HELLUNTAILAISUUS – PUNIKKIEN USKONTO?

 

by Matti Kankaanniemi

 

Yhteisöillä on aina perustamiskertomuksensa (foundation story), jolla jäsennetään omaa identiteettiä ja perustellaan olemassaolo. Suomalaishelluntailaisuudesta puhuttaessa toistetaan lähes aina yhtä tällaista viralliseksi historiaksi muotoutunutta perustamisnarratiivia, jossa ”helluntaisanoma” purjehtii Azusa-kadulta norjalaisen metodistisaarnaajan Thomas B. Barrattin mukana Suomeen. Yllättävää kyllä, jopa akateemisessa tutkimuksessa törmätään tähän naiviin ja melko kritiikittömään ”yksistooriseen” lähestymistapaan varsin usein.

Käytännössä erilaiset kansanliikkeet muodostuvat ja kasvavat monimutkaisten ja monisyisten vaikutussuhteiden verkostossa. Siksi myös suomalaishelluntailaisuuden tarkastelussa idea amerikkalaisesta tuontituotteesta tulisi arvioida perusteellisesti uudelleen. Vertaisin suomalaishelluntailaisuutta kotikontujeni läpi virtaavaan Kokemäenjokeen. Maantieteellisen teoreettisesti kyseinen joki alkaa käsittääkseni Hartolankoskesta, jossa veden virtausnopeus täyttää määritteet järven muuttumisesta joeksi. Toisaalta vesi kyseiseen koskeen tulee järvialueilta, soilta ja lukemattomista pikkuojista. Lisäksi Hartolankosken jälkeen joen pääuomaan yhtyy pikkujokia ja vähän suurempiakin sieltä ja täältä. (Loimijoesta tulee äärimmäisen scheissepitoista vettä, joka ajaa porilaisia jokikalastajia aivovaurion partaalle…terveisiä pastori Harjulalle). Vaikka Azusa-kadun tapahtumia pidettäisiin helluntailaisuuden Hartolankoskena, jäisi koko jokijärjestelmän ekosysteemissä paljon tästä erillistä selitettävää.

Perinteisessä mallissa kiinnitetään paljon huomiota tiettyihin opillisiin käsityksiin. Opillinen käsitys voi toki olla identiteettiä luova mutta toisaalta se voi olla myös jälkikäteinen tapa vahvistaa erillistä ryhmäidentiteettiä. Ns. oppi reagoi myös rituaaleihin, kokemuksiin ja ryhmän sosiaaliseen koostumukseen, mikä tekee siitä huomattavasti monimutkaisemman ilmiön kuin vain rasti tietyssä ruudussa suuressa mihin uskot –kyselyssä. Sosiologian näkökulmasta oppi on siis vain yksi määrittelykriteeri muiden joukossa eikä suinkaan millään tavoin ensisijainen. Tällä hetkellä suomalaishelluntailaisuus on sosiaalinen verkosto, jonka puitteissa on huomattavaa opillista heterogeenisyyttä.

Ainakin seuraavat liikkeet ja sosiologiset vaikutuskokonaisuudet näyttäisivät mielekkäiltä laskuojilta, tai jopa järvialueilta, suomalaishelluntailaista liikettä tarkasteltaessa:

1)    Suomalainen herätyskristillisyys. Rukoilevaisuus, lestadiolaisuus, herännäisyys ja lukuisat paikallisemmat liikehdinnät ovat sisältäneet voimakkaan emotionaalisia ja jopa ekstaattisia elementtejä. Tämä on kuitenkin ehkä toisarvoinen vaikutusvirta yleiseen ”uskovan” tai ”heränneen” kulttuurilliseen rooliin verrattuna. Ulkoryhmästä käytetty nimitys ”suruttomat” esimerkiksi kuvaa sisäryhmältä edellytettävää käyttäytymistä, jossa käyttäytymisestä ”kannetaan surua”.

