Naiset seurakunnassa, osa 2: naispastorikeskustelun dynamiikkaa sekä huutelua puolin ja toisin

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle postaukselleni, jossa vähän kartoitin helluntaiherätyksen tilannetta naisten suhteen. Se kannattaa lukea alle, koska viittaan siinä kommentoituihin asioihin toistuvasti.

Aluksi pitää tunnustaa, että keskustelu saattaa olla lähes käsittämätön ulkopuoliselle, joka ei hahmota kokemuksellisesti liikkeen dynamiikkaa. Miksi ihmeessä tällaisesta asiasta edes puhutaan? Miksei puhuta punajuurien maalaamisesta Tikkurilan talomaaleilla? Tai kattotiilien keittämisestä haaleassa suolavedessä palsternakkojen kanssa? Molemmissa tuntuu olevan yhtä paljon mieltä kuin tässä. Miksi ihmeessä ei vain anneta niiden naisten olla pastoreita, mennä kotiin, keitetä teetä ja katsota Voice of Finlandin uusintoja? Kuitenkin keskustelu on merkittävä liikkeen sisäisesti (tämä koskee yllättävän montaa ihmistä liikkeessä), joten tarjotaan sille paikka tässä.

Tilannemuutos: ulkopuolista paineistusta

Kuten viimeksi pohdin, naiset ovat saaneet tehdä käytännössä kaikkea mahdollista seurakunnissa, paitsi toimia pastoreina. Naisten mahdollisuudet toimia seurakunnassa ovat vapautuneet viimeisten vuosien aikana. Ensin nainen saattoi olla nuorisotyöntekijä, sitten nuorisopastori, sitten seurakuntapastori, ja joissakin paikoissa nainen saattaa olla jo johtava pastori. Kehitys on kulkenut siis vapaampia mahdollisuuksia kohti.

On hyvin mahdollista, että tilanteen ja tulkintojen lientymiseen on vaikuttanut ulkopuolinen paine: yhteiskunnassa muutenkin naisten asema on tullut vapaammaksi, ja naiset ovat jatkuvasti koulutetumpia. On jatkuvasti normaalimpaa, että yhteiskunnassa nainen on pomosi. On jatkuvasti kummallisempaa, jos joku esittää väitteitä, että nainen ei saisi toimia jossakin työssä vain sukupuolensa tähden – minun sukupolveni on kasvatettu heittämään sisäinen takaperinvoltti kierteellä tällaisessa tilanteessa (yritäpä väittää, että nainen ei voi olla palomies, pun intended). Ei ole siis ollenkaan kummallista, että seurakunnissa käytäntö ja teologia ovat muuttuneet ulkopuolisen paineen seurauksena hiljalleen vastaamaan yhteiskunnan arvokeskustelua.

Sivujuonteena on pakko sanoa, että tilanne ei välttämättä ole staattinen. Eräs naispastori totesi, että hänen käsityksensä mukaan keskustelussa on tapahtunut heiluriliikettä: ensin oltiin kovasti sitä vastaan, että nainen toimisi pastorina. Tämän jälkeen tuli aika, että suhtauduttiin paljon myönteisemmin siihen, että nainen toimisi pastorina. Kuitenkin nyt tilanne olisi liikkunut siihen suuntaan, että mielipiteet olisivat hieman tiukempia asian suhteen.

Kuten edellisessä viestissä jo kommentoin, kysymys pastorin mahdollisista sukupuolirajoitteista on lähtökohtaisesti teologinen; jos joku seurakunta sanoo, että nainen ei saa olla pastorina, syynä on käytännössä aina se, että he uskovat, että Jumala (Raamatun kautta) ihan oikeasti haluaa pastoreiksi vain miehiä. Jos naisilla on siis valittamista, heidän ei tarvitse avautua miehille asiasta, vaan laittaa palautteensa Jumalalle. Kyse on siis teologiasta. Kuitenkin, kuten edellisessä postauksessani pohdin, tilanteen epämääräisyys on varmasti ollut syynä, miksi ulkopuolinen paine on niin hyvin muuttanut tilannetta: jos omaa teologiaa ei ole alun perinkään noudatettu (ainakaan johdonmukaisesti), on helppo päästää rajaa venymään aina vain pidemmälle. Sekin äärilaita, joka on paperilla kieltänyt naisia tekemästä oikeastaan mitään, on käytännössä antanut heidän touhuta kaikkea mahdollista, kunhan vain eivät ole pastoreina. Kun tulee tilanteita, että naiset ottavat jatkuvasti aktiivisempia rooleja, ei pienten aluelaajennusten kohdalla nähdä tarpeelliseksi tarkastella johdonmukaisesti oppia, ja pohtia, olisiko tarvetta puuttua käytäntöön, tai muuttaa tai tarkentaa oppia. Tällaisessa tilanteessa asioista ei keskustella eikä tehdä teologiaa – asiat vain tapahtuvat.

