähättelyyn ja siis hengelliseen väkivaltaan, tulihan Herodekselle paha mieli, arvelen.
VastaaPoistaTai kun Jeesus sanoi aviorikoksesta tavatulle naiselle, että "En
minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee", niin syyllistyikö Jeesus naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kieltämiseen? Saako pettämistä eli aviorikosta kutsua aviorikokseksi (onhan se rikos Jumalan lain edessä, vaikka ei maallisen lain) ja saako siihen syyllistynyttä kehoittaa olemaan enää jatkamatta ko. synnin tekemistä?
Saako ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä?
Näillä kysymyksillä en pyri vähättelemään sitä, jos joku johtava hahmo herätysliikkeessä on tehnyt esim. johtamiseen liittyviä syntejä. Nekin ovat vääryyttä ja Jumala vihaan vääryyttä.
Mä oon joskus muinaisina aikoina tehnyt jotain esseetä hengellisestä väkivallasta ja ainut siitä mieleen jäänyt asia oli se, että hengellistä väkivaltaa on vaikea määritellä. Kun musta vastaus tohon "mikä on hengellistä väkivaltaa"-kysymykseen riippuu paljon siitä, että miten hengellinen väkivalta määritellään. Mitä enemmän hengellisen väkivallan ajattelee olevan ykislön subjektiivinen kokemus, niin sitä enemmän jonkun nuhtelun tai vastaavan tapahtuman hengellinen väkivalta-pitoisuutta tulee kysyä siltä yksilöltä itseltään.
PoistaMutta toisaalta saman asiasisällön voi sanoa todella monella tavalla. Eli kai mä nyt sitten yritän tässä sanoa, että yleispäteviä ohjeita ei musta oikein löydy.
Make tai Matti vastatkoon jotain jämäkämpää ;)
Mäenpää ilmoittaa tuolla esittelyssä kiinnostuksensa kohteeksi hengellisen väkivallan, joten odottelen häneltä vastausta noihin esimerkkeihini Johannes Kastajasta ja Jeesuksesta. Nimittäin jos sen toisen keskusteluosapuolen mielipaha määrittää sen, onko kyseessä hengellinen väkivalta, niin siinä tapauksessa aina, kun esim. ei-uskova tai kuka tahansa kritisoi uskovaa ja tämä pahoittaa siitä mielensä, on kyseessä henkinen väkivalta. Ja niin luomme yhteiskunnan , jossa kohta käynnistämme käsittämättömän monta oikeusjuttua toisiamme vastaan.
PoistaKyllä täällä tietty määrä mielipahaa on siedettävä, jos aikoo elää muiden kanssa samassa yhteiskunnassa. Muuten emme voi kohta keskustella eri mieltä olevien kanssa ollenkaan. Liika on tietysti liikaa.
Mutta: "Väisty edestäni, saatana", sanoi Jeesus Pietarille (Matt.16:23). Siinähän Pietari yritti estellä Jeesusta menemästä Jerusalemiin ylipappi tuomittavaksi.
Hengellinen väkivalta on varmasti hyvin häilyvä käsite ja ihmisen luonnollinen reaktio on kokea olevansa oikeassa ja tulleensa väärin ymmärretyksi. Yhtenä isona oikeudenmukaisuushaasteena on viime aikoina ollut se, että kun "uhri" saa äänensä kuuluville, niin vain yksi narratiivi kuullaan. Usein yhteisöllä ja "väkivallan tekijöillä" olisi oma versionsa tapahtuneista.
PoistaEhkä lähtisin määrittelemään hengellistä väkivaltaa sellaisen elämäntavan manipulatiivisesta julistamisesta, jota ei julistaja itse pysty eikä halua elää. Esimerkiksi salassa irstaileva kulttijohtaja projisoi omia sekoiluitaan ankariin pyhityssaarnoihin synnillistäen kaiken seksuaalisuuden. Silloin, kun "ohjelmaa" ei itse toteuteta on sen promotoiminen mahdollisesti hengellistä väkivaltaa. Matteuksen Jeesus viittasi tähän ilmiöön kuuluisassa fariseuskritiikissään (Matt 23).
MK - Jos pääkriteerinä käytetään "tekeekö itse mitä sanoo" niin tuolla logiikalla askeetti joka itse elää selibaatissa, saa syyllistää Jumalan nimissä helvetin uhalla kaikkia parisuhteessa eläviä, mutta se ei ole hengellistä väkivaltaa. Intuitiivisesti ajatellen tuo kyllä kuulostaisi sellaiselta.
PoistaJFK
(erotukseksi muista anonyymeista käytän allekirjoitusta)
Kirjoittelen vastaukseni kokonaisina postauksina, joita tulee näillä näkymin kolme kappaletta. Eli noista "Jeesus, Johannes ja ..." -viesteistä voi lukea vastaukseni, kunhan sen saan naputeltua.
PoistaJFK:
VastaaPoistaItse asiassa en pitäisi tuota välttämättä ihan yksioikoisesti hengellisenä väkivaltana, koska tämä selibaattiaskeetti selkeästi kertoo, millaista uskonnollista järjestelmää hän markkinoi. Näin ollen kukin voi periaatteessa päättää, haluaako liittyä hänen systeemiinsä. Tämä "julistuksen ja vaelluksen harmonia" ei toki tyhjentävästi selitä hengellisen käsitten sisältöä. Esimerkiksi profetioilla ja demonisaatiodiagnooseilla manipuloiminen voidaan varmaankin myös todeta hengelliseksi väkivallaksi. Mutta tällöin vielä jakaisin touhun kahteen luokkaan, joista ensimmäinen on sukua tuolle "julistuksen ja vaelluksen (epä)harmonialle": 1) "Shamaani" tietää keksivänsä profetiat itse samoin kuin demonisaatiodiagnoosit eli kyse on tietoisesta huijaukssta, 2) "Shamaani" elää itsekin illuusion/käsityksen/suuren valaistuksen vallassa uskoen enemmän tai vähemmän vilpittömästi toimintaansa. Jälkimmäisessäkin tapauksessa on pientä syyntakeettomuuden vivahdetta mukana, vaikka jälki voi olla ajoittain jopa karumpaa kuin ykkösvaihtoehdossa.
Huippumeininki..mut tällainen ajatus itellä, että toivoisin tämän "pysyvän" enemmän blogina kuin foorumina..ettei tästä tulisi hellareiden Suomi24-foorumia. On mielenkiintoisempaa kuulla mitä blogisteilla on sanottavaa ;)Rock on!
VastaaPoista5polvenpuhdaskarismageenipastori