2)   Uuspietistismi ja perinteinen vapaakristillisyys. Monet varhaisen helluntailaisuuden johtajista tulivat allianssikristillisestä ja evankelikaalisesta taustasta jäsentäen teologista maailmankatsomustaan näissä viitekehyksissä. Kun Tukholman suuri baptistiseurakunta, Filadelfiaförsamlingen, muuttui helluntaiseurakunnaksi, baptistisesta identiteetistä ja maailmankuvasta ei todennäköisesti vaihtunut lopulta mitään ratkaisevan olennaista. Suomessa edelleen kansanlähetysläisten ja helluntailaisten pieteettiä, liturgioita, retoriikkaa ja teologisia käsityksiä verrattaessa havaitaan suorastaan koominen määrä yhtäläisyyksiä. Suomalaishelluntailaisuus jäsentyykin monelta osin mielekkäämmin uuspietismiksi kuin osaksi ns. kansainvälistä Assemlies of God –vetoista helluntailaisuutta. Englanniksi voitaisiin puhua ehkä ”Baptocostalseista” – omintakeisesta uskonnollisesta liikkeestä, johon 2010-luvulla mahtuu vaikuttava kirjo erilaisia käsityksiä ja käytäntöjä.

3)   Kansainvälinen herätyskristillisyys. 1900-luvun alussa eri puolilla maailmaa oli suuria herätykseksi kutsuttuja uskonnollisia ilmiökokonaisuuksia. Esimerkiksi Walesin herätys ja Korean herätys sijoittuvat samoihin aikoihin Azusa-kadulta alkaneen ilmiön kanssa. Hengellisen laulukirjan lauluissa lännenelokuvista tutut sävelet tahdittavat evankelikaalirunoilijoiden tekstejä ja laulut kuvannevat todellista teologiaa enemmän kuin hiotut uskon pääkohta –julistukset. 1970-luvulta asti merkittävä osa Ristin Voiton käännöskirjallisuudesta oli peräisin amerikkalaisesta ja brittiläisestä evankelikaalisuudesta, mm. Etelän baptisteilta.

4)    "Punainen" työväenliike. Tässä yhteydessä kiinnitän huomiota erityisesti neljänneksi vaikutusvirraksi katsomaani työväenliiketaustaan ja helluntailaisuuteen ”punikkiuskontona”.

 

Punikkiuskonto?

Yksi varsin selitysvoimaiselta vaikuttava lähestymistapa on tarkastella helluntailiikettä ”punaisten uskontona”. Koska sisällissodan synnyttämässä, tai ehkä pikemminkin rajusti aktualisoimassa, yhteiskunnallisessa jaottelussa punaiset olivat lähtökohtaisesti epäluuloisia tai jopa vihamielisiä luterilaista valtakirkkoa kohtaan, yhdistää helluntailaista kirkkoprotestia ja punaista työväenliikettä vahva yhteinen ”vihollinen”. Kun punaiseen kansanosaan kuulunut ihminen tuli ns. herätykseen ja kiinnostui uskonnosta, oli pasifistisella ja liturgisesti lähelle työväenliikettä sijoittuvalla helluntailaisuudella tietty etulyöntiasema lutherilaiseen kirkkoon nähden. Jukka Mäkisen pro gradu –tutkimuksessa (2012) tarkasteltiin Satakunnan helluntailaisuuden sijoittumista punainen-valkoinen akselille ja havaittiin taustat tulipunaisiksi. Vastaavankaltaisia löytöjä on tehty toisessa parhaillaan ohjaamassani gradututkimuksessa…mutta antaa sen nyt valmistua ennen tulosten hehkutusta. Suosittelen Mäkisen helppolukuista ja valaisevaa gradua jokaiselle vaappuvastikin suomalaishelluntailaisuuden historiasta kiinnostuneelle.

Esitän seuraavaksi hieman ajatuksenvirtamaisesti joitakin ilmiöitä, joissa saattaa olla yhteyksiä, analogioita ja jopa suoria kausaalislinjoja helluntailaisuuden ja ”punikkiuden” välillä.