Miksi edes puhua aiheesta? Mitä väliä?

Mitä merkitystä koko keskustelulla on naisille, jotka tästä huolimatta ottavat aktiivisen roolin seurakunnissa ja päätyvät pastoreiksi? Joku voisi sanoa, että ei mitään. Itse kuitenkin näen kaksi ongelmaa: ensiksi sen, että jos perusteluissa ei ole käytetty tarpeeksi Raamattuun perustuvia argumentteja, ihmisille voi jäädä epäselväksi, ”onkos tämä nyt sitten raamatullista vai ei?” Tämä saa aikaan vastareaktioita ja vähintään hämmentynyttä suhtautumista naispastoriin. Pastorin työssä ihmisten luottamuksen saaminen on tärkeää, ja jos taustalla kummittelee joku teologisen epäilyksen mörkö, pohjimmiltaan tulevan luottamuksen rakentaminen voi olla vaikeaa, tai ainakin kestää pidempään. Kuten eräs naispastori minulle alleviivasi, hän haluaa ensisijaisesti rakentaa Jumalan valtakuntaa (eli palvella Jumalaa, toimia seurakunnassa sen parhaaksi), mutta tässä voi olla vaikeutena se, että jos seurakunnassa toiminen on jatkuvaa tasapainoilua sen kanssa, mitä voi tehdä ja millä tavalla.

Ääriesimerkkinä on se, että kun nainen tarttuu pastorin toimeen, häneen suhtaudutaan monimutkaisesti myös lähipiirissä. Ei ole mahdotonta, että monet ystävyyssuhteet monimutkaistuvat, kun toisella puolella on käsitys siitä, että nainen ei voi olla pastorina. Pahimmillaan tämä johtaa ystävyyden katkeamiseen, kun toinen osapuoli ei voi pitää oikeana toisen ratkaisua.

Toinen tekijä liittyy naispastoreiden sisäiseen kokemukseen. Jos heillä on kokemus siitä, että heidän tulisi olla pastoreita, mutta samalla heillä on epävarmuutta sen kanssa, mitä Raamattu sanoo asiasta, kokonaisuus voi johtaa kognitiiviseen dissonanssiin (tiedolliseen ristiriitaan). ”Minä koen, että Jumala haluaisi laittaa minut pastoriksi, mutta silti en ole nyt ihan varma, mitä näiden joidenkin raamatunpaikkojen kanssa pitäisi tehdä.” Tämä voi johtaa epävarmuuteen uravalinnassa, pastoriksi menemisen pitkittymisen, ja mahdollisesti työssä ahdistusta siitä, miten asia nyt oikeasti on. Ihminen on pätevä päättämään, että ajattelee jollakin tavalla, mutta samalla alas painetut epäilykset eivät haihdu maton alta minnekään. Jos epäilee asiaa, se voi kummitella myös pastorintyössä. Pastorintyössä ei liene rakentavaa, jos taustalla jossakin häilyy ajatus siitä, haluaako Jumala minun sittenkään tekevän tätä työtä. Tämä on erityisen totta silloin, kun seurakunnasta sataa tulikiveä ja sontaa niskaan, ja Jumalan rauha ja siunaus tuntuvat olevan jossakin Raamatun lehdillä niin kiinni, ettei niitä saa siitä valutettua omaan elämään edes nuolemalla sivuja.

