Helluntailaisuudesta katolisuuteen – Esteistä ja hidasteista (Osa 1/3)

Karismaattisissa piireissä on viime aikoina ollut pientä kohua, kun ruotsalaisen Livets Ord -liikkeen päävaikuttaja Ulf Ekman on vaihtanut katoliseen kirkkoon. Vaikka hän on jo eläköitynyt aktiivisesta seurakunnan johtamisesta, hänen vaihtonsa on kuitenkin aiheuttanut suurempaa huomiota karismaattisella puolella, myös helluntailaisuudessa.

Helluntailaisuudella näyttää olevan vähän tekemistä katolilaisuuden kanssa: oli mukana sitten perinteinen kokous, jossa veljet veisaavat keuhkorakkuloidensa syvyydestä ”Oi Herra suuri, Luoja maan ja taivaan” tai modernin ylistyskokouksen hurmoksellinen hillsongismi, se ei tunnu olevan mitään sukua kynttilöille, messuliturgioille ja tuhatvuotisen tradition korostamiselle. Onko siis syytä ajatella, että helluntailainen voisi kokea katolilaisuuden kotoisana?

Tarkastelen tässä helluntailaisuuden ja katolilaisuuden suhdetta, ja erityisesti niitä argumentteja, joiden voisi kuvitella olevan esteinä helluntailaisten siirtymiselle katolilaisuuteen. Teksti käsittelee erityisesti helluntailaisia, jotka ovat jollakin tavalla kohdanneet helluntailaisuuden ja katolilaisuuden rajapinnan. Teksti tarkastelee katolilaisuutta jossakin määrin helluntailaisesta näkökulmasta.

Tämä kirjoitus on sarjan ensimmäinen osa. Seuraavassa osassa käsittelen enemmän sitä puolta, mitkä tekijät helluntailainen saattaisi kokea puoleensavetävinä. Kirjoitukset täydentävät toisiaan ja ovat osittain päällekkäisiä; jakamisen syynä on taas se, että tekstimassa paisui räävittömiin mittasuhteisiin. Sarjan kolmannessa osassa haastattelen helluntailaisuudesta katolilaisuuteen siirtyneitä, ja pohdin tarkemmin heidän ajatuksiaan.

Pyysin tätä kirjoitusta varten Emil Antonia arvioimaan tilannetta omasta näkökulmastaan. Anton on kohta 28-vuotias ”kehtokatolilainen”, katolilainen aktiivi ja Hyviä uutisia -blogin perustanut katolilanen apologeetta. Rakennan tekstini osittain hänen ajatustensa inspiroimana, mutta harhailen omilla poluillani suurimman osan tekstistä.

Helluntailaisuuden ja katolilaisuuden suhteesta

Emil Anton on huomannut, että suomalaisen helluntailaisuuden suhde katolilaisuuteen on hieman kaksijakoinen:

”Vahvaa ennakkoluuloista antikatolisuutta esiintyy melko paljon. Toisaalta Suomessa yhteiskristillisyyden ja ekumenian tilanne on hyvä, ja myös paljon aitoa veljeyttä ja kunnioitusta esiintyy. Viime vuosikymmeninä helluntailaisten ja katolilaisten lähentymistä on auttanut erityisesti Vatikaanin II konsiilin myönteinen asenne ei-katolisiin kristittyihin sekä sen jälkeen tapahtunut karismaattisen liikkeen leviäminen katoliseen kirkkoon.”