 Urheilu ja alfaurosideaali

Työväenliikemäisyyteen liittyy myös tietty maskuliininen eetos, jossa saarnaajaksi valikoituu urheilutaustaisia alfauroksia. Yhdellä jos toisella helluntaisaarnaajalla on kilpaurheilutaustaa, joka paradoksaalisesti usein tuomittiin ”turhuudeksi” samalla kun siitä oltiin häpeilemättömän ylpeitä. Muistan elävästi, kun lähes 30 vuotta sitten lähetyssaarnaaja Jukka Rokka kertoi armeijan juoksukilpailuista, joissa sijoitti kakkoseksi heti olympiavoittaja Lasse Lehtisen jälkeen. Salmisen Ilkka veti lastenleirejä nimenomaan nyrkkeilijäidentiteetillä, Parta-Jääskeläinen juoksi rukoushuonetta ympäri aamulenkkinä kesken kokoussarjojen ja edelleen talvipäivillä venäläiset penkkipunnerrusohjelmat vaihtavat vilkkaasti omistajaansa. Stereotyyppinen kiertävä saarnamies onkin kovaääninen ja suurikokoinen ekstrovertti, joka herättää mielleyhtymiä autokauppiaisiin, myyntipäälliköihin ja rakennusmestareihin. Entinen - sittemmin hyvin syönyt - urheilija ja alfauros. Jaakko Sahimaan kirja ”Kultakeron veljesten karhunkierros” on hyvä esimerkki ristiriidasta maskuliinisen eetoksen ja askeettisen ihanteen välillä. Nuorten kirjan sankarit ovat koulun kovimmat hiihtäjät (kovia jätkiä) mutta kieltäytyvät osallistumasta kilpailuihin (turhan kunnian pyyntö, maallinen kunnia). Turkulaisen helluntaikirjailija Eero Ekqvistin kirjoissa seikkailivat tyypilliset poikakirjojen alfaurokset ansiokkaasti kirjoitetuissa taistelukohtauksissa. Jotenkin tämä taitava kirjailija kuitenkin onnistui emaskuloimaan sankarit uskoontulodiskurssin avulla.

Koulutus

Työväenluokkaisuuteen kuului myös kaksijakoinen suhtautuminen koulutukseen sekä sen tuomaan yhteiskunnalliseen arvonantoon ja asemaan. Maallikkostatus oli äärimmäisen tärkeä ja saarnamiesten kouluttamattomuus yhdistettiin usein vahvaan spiritualiteettiin. Toisaalta maisteri Pohjakallio ja maisteri Mustakallio tunnettiin nimenomaan maistereina. On huomattava, että suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa opettajat, upseerit ja papit miellettiin eräänlaiseksi valkoiseksi yläluokaksi, joka sosiaalipsykologian termein määriteltynä mieltyy ulkoryhmäksi. Koulutus sisälsi siis tietynlaisen ryhmäloikkauksen – petturuuden – mahdollisuuden.

Koulutusvastaisuuden taustalla on todennäköisesti ollut kuitenkin myös eskatologinen ”kiire”. Koska Jeesuksen toinen tulemus oli jatkuvasti vain kuukausien päässä, on pitkällinen koulutus saattanut tuntua toissijaiselta. Kutsumus saarnaajaksi tai muuten ”Herran elopelloille” koettiin monesti myös muuten primääriseksi. Valtter Luodon elämäkerrassa käsitelty kamppailu opiskelun ja saarnaajan uran välillä on loistava esimerkki tästä jännitteestä.