Vanhan koulukunnan eksegeetit

Naispastoreiden tilannetta ei ollenkaan helpota se, että ne, jotka tahtovat rajoittaa naisten toimimista pastorina, ovat yleensä hyvin aktiivisia raamatunkäyttäjiä. Heiltä löytyy valmiseksegeesiä ladattuna lippaaseen toisensa jälkeen, ja he voivat tarpeen vaatiessa ampua sen sieltä tulemaan sarjatulella, kunnes hengellisen aseen piippu on punahehkuinen.

Pari viimeaikaista esimerkkiä lienevät David Pawsonin ja Thoralf Gilbrantin kirjat aiheesta. David Pawson on helluntailaisuudessa tunnettu opettaja, jonka tuotantoon kuuluu luentosarjoja, kirjoja ja videoita vaatimattomasti kaikesta mahdollisesta Raamatussa; hän on tuttu myös TV7:lta. Helluntailaisuudesta löytyy monia, jotka ovat yhtä innoissaan miehestä kuin Justin Bieber -fanit idolistaan. ”Kun Pawson sanoo jotain, sen täytyy olla totta.” Pawsonin kirja ”Kenelle johtajuus kuuluu?” on alkuperäiseltä nimeltään paljastavammin ”Leadership is Male”, joten se ei jätä miehen kantaa epäselväksi.

Jo edesmennyt Thoralf Gilbrant on ollut mukana muun muassa Ison Raamatun Tietosanakirjan sekä Novumin kokoamisessa kansainvälisenä päätoimittajana. Norjassa 1995 julkaistu Thoralf Gilbrantin teos ”He er ikke mann og kvinne” käsittelee myös johtajuutta seurakunnassa; Toivo Haapala käänsi teoksen suomeksi nimellä ”Tässä ei ole miestä eikä naista”. Haapalan mukaan

”[t]ässä kirjassa Gilbrant seisoo vartiomiehenä Siionin muurilla ja kehottaa Kristuksen seuraajia ja aikamme seurakuntia tarrautumaan lujasti Jumalan sanaan nyt, kun jumalattomuuden ja luopuneen kristillisyyden voimat käyvät hyökyaaltoina Jumalan sanaa ja Herran seurakuntaa vastaan.”

Tähän lienee turha edes laittaa esimerkiksi John Piperin ja Wayne Grudemin tuotantoa (joista Recovering Biblical Manhood and Womanhood) lienee tärkeässä asemassa; Suomesta kuitenkin löytyy korkeintaan muutama ihminen, jotka lukevat heidän kirjojaan aiheesta, joten niitä lienee turha avata enempää tässä.

Mielenkiintoista on muuten huomata, että Aikamedia ei ole julkaissut edellä esitettyjä Pawsonin eikä Gilbrantin kirjoja (Pawsonin kirja on Kristillisen Kirja- ja Musiikkikustannuksen [KKJMK OY] kustantama, ja Gilbrantin kirja on Toivo Haapalan ja Sakari Halmemiehen omakustanne. Itse asiassa – melko lailla yllättäen – Suomen kansallisbibliografian mukaan mikään Pawsonin kirjoista ei ole Aikamedian kustantama). Vaikka Aikamedialla ei ole helluntailiikkeessä virallisesti kanonisoitua roolia, se on kuitenkin helluntaiherätyksen mediatalo; näin ollen Aikamedia ei ole tässä mielessä ottanut asiaan suoraa kantaa, ainakaan tuossa muodossa.

On kuitenkin tärkeää huomata, että yhteisössä, joka pitää Raamattua merkittävässä asemassa, tällaiset kirjat ovat tärkeitä ja arvovaltaisia. Jos joku haluaa pitää itseään ”raamatullisena”, hän todennäköisesti kuuntelee opetusta aiheesta, joka pohjautuu voimakkaasti Raamattuun.

Tässä vaiheessa pitäisi mielestäni pohtia, onko ylipäätään koko siinä asetelmassa, että rajoitetaan naisten mahdollisuutta tulla pastoriksi, selkeitä hengellisen väkivallan tunnuspiirteitä. Kuitenkin asia olisi niin laaja, että tämä postaus karkaisi kilometrien mittaiseksi pohdinnaksi, koska siinä pitäisi määritellä myös hengellisen väkivallan olemusta tässä yhteydessä (erityisesti foundationalistista kysymystä, eli millä perusteella voimme ylipäätään sanoa, että joku asia on jotain, tai erityisesti, miten voimme väittää, että jonkun asian pitäisi olla jotenkin). Palannen siis asiaan joskus myöhemmin.

