Kun luterilainen ja helluntailainen keskustelevat kasteesta (Osa 1/2) – Taustakäsityksistä

Kaste on ihmeellinen asia. Tarvitaan vain kastettava, kastaja ja vettä, ja saadaan aikaan täysin vertaansa vailla oleva riidanaihe. Ainekset ovat yksinkertaiset, mutta jälki voi joskus olla rumaa.

Suomessa vapaat suunnat ja luterilainen kirkko ovat käyneet sivistynyttä dialogia jo monta vuotta tähän mennessä eri aihealueiden tiimoilta. Kuitenkin ruohonjuuritasolla helluntailaisen ja luterilaisen kastedialogi voi joku ajautua hyvin lämpöisille kierroksille. Taistelua voidaan käydä sanaisin sapelein ja seipäin aina vereslihalle asti, vaikka taistelun kohteena oleva kostea asia vaikuttaa hyvin pieneltä. Suomessa kaste on ehdottomasti niiden asioiden joukossa, joista puhumalla saa pyhän sodan aikaan.

Eri maissa on vaihtelua sen suhteen, millä saa riideltyä uskonveljien (ja -sisarten) kanssa. Suomessa en ole nähnyt yhtään taistelua tuhatvuotisesta valtakunnasta, mutta käsittääkseni (ainakin jos David Pawsonia on tässä asiassa uskominen) Brittien suunnilla asiasta taistellaan enemmän. Käsitys ylöstempauksesta voi olla kyllä jo sellainen asia, josta Suomessakin saa lämpöä päälle ja verta parketille.

Yksi suurista ongelmista keskustelussa on mielestäni se, että osapuolet eivät aidosti ymmärrä, mistä toinen puoli puhuu. Näin ollen kastekeskustelu on monesti aktiivista ohihuitomista ja olkinukkejen raastamista; tämä on hyvin kaukana toisen näkemyksen perinpohjaisesta käsittelemisestä. Pyrin tässä kirjoituksessani hahmottelemaan ensin luterilaista ja helluntailaista näkemystä muutaman eri tekijän kautta (käsitys perisynnistä, käsitys pelastuksesta ja uskoontulosta, käsitys vapaasta tahdosta). Tekstin jatko-osassa pyrin tarjoamaan muutamia kommentteja tilanteisiin, joissa eri näkemysten kannattajat keskustelevat kastekannoistaan, ja arvioimaan tiettyjen argumenttien käyttöä tämän kirjoituksen valossa.

HUOM! Tämä ei ole raamatuntulkinnallinen teksti enkä yritä tässä argumentoida kumpaakaan kantaa. Tästä syystä en juurikaan lainaile raamatunjakeita eri näkemyksien tueksi. Oleellista tässä tekstissä ei ole, kummassa juoksuhaudassa ollaan oikeassa, vaan tarkoitus on ymmärtää, mitä eri poteroissa ajatellaan, ja miksi.

Pieniä taustahuomioita hajonnasta

Kun kirjoittaa ”luterilaisesta kastenäkemyksestä”, joutuu heti rajamaan käsitettään. Erityisesti pitää huomata, että luterilaisessa kirkossa on monia kastenäkemyksiä, joten ”luterilaisesta kastenäkemyksestä” kirjoittaminen on aika yleistävää; olisi järjetöntä väittää, että Todistajaseura, Kansanlähetys ja lestadiolaiset mahtuisivat samaan kastealtaaseen – tai vaikka sinne mahtuvatkin, niin että ajattelisivat siellä samalla tavalla. Kuitenkin kaikille näkemyksille ja suuntauksille on yhteistä, että sylivauvojen kastetta pidetään oikeana ratkaisuna.

Jotta mistään voisi sanoa mitään, käsittelen tässä pääasiassa virallista luterilaista näkemystä, eli sitä, mikä löytyy tunnustuskirjoista. Se on kirkon virallinen kanta, ja sillä tavalla auktoriteetti luterilaisessa kirkossa.

Helluntailaista näkemystä kasatessa ollaan samassa tilanteessa: näkemyksiä on melkoinen kirjo. Niissä on paljon yhteisiä piirteitä, mutta melkoista erilaisuutta löytyy myös. Toisin kuin luterilaisen näkemyksen kohdalla, helluntailaisuudessa ei ole tunnustuskirjoja, jotka määrittelisivät oikean opin (todellinen helluntailainen kavahtaa koko ajatusta, että Raamatun lisäksi olisi oppia määrittelevää kirjaa!). Kuitenkin helluntailaisesta näkemyksestä voidaan sanoa jotain yleistyksiä, ja esimerkiksi liikkeessä paljon vaikuttaneet raamatunopettajat ja RV:n kirjoitukset antanevat jotain kuvaa siitä, mitä aiheesta ajatellaan.