Helluntailaisesta näkökulmasta katolilaisuus on vähintään kummallista ellei jopa pelottavaa – ainakin, jos stereotyyppisiin asetelmiin on uskominen. Helluntailaisuus on perinteisesti korostanut spontaaniutta ja Hengen vapautta, kun katolilaisuudessa on tuhatvuotiset (lauletut!) liturgiat. Suomen helluntaiherätyksen jo hokemaksi muodostunut itsenäisen paikallisseurakunnan korostus on kovin erilaista kuin hierarkkisesti johdettu katolilaisuus (papit, piispat, kardinaalit ja – gasp! – paavi). Helluntailaiseen hengellisyyteen katolilaisten sen seitsemän sakramenttia tuntuvat jo hyvin maagisilta – puhumattakaan siitä, että yhtenä sakramenttina on lasten kastaminen. Historiasta jos mistä saadaan helposti epäluuloille vahvistusta. Niin kuka kielsi, että maapallo on pyöreä? Ketkä polttivat uskonpuhdistajia roviolla? Ketkä kielsivät lukemasta Raamattua kansankielellä? Ja niistä ristiretkistä ei tarvitse edes puhua, kun ollaan jo todettu, että kaikki ne siellä ovat pelkkiä poliittisia pakanoita.

Helluntailaista asetelmaa kuvannee se, kun keskustelin erään raamattukoulukaverin kanssa hänen opiskelujensa jälkeen yhteisestä kaveristamme. Kun kerroin, että yhteinen kaverimme oli innostunut katolilaisuudesta, kaverin reaktio oli aidon huolestunut ”ei kai nyt sentään?!” Monelle helluntailaiselle ajatus katoliseen kirkkoon siirtymisestä muistuttaa kovasti ajatusta Jehovan todistajiin siirtymisestä tai uskosta luopumisesta.

Toisaalta asetelma ei ole aivan yksioikoinen. Olen kysellyt joiltakin kavereilta niin tosielämässä kuin Facebookissakin siitä, mihin kirkkoon he vaihtaisivat, jos joutuisivat lähtemään helluntaiseurakunnasta (ja naapuriseurakunnat eivät olisi vaihtoehtona). Moni suuntaisi luterilaiseen kirkkoon tai metodismiin, mutta yllättäen katolilaisuus oli hyvä vaihtoehto monelle.

SE, MIKÄ VIELÄ PIDÄTTÄÄ HELLUNTAILAISTA

Katolinen kirkko on joutunut erilaisten mediakohujen riepoteltavaksi viime vuosikymmeninä, ajoittain myös hyvästä syystä. Toisaalta protestantit eivät olisi tarvinneet edes tätä siihen, että heillä on jotain katolilaisuutta vastaan hampaankolossa. Näistä Emil Anton jaottelee perinteiset väärinymmärrykset ja vääntämisen aiheet kolmeen osaan. Ensiksi ovat ”500 vuotta vanhat kiistat”, eli taistelu aneista, kiirastulesta, vanhurskauttamisopista, pappisselibaatista, pyhimyskultista ja vastaavista. Toiseksi ovat reformaatioajan jälkeen korostuneet taistelut, kuten Marian ja asema, sekä sakramentit. Kolmanneksi Anton listaa tietämättömyyden Vatikaalin II konsiilista (1962–1965) ja niistä uudistuksista, joita siellä määriteltiin.

Käsittelen Antonin listausta aikasidonnaisuudesta irrotettuna, koska helluntailainen tuskin hahmottaa asiaa niin (jo pelkästään siksi, että suurin osa asioista on tapahtunut jo kauan ennen liikkeen syntyä). Yritän sen sijaan hahmottaa kokonaisuuden siten, miten voisin kuvitella helluntailaisen jaottelevan materiaalin. Lisäksi jätän tässä Vatikaani II:n käytännössä huomiotta, koska vaikka se on vaikutuksiltaan merkittävä, käsittelen näitä vaikutuksia enemmin omina kokonaisuuksinaan kuin liitettynä Vatikaani II:een.

Käsittelen materiaalia erityisesti siitä näkökulmasta, miten eri asiat voivat estää helluntailaista kiinnostumasta katolilaisuudesta, ja miten ne voivat estää katolilaisuudesta kiinnostunutta helluntailaista ottamasta ratkaisevaa askelta.