Mistä sitten on puhuttu? Kutsun tärkeys

Edellä olen vihjannut, että keskustelu naisten asemasta seurakunnassa ja naisten mahdollisuudesta toimia pastoreina ei ole keskittynyt ensisijaisesti Raamattuun. Mitä argumentteja kokonaisuudessa on käytetty? Esittelen tässä joitakin ajatuksia aiheen tiimoilta.

Kokemus kutsusta on tärkeä monille naisille, jotka ovat tulleet pastoreiksi. He ovat kokeneet, että Jumala on kutsunut heidät toimimaan seurakunnassa. He eivät ole tehneet asiasta sen suurempaa raamatuntulkintaa, koska he ovat kokeneet, että Jumala on kutsunut heidät. Muuan naispastori kommentoi, että hänen tullessaan pastoriksi hän ei juuri käynyt mielessään raamatuntulkinnallisia perusteita läpi, vaan luotti kutsuunsa. (Toisaalta eräs toinen kommentoi, että oli paljonkin miettinyt aihetta, joten kuva ei ole yksiselitteinen.)

Moni kristillisessä traditiossa korostaa, että Raamattu on ensisijaisesti se, jota vasten meidän tulee arvioida oppimme ja kokemuksemme. Jos siis joku kokee jonkin asian, hän voi Raamatusta tarkistaa, onko hänen kokemuksensa ”oikein” eli Jumalan mielen mukaista. Myös helluntailaisuudessa on tällainen korostus. Kuitenkin tässä tilanteessa kokonaisuus hahmottuu hieman eri tavalla: helluntailaisessa ajattelussa Jumala on ensisijaisesti Raamatun pääkirjoittaja (vaikka tunnustettaisiin, että ihmiset ovat kirjoittaneet Raamatun, silti korostetaan, että ihmiset kirjoittivat sinne juuri ne asiat, joita Jumala halusi sinne päätyvän). Samoin korostetaan sitä, että Jumala on edelleen tänä päivänä aktiivinen, ja antaa kokemuksia ja kutsumuksia ihmisille. (Ei liene kenellekään tätä tekstiä lukevalle yllätys, että helluntailaisuudessa kokemusten korostus on suhteellisen etualalla.) Kun siis nainen kokee, että Jumala kutsuu häntä pastoriksi, hän uskoo, että kyseessä on sama Jumala, joka on kirjoittanut Raamatun. Koska Jumala tuskin muuttaa mielipidettään jatkuvasti, Hän lienee selvillä siitä, mitä Raamattuun on kirjoittanut; näin ollen nainen saattaa hyvällä omallatunnolla todeta, että ei ole hänen ongelmansa miettiä asiaa Raamatun kanssa, koska tämä selitysongelma kuuluu Jumalalle.

Kaikki naispastorit tuskin mieltävät tilannetta näin äärimmäisesti. Tosin ystäväni kysyi kerran eräältä naispastorilta, mitä hän on mieltä niistä raamatunpaikoista, jotka näyttävät siltä, että nainen ei voisi toimia pastorina. Tämä vastasi, että ei ole oikeasti edes miettinyt asiaa, koska Jumala kutsunut hänet, joten hänen ei tarvitse miettiä asiaa.

On totta, että naispappeuden/-pastoriuden vastustajat pitävät tällaista perustelua mielivaltaisena ja onttona. Heidän mukaansa tämä voi johtaa hyvin mielivaltaiseen raamatuntulkintaan, jossa oma kokemus ajaa tekstin merkityksen yli. Tässä kritiikissä on kieltämättä oma johdonmukaisuutensa: miksei mennä myös kaikissa muissa asioissa sen mukaan, mitä koetaan? Tämä lopulta nostaa häpeämättömän subjektiivisuuden ylimmäksi auktoriteetiksi: ”saan tehdä näin, koska koen näin.”