PERISYNTI

”Perisynti” tarkoittaa sitä, että ihmisessä on jokin ominaisuus, joka joko tekee meistä kaikista syntisiä tai saa meidät tekemään syntiä. Tämä liittyy Adamiin, Eevaan ja kohtaukseen paratiisissa: jollakin tavalla heidän lankeemuksensa vaikutti sen, että kaikki heidän jälkeläisensä ovat myös jotenkin synnin vaikutuksen alaisia.

Tässä kohdassa joutuu huomaamaan, että helluntailainen lukija kysyy heti,”miksi tässä puhutaan jostain perisynnistä tai muista opeista? Koska luetaan Apostolien tekoja ja katsotaan sieltä, miten homma hoidetaan?” Kuitenkin luterilainen lukija ihmettelee ylipäätään sitä, miksi pitää edes miettiä, miksi puhuttaisiin perisynnistä. Kuitenkin asia on ensiarvoisen tärkeä, joten siihen pitäisi pureutua.

Helluntailaisuus: Perisynti saa meidän tekemään syntiä

Helluntailaisuudessa on ainakin kaksi eri näkemystä perisynnistä, mutta ne ovat käytännössä hyvin samanlaisia. Helluntailaisten näkemysten mukaan perisyntisyys on meissä tekijä, joka saa meidät kallistumaan synnin puoleen ja tekemään syntiä. Se selittää sen, miksi lapsi oppii niin nopeasti takomaan toista päähän helistimellä, kun toisella on juuri se Batman-lelu, jonka itse haluaisi. Meissä oleva perisyntisyys on siis kuin taipumus, joka saa meidät haluamaan pahaa.

Kun mennään syvemmälle, meitä vastassa on kaksi vaihtoehtoa selittää perisyntisyys. (1) Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan perisyntisyys on taipumus, ei itsessään syntiä: se ei ole ”syntiä”, vaan se saa meidät tekemään syntiä. Ajatus menee niin, että lapsi on perisyntisyyden vallassa, eli hänellä on taipumus tehdä väärin. Kuitenkin hän on viaton, koska ei ole vielä tehnyt syntiä. Hän on siis perisyntinen, ei syntinen. Kuitenkin, kun hän ensimmäisen kerran tekee tietoisen valinnan tehdä syntiä, hän tulee siinä samalla syntiseksi. Tästä voidaan puhua ”vastuulliseen ikään tulemisena” ja siinä ihminen ensimmäistä kertaa ymmärtää oikean ja väärän, ja valitsee väärän. Tämä se hetki, jolloin hänen ajatellaan tarvitsevan Jeesusta syntiensä sovittajaksi ja pelastajaksi.

(2) Toisen vaihtoehdon mukaan nähdään, että perisyntisyys on itsessään syntiä: siinä mielessä jokainen lapsi on jo syntyessään syntinen. Perisynti ei vain saa aikaan syntiä, vaan se on jo syntisyyttä. Kuitenkin tässä ajatellaan, että tämä synti ei ole kadottavaa: Kristus kuoli kaikkien syntien puolesta, joten tämä sovittaa perisynnin kadotustuomiota aiheuttavan puolen. Juhani Kuosmasen sanoin: ”Lapset ovat osallisia perisynnin turmeluksesta, mutta eivät enää perisynnin syyllisyydestä” (Juhani Kuosmanen, Raamatun Opetuksia, 108). Lapsi on kyllä syntinen ja sitä kautta syyllinen, mutta tämä syyllisyys on automaattisesti sovitettu Jeesuksen ristinkuoleman kautta. (Ks. Kuosmasen vastine aiheen tiimoilta Aki Finnilän kirjoitukseen)

Molemmissa käsityksissä yhteistä on se, että jokainen syntyvä lapsi on taivaskelpoinen sellaisenaan. Kuitenkin helluntailaisessa ajattelussa korostetaan sitä puolta, että jokainen ihminen tekee jossakin vaiheessa syntiä, ja on tästä syystä pelastuksen tarpeessa. Helluntailaisesta näkökulmasta perisynnin pohtiminen on lähinnä teoreettista puuhastelua, koska jokaisella ihmisellä on myös ihan oikea ongelma, nimittäin syntisyys, joka tulee ihmisten vääristä teoista.