Oppineisuuteen ei esimerkiksi omassa kotiseurakunnassani suhtauduttu millään tavalla kielteisesti sen paremmin 1970-luvulla kuin myöhemminkään. 80-luvulla Leppisen Jaska piti meille loistavaa macgyverhenkistä poikakerhoa samalla, kun valmisteli kemian väitöskirjaansa. Ei sillä, että Jaskaa minään tiedemiehenä tai oppineena olisi pidetty – hän oli vain hyvähermoinen ja mukava kaveri, jolla oli loputon määrä luovia ideoita esiteinejä viihdyttämään. Toisaalta myös varhaiset helluntailiikkeen vaikuttajat olivat monesti varsin korkeasti koulutettuja ja jopa teologisesti. Lisäksi liikkeen sisällä on tapahtunut uskonnollisille ryhmille tyypillistä luokkanousua. Helluntaiseurakuntien yhteisörakenteista ja käytännöistä voidaan edelleen havaita vahvaa työväenluokkaista eetosta.

Suhde politiikkaan

Vuosikymmenet helluntailaiset suhtautuivat kielteisesti jopa äänestämiseen. Tällä passiivisuudella on ilmeinen yhteys kokemukseen punaisen ja valkoisen Suomen välisestä syvänkatkerasta jännitteestä. Suurimman osan tausta oli punertava ja valkoiset olivat näin primäärisosialisaation kautta ulkoryhmäksi ja viholliseksi jäsennetty ”Filistea”. Toisaalta kommunismin yhteys ateismiin teki mahdottomaksi samaistumisen tähän ideologiaan. Lisäksi katkera vihanpito ja kostomieliala olivat rajusti ristiriidassa helluntailaisen uskonnollisuuden kanssa. Anteeksianto, uusi elämä, rakkaus, kärsivällisyys jne. nakuttavat helluntailaisuuden diskurssianalyysissa korkeita frekvenssilukuja melkein tekstissä kuin tekstissä. Ideologisella tasolla anteeksiantamisretoriikka oli keskeistä eikä puna-valkovihanpitoon voitu ainakaan avoimesti sukeltaa mukaan. Kun Toimi Kankaanniemen vedolla politiikka alkoi 1980-luvulla muodostua helluntailaisuudessa laajemmin salonkikelpoiseksi, perinteinen oikeisto-vasemmisto dikotomia oli jo elämässä viimeisiä vaiheitaan. Toimia on vaikea mieltää samalla tavoin oikeistolaiseksi kuin Suomen Kristillisen Liiton perustajia. Samalla Toimi oli ns. ammattipoliitikko, joka ei loikannut saarnahommista promovoimaan ”kristillisiä arvoja” vaan nousi kunnallishallinnon mappien keskeltä valtiohallinnon mappien mereen. Tämän jälkeen seuraava merkittävä helluntailainen poliitikko oli maailmanmestari Sari Essayah, jonka ”väkevät todistuspuheenvuorot” televisiossa sulattivat tien talebanistimpienkin urheilua vastustavien helluntailaisten sydämiin. Politiikan vapauduttua helluntailaisia singahteli eri puolille puoluespektriä. Kuvaavaa on mm. se, että kaupunginvaltuustoissa on ollut virkaatekeviä helluntaipastoreita ainakin Keskustapuolueessa (Markku Tuppurainen), Kokoomuksessa (Petri Harjula) ja Kristillisdemokraateissa (Vesa Pylvänäinen). Helluntaipastori Antti Jääskeläinen kuuluu Sosiaalidemokraatteihin ja vaikka hän ei ole kaupunginvaltuustossa, on hän jäsenyyden ideologisen syvyyden suhteen primus inter pares.

 Oma erityinen kysymyksensä on Perussuomalaisten ja helluntailaisten välinen melko kiinteä yhteys. Ainoat helluntailaiset kansanedustajat (Niikko ja Hakkarainen) ovat tällä hetkellä nimenomaan perussuomalaisia. Puolueella on ruohonjuurituntumani mukaan varsin paljon kannatusta ja näkisin tässä jossakin mielessä yhteyttä suomalaishelluntailaisuuden vasemmistolaiseen taustaan. Vaikka persuarvot mukailevat joiltain osin perinteistä oikeistokonservatismia, on esimerkiksi vahvassa EU-kriittisessä retoriikassa jotakin vanhan vasemmistolaisuuden kanssa resonoivaa.