Kuitenkin helluntailaisessa symboliuniversumissa asia ei jää vielä tähän. Eräs naispastori totesi, että Jumala on myös muiden kautta vahvistanut hänen kutsuaan: kun hänellä on ollut epäilyksiä aiheen kanssa, asiasta tietämättömät ihmiset ovat tulleet sanomaan hänelle, että he ovat kokeneet, että Jumala haluaa rohkaista heitä jossakin asiassa, ja että he miettivät jotain juttua, mutta heidän pitäisi vaan tehdä sitä (siis ovat saaneet profetian, jossa tilanteesta tietämätön ihminen on antanut vastauksen juuri siihen, mitä he ovat miettineet). Samoin eräs totesi, että hän myös hänen seurakuntansa on huomannut, että ”Jumala on hänen kanssaan”; ts. Jumala vaikuttaa hänen palvelutyönsä kautta pastorina. Kyseessä ei ole siis vain hänen henkilökohtainen kokemuksensa, vaan yhteisön tunnistama Jumalan vaikutus. Tämä on vahvistanut hänelle hänen luottamusta kutsuunsa. Eikö itse Jumala ole vahvistanut asiaa hänelle muiden kautta?

Muita argumentteja puolesta

Listaan tässä lyhyesti joitakin muita argumentteja, joita on esitetty naisten pastoriuden puolesta, ja arvioin niitä helluntailaisen yhteisön sisäisen logiikan kannalta. (En käsittele tässä muun muassa näkemyksiä siitä, ovatko Kolminaisuudessa persoonallisuudet tasa-arvossa vai tietyssä hierarkiassa. Asia on ensinnäkin kamalan monimutkainen, ja toiseksi harvempi suomalainen miettii asiaa.)

”Naiset pystyvät tekemään samat asiat kuin miehetkin – itse asiassa paremmin kuin miehet!” Tämä on totta, ja naiset voivat olla huomattavasti pätevämpiä kuin miehet sosiaalisissa asioissa. Kuitenkin tämä argumentti jättää huomiotta alkuperäisen kommentin, että keskustelu on luonteeltaan teologinen, ei käytännöllinen. Toisin sanoin, naispastoriuden vastustajille on ihan sama, mitä tuloksia asiasta tulee; tärkeää on se, että asia on Raamatun (ja näin ollen Jumalan mielen) mukaista.

”Jumala on siunannut naisten palvelustyötä!” Tämä muistuttaa hieman edellistä argumenttia (ja viittasin tähän edellisessä alaosiossa), mutta tämä on hieman erilainen: tämä ei liity niinkään se, mitä ihminen tekee (kuinka hyvää työtä hän tekee), vaan se, mitä Jumala tekee ihmisen työn kautta. Kristillisessä ajattelussa ihmiset ovat Jumalan toiminnan kanavia; jos siis jossakin tulee ihmisiä uskoon tai Jumala vaikuttaa jollakin muulla tavalla, silloin Jumala on toiminnassa, ei niinkään ihminen. Toimiiko Jumala voimakkaasti sellaisten ihmisten kautta, joita hän ei hyväksy mukaan toimintaansa? Tämä argumentti on edellistä voimakkaampi. Kuitenkin vastaansanojat saattavat viitata siihen, että Jumala on historiassa toiminut myös sellaisten ihmisten kautta, jotka eivät ole seuranneet häntä; Vanhan testamentin pakanahallitsijat mainitaan usein henkilöinä, joita Jumala on käyttänyt. Sitä, onko Kristusta julistavan tehtävä verrattavissa pakanakuninkaaseen, on tietysti monimutkaisempi kysymys, mutta alustavasti voisin todeta, että vasta-argumentti ei ole kaikista vakuuttavin.

”Jos nainen ei voi tehdä samoja asioita kuin mies, hän on eriarvoisessa asemassa; Jumala on luonut ihmiset tasa-arvoisiksi!” Tämän ajatuksen mukaan nainen ei ole oikeasti tasa-arvoinen miehen kanssa, jos hän ei saa tehdä samoja asioita; tällöin tasa-arvo on vain jotain kummallista puhetta siitä, miten ollaan ”Jumalan edessä tasa-arvoisia”. Kuitenkin – vaikka tässä on oma johdonmukaisuutensa – mielestäni tämä argumentti käsittää väärin kokonaisuuden. Ainakin teoriassa on mahdollista, että Jumala luo miehille ja naisille erilaiset roolit (kyseiset roolit tulevat selväksi jo lisääntyessä; minä hoidin raskausaikana jalkahieronnat, vaimoni lasten kasvattamisen vatsassaan), mutta siitä huolimatta pitää heitä samanlaisessa arvossa. Tässä siis sama arvo sekoitetaan samaan funktioon eli toimintaan. Näin ollen tätä argumenttia ei voida pitää lähtökohtana ennen raamatuntulkintaa, vaan molemmat mahdollisuudet on jätettävä alustavasti auki.