Luterilaisuus: perisynti kadottaa

Luterilainen näkemys eroaa helluntailaisesta selkeästi perisynnin osalta: jokainen ihminen syntyy perisynnin vallassa, ja perisynti on syntiä. Se kyllä saa meidät tekemään väärin, mutta se on jo itsessään turmeltuneisuutta, kieroutuneisuutta ja kääntyneisyyttä Jumalasta poispäin.

Vaikka tämä ajatus on samansuuntainen toisen helluntailaisen näkemyksen kanssa, siinä on merkittävä ero: luterilaisen ajattelun mukaan perisynti itsessään riittää viemään meidät kadotukseen. Lapset eivät ole mikään itsestään selvä poikkeus kaikkiin muihin nähden. Me olemme syntisiä jo syntyessämme, joten helvettiin pääsemiseksi meiltä ei vaadita sitä, että tekisimme syntiä.

Tässä täytyy huomioida, että jos seurattaisiin tunnustuskirjojen linjaa pitkälle, niin niiden tämän mukaan vauva joutuu kuollessaan helvettiin, koska hän on syntinen. Kuitenkaan kokonaisuus ei ole aivan yksinkertainen; tuttu pappi kommentoi asiaa huomauttamalla, että tunnustuskirjat on kirjoitettu opilliseksi esitykseksi poleemiseen tilanteeseen (taistelu oli kova lapsikastajien ja lapsikasteen kieltäjien välillä, ja kirjoitukset on suunnattu lähinnä niitä vastaan, jotka kielsivät kastamasta lapsia ja pitivät sitä tarpeettomana.); hän epäili, tokkopa tunnustuskirjailijat olisivat lapsen kuollessa esittäneet kauhean tiukkoja kannanottoja kuolleen vauvan kohtalosta arkun äärellä. Papin käsitys oli, että tällaisissa tilanteissa useimmat papit vetoaisivat Jumalan armollisuuteen asiassa; lapsen kohtalo jätetään Jumalan armollisiin käsiin. Tunnustuskirjojen ehdottomat kannanotot on tarkoitettu lähinnä niitä vastaan, jotka jättävät lapsensa kastamatta.

VAPAA TAHTO

Luterilaisuus: Ei vapaata tahtoa pelastuskysymyksissä

Luterilaisen ajattelun mukaan perisynti vaikuttaa ihmisessä hyvin totaalisesti: ihminen on niin turmeltunut ja tahtoo vain väärää, että hän ei voi edes haluta pelastusta. Ihminen on sielunsa pohjamutia myöten turmeltunut ja kapinassa Jumalaa vastaan.

Tässä tulee myös luterilaisuuden ongelma: pelastus ei ole mahdollinen mitenkään siten, että siinä olisi ihmisen osuutta mukana. Jos Jumala ottaisi 99 askelta ja jättäisi ihmiselle vain sen yhden askelen, ihminen näyttäisi takapuoltaan Jumalalle ja juoksisi kirkuen karkuun. Ihmisen osuuteen voi siis luottaa: se on aina kulkemista poispäin Jumalasta. Vapaata tahtoa ei ole, koska sellainen ei ole mahdollista. Jos Jumala ei tee mitään, ihminen ei pysty mitenkään vaikuttamaan pelastuksensa hyväksi.

Samalla täytyy tarkentaa, että vapaan tahdon puuttuminen ei tarkoita, että ihmisellä ei olisi vapaata tahtoa sen suhteen, syökö hän aamulla ruisleipää vai kaurapuuroa. Vapaa tahto on täysin sidottu vain pelastusta koskevissa kysymyksissä.

Helluntailaisuus: vapaa tai hyvin vapaa tahto

Helluntailainen käsitys vapaasta tahdosta tulee esille hyvin, kun kuuntelee ihmisten todistuksia siitä, kun ”he tulivat uskoon”: niissä kuvataan ihminen aktiivisena etsijänä, joka miettii uskonratkaisua, ja lopulta päättää ”tehdä ratkaisun”.

Helluntailaisuudessa näkemys vapaasta tahdosta jakautuu jälleen. Lähtökohta on se, että jokaisella on mahdollisuus tehdä uskonratkaisu; kuitenkin se, miten tämä selitetään, vaihtelee. Esittelen tässä kaksi näkemystä, jotka lienevät yleisimmät.

(1) Hyvin vapaa tahto. Ihminen on vapaa tekemään ratkaisuja uskonasioista samalla tavalla kuin mistä muusta asiasta tahansa. Hän voi valita, mitä maitoa juo, millaista suklaata syö, ja ottaako vastaan Jeesuksen vai ei.