 

Pasifismi

Helluntailaiset suorittivat vuosikymmeniä varusmiespalveluksen suurelta osin aseettomana tai siviilipalveluksessa. Sodan aikana koko joukko helluntailaisia kieltäytyi aseesta, vaikka monet näistä aseettomista toimivat etulinjassa. Toisaalta esimerkiksi Eino Manninen kannatti vahvasti aseellista maanpuolustusta eikä hänen vaikutustaan liikkeessä voi vähätellä. Helluntailaiset aseistakieltäytyjät luonnollisesti katsoivat pasifisminsa kumpuavan suoraan Raamatusta ja epäilemättä voimakkaat uskoontulokokemukset ja rakkausteeman korostaminen seurakunnissa vaikuttivat näihin päätöksiin henkilökohtaisella tasolla vahvasti. Yhtäläisyyksiä punaisen kansanosan asenteisiin voi kuitenkin olla myös tässä helluntaipasifismissa. Tuntemattoman sotilaan Lahtinenhan koki ilmeisen vaikeaksi mieltää Neuvostoliittoa viholliseksi ja purki luokkavihaansa tämän tästä katkeraksi tilitykseksi Suomen herroja vastaan. Kun suomalaiseen sotapropagandaan yhdistettiin uskonnollinen kieli ja valkoisten Suur-Suomi-retoriikka, koki punatorpassa syntynyt helluntailainen tämän vieraaksi sekä primäärisosialisaation (syntyminen punaiseksi) että sekundäärisosialisaation (kääntyminen helluntailaiseksi) puitteissa. Kokemuksen jäsentämisessä nämä sosialisaatiot helposti mukautuvat ja sekoittuvat toisiinsa.

 Pasifismin osalta helluntailaisuus on viimeisten parin vuosikymmenen osalta ajautunut melko erilleen tästä aiemmasta teologisesta ajattelusta. Suuri osa suorittaa aseellisen varusmiespalveluksen ja monet siviilipalveluksen. Siviilipalveluksen motiivi ei ole kuitenkaan läheskään aina ideologinen tai teologinen vaan lähinnä pragmaattinen halu välttää aikaisia aamuherätyksiä, käsketyksi tulemista ja reipasta ulkoilua. Yhteisötraditio tarjoaa intin välttämiselle sosiaalisesti huokeamman hinnan kuin monissa muissa yhteisöissä. Ideologisesti sivarivalinnan tekevät (ja heitä tunnen useita, terveisiä Hokkasen Juhanalle) helluntailaiset ovat puolestaan ottaneet etäisyyttä aiemmasta helluntaipasifismista vahvemman kollektiivisen teologian muodossa. Kun aiemmin aseistakieltäytyminen oli erittäin individualistinen valinta, nyt pasifismi voidaan amerikkalaista pasifistiteologi Greg Boydia seuraten nähdä eräänlaisena laajana ja kollektiivisena Jumalan valtakunnan arvojen symboloitumana ja kiteytymänä.

 

Lopuksi

 

Suomalaishelluntailaisuus ei tietenkään ole suoraa jatkumoa punaisesta ideologiasta. Kuitenkin merkittävä osa helluntailaisista oli kotoisin punaisista torpista ja vuokra-asunnoista, minkä vuoksi heidän primäärisosialisaatioonsa kuului ainakin jollain tasolla valkoisen lutherilaisuuden mieltäminen ulkoryhmäksi (Tajfelin sosiaalisen identiteetin teoriaa mukaillen). Asenteet, rakenteet ja käyttäytymisskriptit periytyvät tiiviissä yhteisössä ilman, että niiden suoraa yhteyttä alkuperäiseen syntytilanteeseen miellettäisiin enää kovinkaan vahvasti. Tällä tavoin suomalaishelluntailaisuuden ”punikkijuuret” tarjoavat yhden mielekkään tarkastelukulman liikkeen olemukseen jopa vuonna 2013.