”Jumalalla kutsui alun perin tähän tehtävään miehiä, mutta kun he eivät suostuneet, Hän kutsui minut.” Muistaakseni Suzette Hatting kommentoi aiheesta tuolla tavalla. Tämä keskustelu vetoaa myös kokemusargumenttiin, mutta tekee toisaalta naisten palvelutyöstä Jumalalle sekundaa: ”no mene sinä sitten, kun ei ketään pallillista löydy!” Lisäksi tämä saanee helluntailaisenkin raamattunäkemyksen vähän rakoilemaan: Jumalan on pakko muuttaa mieltään Raamattuun kirjatuissa asioissa, kun nyt tuli näin kinkkinen tilanne.

”Asia on pikkujuttu. Tuollaisia ei pitäisi miettiä, vaan pitäisi tehdä jotain oikeaa!” On mahdollista, että monen (erityisesti niiden, jotka seuraavat keskustelua sivusta!) mielestä kyseessä on täysin käsittämätön pikkujuttu. Kuitenkin yhteisölle, joka perustaa itsensä johonkin perusdokumenttiin (Raamattu), ja jonka olemukselle on keskeistä olla johdonmukainen tämän dokumentin seuraamisessa (”raamattu-uskollisuus”, ”raamatullisuus”), kysymys ei ole ollenkaan pikkujuttu. Tietysti voidaan keskustella, onko tärkeämpää saarnata evankeliumia ja auttaa heikossa asemassa olevia, vai taistella pikkujutuista. Toisaalta voidaan kysyä, mitkä teot luovat yhteisölle suuntaa poispäin raamattu-uskollisuudesta; eli tästä näkökulmasta naispastoriuden vastustajalle kyseessä ei ole pikkujuttu, koska kyseessä on teologinen kompromissi.

”Seurakunnassa pitää olla tasa-arvo!” Tasa-arvon vaatimus on erityisen järkevä, ja yhteiskunnassa naisten tasa-arvoistuminen on saanut paljon hyvää aikaan (ja sillä saralla on vielä paljon tehtävää). Kuitenkin tämäkin argumentti törmää siihen, että kysymys on seurakunnassa ensisijaisesti teologinen. Jälleen kerran.

”Mies ja nainen ovat yhdessä Jumalan kuva; näin ollen Jumalan kuva on vaillinainen, jos mies ja nainen eivät toimi rinnakkain myös johtajuustasolla.” Tämä argumentti korostaa sitä, että Jumala loi kokonaisuuden, jonka tulee heijastella itseään. Kuitenkin tähän voisi kommentoida, että jos ei oleta, että Raamattu puoltaa naisjohtajuutta, niin tässä laitetaan vastakkain teologia Jumalan kuvasta ja johtajuudesta. Samoin tässä olisi osoitettava, että Jumalan kuvana oleminen yhteisössä vaatii todella molempien sukupuolten olemista johdossa, eikä esimerkiksi vain mukana yhteisössä.

Ei-eksegeettisiä vasta-argumentteja

Myöskään naispastoriuden vastustajat eivät pitäydy vain siinä, että ”Raamattu sanoo asian, joten se nyt vain on niin, niele pois.” (Vrt. puhtaasti ”The Bible says it, I believe it, that settles it.”) Yleensä pyritään löytämään myös muita argumentteja sen puolesta, että nainen ei voisi olla pastorina. Miksi Jumala sitten kieltäisi naisia toimimasta seurakunnassa pastoreina? Pelkkää ilkeyttään ja mielivaltaisuuttaan, vai olisiko taustalla joku muu syy? Esittelen muutamia argumentteja, eikä tässä tule käsittää, että kaikki naispastoriuden vastustajat allekirjoittaisivat kaikkia argumentteja.