(2) Jumalan vapauttama tahto. Toisen näkemyksen mukaan ihminen on lähtökohtaisesti kapinassa Jumalaa vastaan (samoin kuin luterilaisessa ajattelussa). Kuitenkin Jumala tekee niin, että hän kutsuu ihmistä luokseen etsikkoaikana. Tämä tarkoittaa aikaa, jolloin ihminen miettii uskonasioita ja tuntee vetoa Jumalan puoleen. Tällöin Jumala järjestää asiat niin, että ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hän voi tehdä (tai joutuu tekemään) ratkaisun, uskooko hän Jumalaan vaiko ei. Tässä tilanteessa Jumala ikään kuin poistaa perisyntisyyden vaikutuksen väliaikaisesti, jolloin ihminen voi tehdä valinnan oman pelastuksensa kohdalla.

Jälkimmäinen ajatus saa sisällytettyä hyvin myös sen ajatuksen, mitä hyötyä on rukoilla toisten ihmisten puolesta, jotta nämä tulisivat uskoon. Jos tahto on täysin vapaa, tämä Jumalan vaikutus on hieman vaikeasti selitettävää. (Tietysti voi tehdä, kuten Seinäjoen helluntaiseurakunnan johtava pastori Martti Kallionpää, ja todeta, että Raamattu ei kehota meitä rukoilemaan ihmisten puolesta, että he pelastuisivat; meidän tehtävämme on rukoilla Jumalan tahdon tapahtumista ylipäätään ja toimia asian hyväksi.)

Helluntailaisuudessa on myös pienempiä variaatioita – ehkä räikeimpänä esimerkkinä olen kuullut ajatuksen täydestä turmeltuneisuudesta ja siitä, että pelastumattomat ihmiset ovat demonien vallassa, joten he eivät voi valita pelastusta, ellei Jumala tee ihmeitä. Kuitenkin tämä on jo pitkällä marginaalissa (ja käytännössä vain jälkimmäisen näkemyksen variaatio), joten se tuskin tarvitsee erillistä käsittelyä; suurin osa helluntailaisista ajattelee kuitenkin käytännössä niin, että ihminen voi tehdä uskonratkaisun – miten se sitten selitetäänkin.

KASTE JA PELASTUS

Luterilaisuus: Ratkaisu ongelmaan, jota ei voi itse ratkaista

Luterilaisessa ajattelussa oli ongelma: ihminen on täysin syntinen eikä pysty tekemään itsensä hyväksi mitään. Näin ollen käsillä on dilemma, johon ei ole inhimillistä ratkaisua. Tästä seuraa, että jos siis Jumala haluaa pelastaa ihmisen, Hänen täytyy tehdä se itse. Luterilaisessa ajattelussa Jumala lahjoittaa pelastuksen lahjana ihmiselle, joka ei halua ottaa sitä vastaan, vaan kirkuu, vastustelee ja potkii vastaan.

Luterilaisessa ajattelussa Jumalan täytyy antaa pelastus lahjaksi ihmiselle. Kuinka tämä onnistuu? Pääasiassa kasteen kautta. Kasteessa ihmiselle lahjoitetaan pelastus, jota hän ei voi saada omilla teoillaan.

Tietysti luterilaisuudessa ajatellaan, että Jumala ei ole suoraan sidottu mihinkään ja voi toimia, miten tahtoo, mutta hän toimii yleensä Sanan saarnan (saarnaaminen ja julistus) sekä sakramenttien kautta (kaste ja ehtoollinen). Niissä Jumalan voima vaikuttaa, ja ihminen voi kohdata Jumalan voiman, joka voi vastaansanomattomalla tavalla muuttaa hänet. Kun ihminen sitten saa pelastuksen lahjan, hän vain huomaa, että tässä ollaan pelastettu, eikä ole enää suorassa kapinassa Jumalan tahtoa vastaan, koska Pyhä Henki on tullut asumaan häneen.

Lienee tarpeellista huomauttaa, että luterilaisuudessa on sen verran mukana vapaata tahtoa, että ihminen pystyy kyllä vastustamaan Jumalaa; että ihminen voi tehdä tietoisen ratkaisun kääntää selkänsä Jumalalle, tai kasteessa saadun uskon voi menettää kristillisen kasvatuksen puutteen vuoksi. Eräs tuttu pappi kuvasi, että se on kuin hissi: olet hississä ja Jeesus on tulossa sinne. Et voi tehdä mitään, että hän tulisi sinne, mutta voit kyllä painaa nappia, että ovi sulkeutuu. Ihminen voi vastustaa pelastusta ja hylätä sen, mutta ei pysty tekemään mitään sen saavuttamiseksi.