Eräs argumentti on, että naiset ovat liian tunteellisia, joten he eivät tästä syystä ole hyviä johtajiksi; sen sijaan miehet ovat rationaalisempia, joten heidän on parempi olla johtajia. Tähän olisi paljon sanottavaa, mutta tahtoisin suunnata katseet erääseen vähemmän hempeilyyn taipuvaiseen naisjohtajaan, joka kummasti tulee itselleni mieleen: jo edesmenneeseen Britannian pääministeriin Margaret Thatcheriin. Rautarouva ei arkaillut ryhtyä esimerkiksi Falklandin sotaan, vaikka moni muu olisi samassa tilanteessa yrittänyt turvautua vähemmän lyijyiseen diplomatiaan. Samoin on reilua huomauttaa, että aina on ollut vahvatahtoisia ja lujia naisjohtajia, ja aina on ollut heikkoja ja toisten (myös vaimojensa!) taakse piiloutuvia miesjohtajia. Näin ollen argumentti ei ole pätevä.

Toinen argumentti on, että koska naiset ovat herkempiä, on käytännössä hyvä, että seurakuntaa johtavat miehet. Eräs kaverini kertoi, että hänen vanhimmistonsa jäsen oli kommentoinut, että vanhimmisto on ajoittani niin tuulinen paikka (ihmiset tarjoavat usein vähemmän kaunista kritiikkiä), että hän on iloinen, että hänen vaimonsa ei joudu kestämään sitä. Tässä on siis taka-ajatuksena naisten suojeleminen seurakunnassa. Tähän saattaa liittyä myös ajatus, että nainen on ”heikompi astia”, eli hän on pohjimmaiselta luonteeltaan heikompi ja hajoavampi. Vaikka tämä saattaisi olla totta joidenkin kohdalla, siitä lienee kuitenkin mahdotonta tehdä yleispätevää lainalaisuutta.

Kolmas kuulemani asia liittyy siihen, että naiset ovat luonteeltaan tasaväkistäviä ja demokraattisia, kun miehille on taas tyypillisempää ottaa johtoasema; näin ollen naiset eivät voisi olla vahvoja johtajia, joita seurakunnassa tarvitsee olla. Kuitenkin voidaan kysyä, kertooko tämä enemmän seurakunta- ja johtajuuskäsityksestä kuin siitä, mitä seurakunnan pitäisi todella tehdä; jos seurakunta ottaa huomioon ihmiset, se tuskin on kovin huono seurakunta.

Edellä esitetyt argumentit voivat kuulostaa joillekin pimeän keskiajan manauksilta tasa-arvoisen ajan valoa vasten katsottuna: ne jättävät vain ruman, mustan siluetin valon eteen. Kuitenkin täytyy ymmärtää, että kommentit toimivat omassa järjestelmässään: jos Jumala kerran kieltää asian, niin sillä luulisi olevan jotain käytännöllisiä perusteluita takanaan. Vaikka teoriassa tahdotaan jättää mahdollisuus, että Jumala olisi vain mielivaltainen (ja sovinisti), usein halutaan uskoa, että Hänen käskyjensä takan on todellisia syitä.

Jatkoa seuraa!

Vihdoin tässä vaiheessa voimme kääntyä sitä kohti, että kurkkaamme, voiko Raamatusta sanoa mitään aiheesta, ja mitä uudempi helluntailainen keskustelu on aiheesta sanonut. Koska tämä postaus on jo kuitenkin paisunut enemmän kuin kymmenen hiivapalan pullataikina lämpimässä pannuhuoneessa, jätän asian seuraavaan kertaan. Vaikka lupailin, että tarjoan jo tässä postauksessa asiasta suurta viisautta, jätän suuret valaistumiset ensi viikkoon. Ei sillä, että lupaisin tarjota viimeisen totuuden elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mutta lupaan ainakin valottaa jotain eksegeettisiä ajatuksia sekä uutta helluntailaista tutkimusta aiheesta. Sitä jäämme vesi kielellä (tai herne nenässä) odottamaan.

EDIT: 1.5.2013, klo 9:54 "Muita argumentteja puolesta"-osan viimeinen kappale oli jäänyt kesken, täydensin sen. Samoin täydensin alaosion ensimmäistä virkettä.