Helluntailaisuus: kaste on ihmisen vastaus Jumalalle

Helluntailaiset ovat hyvin erilaisessa tilanteessa luterilaisiin verrattuna. Heillä on kyllä ongelma (ihmisen syntisyys), mutta siihen on mahdollista vastata (uskonratkaisu). Samoin lasten kohdalla syntisyysongelma on jo ratkaistu: siinä ei ole mitään ongelmaa. Näin ollen kasteella ei ole samanlaista tarvetta kuin luterilaisessa ajattelussa.

Asetelma johtaa helluntailaisessa teologiassa hieman toisenlaisiin ongelmiin: jos sitä ei tarvita suoraan pelastukseen (ainakaan samassa määrin kuin luterilaisuudessa), mitä merkitystä sillä sitten on? Kuitenkin jollakin tapaa yleisesti ajatellaan, että kaste on ihmisen vastausta Jumalalle: kun Jumala on pelastanut ihmisen, hän käskee ihmistä Raamatussa menemään kasteelle. Näin ollen kasteelle meneminen on lähtökohtaisesti Jumalan tottelemista, jotain, mikä kuuluu hengelliseen elämään. (Keskityn tähän kokonaisuuteen sarjan tulevassa osassa, jossa käsittelen helluntailaista näkemystä – tai näkemyksiä – tarkemmin. Odotellessa voi lukea vaikka Matti Kankaanniemen tai Petri Paavolan kirjoituksia kasteesta)

TAPA LUKEA RAAMATTUA

Edelliset huomiot pystyy tiivistämään hyvin pitkälle myös siitä näkökulmasta, että luterilaisuudessa ja helluntailaisuudessa Raamattua käytetään hieman eri tavalla. Eri tekstit otetaan tulkinnallisiksi avaimiksi, jonka kautta kokonaisuutta katsotaan. Tämä sama malli toistuu kastekeskustelun lisäksi keskusteluissa pelastuksesta ja Pyhän Hengen kasteesta/saamisesta/täyteydestä – eli asioissa, joiden nähdään olevan jollakin tavalla linkittyneitä yhteen.

Luterilaisuus: Paavali

Luterilainen lukee ensin Paavalinsa hyvin läpi. Tämä ei ole yllättävää: jo liikkeen arkki-isä Luther osoitti melkoista mieltymystä Paavalin pelastusopillisiin kirjeisiin (Roomalaiskirje ja Galatalaiskirje), ja koki syviä valaistumisia niiden äärellä. Niissä hän näki pelastuksen sanoman niin puhtaaksitislattuna, että siitä se saisi valua muualle Uuden testamentin kirjoituksiin tulkinta-avaimena. Jo edellä käsitellyt asiat olivat hyvin esillä Paavalilla, joten tämä muodostaa jo pakollisen rakenteen kasteen tulkinnalle. Kun tämän jälkeen siirrytään muualle Raamattuun (kuten Apostolien tekoihin), ne luetaan helposti Paavalin läpi: ne kuvaavat sitä samaa todellisuutta, mistä Paavali kirjoittaa.

Helluntailaisuus: Apostolien teot

Helluntailainen ei aloita kastenäkemyksensä pohtimista Paavalista, vaan Apostolien teoista. Siellä sanotaan, että ihmiset ottivat uskoontulonsa jälkeen kasteen. Erityisesti tämä tarkoittaa, että ihmiset saattoivat tehdä uskonratkaisun (ja niitä tehtiin tuhatmäärin), joten pelastusopillinen pohdinta on kerrasta selvä. Kun helluntailainen lukee tämän jälkeen Paavalia, hän yrittää lähinnä saada selvää siitä, mitä tämä kaste sitten tarkoittaa. Paavalilla on ”yhtä ja toista vaikeaselkoista”, mutta hänen ajatellaan toimivan hyvin yhteen sen kanssa, mitä muualla asiasta kirjoitetaan.

VÄLIJOHTOPÄÄTÖKSET

Kaikesta huomataan, että luterilainen ja helluntailainen käsitys kasteesta rakentuvat huomattavan erilaiselle pohjalle. Käsitys koko pelastuksesta on niin erilainen, että voi olla vaikea saada kiinni ylipäätään siitä, mitä toinen tarkoittaa, jos ei ole jollakin tavalla tutustunut toisen ajatteluun. Oletan siis, että toistensa teologisia taustoja tuntemattomat puhuvat lähtökohtaisesti ristiin.

Seuraavassa osassa otamme teorian käytäntöön ja mietimme, mitä annettavaa tällaisella taustojen pyörittelyllä on yleisesti kastekeskustelujen argumenttien arvioinnille.

EDIT 6.1.2014: Nimeen lisätty kuvaava tarkennus erotukseksi jatko-osasta..