Selittämätön protestanttinen katolilaisuuskammo

Monilla protestanteilla on emotionaalisia syitä vastustaa katolilaisuutta – niitä ei pystytä selittämään tai avaamaan, mutta siitä huolimatta ne tuntuvat kovin todellisilta. Helluntailaisuus on protestanttinen liike, joka on perua siitä irtautumisesta, kun Luther erosi katolilaisuudesta samanmielisessä seurassa. Sen jälkeen protestanttisuudessa on tunnettu tiettyä vastenmielisyyttä katolilaisuutta kohtaan. Katolinen kirkko on Perkele, ja sitä johtava paavi on Antikristus – siis ainakin jostakin syystä. Moni protestantti vain jostakin syystä tietää tämän asian. Mistä? No kun vain tietää.

Jos joku on mieltynyt salaliittoteorioihin, niin on helppo saada tukea sille, että oikeasti katolilaisuudessa tehdään yhtä sun toista hurjaa. Kun se joku tosi pätevä tyyppi, joka oli itse ollut paikalla, kertoo siinä amerikkalaisessa satatuhatta kappaletta myyneessä kohukirjassaan, mitä ihan oikeasti tehdään katolisen kirkon kulissien takana – siis sillä on ihan oikeat tietolähteet, vaikka ei se tietysti saa niiden nimiä mainita, koska kirkon kanssa naimisissa oleva mafia tappaisi ne. Siis ihan tosi, siitä on nettisivutkin. Ja niillä se todistaa, että Perkele ohjaa katolista kirkkoa. Kun tässä on lähtökohta, koko ajatus katolilaisuudesta voi tuntua selittämättömän vastenmieliseltä.

Pieni katolilaisuus Suomessa

Katolilaisuus ei välttämättä ole monelle suomalaiselle helluntailaiselle vakavasti otettava vaihtoehto, vaikka sattuisi olemaan tilanteessa, jossa oma uskonliike on jäämässä taakse. Suomessa katolilaisia ei ole erityisen suurta määrää (n. 12,000 jäsentä), ja seurakuntia on suhteellisen vähän. Jos olisin nuoruudessani halunnut liittyä katoliseen kirkkoon, olisin joutunut tekemään melkoisia messumatkoja Isojoen perukoilta ties minne saakka. Katolilaisten suhteellinen harvalukuisuus saattaa vaikuttaa myös siihen, että erityisesti pienemmillä paikkakunnilla kaikkien ystäväpiiriin ei yksinkertaisesti kuulu katolilaisia. Kun ei ole elävää esimerkkiä toisen kirkkokunnan jäsenestä, voi olla vaikea kokea vetoa kirkkoa kohtaan.

Helluntailainen ylemmyydentunne

Helluntailaiseen itseymmärrykseen on kuulunut käsitys siitä, että juuri me olemme se Jumalan valittu kansa, taivaasta pudonnut oksa, jolle on annettu Hengen koko täyteys ja viimeisin Jumalan ilmoitus. Helluntailaisuus on se avain, joka on taivaasta laskettu tämän maailman pelastusta varten. Kun suhde muihin vapaakristillisiin suuntiinkin saattaa olla salaisesti alentuva, mikä se onkaan vanhoja kirkkokuntia kohtaan?

Toisaalta tilanne on tasaantunut viime vuosikymmeninä, erityisesti suhteessa muihin vapaakristillisiin ryhmiin. Enää vapaakirkkolaiset eivät ole edes vähän eksyksissä, kun heillä on järjestäytynyt keskushallinto. Samoin ylistyskulttuuri on vallannut alaa yli tunnustuskuntarajojen erityisesti nuoremman väen keskuudessa, joten korostukset saattavat olla samansuuntaisia. Lisäksi helluntailaisten tavaramerkkinä menneinä vuosikymmeninä ollut ulkoisten asioiden kyttääminen on löystynyt jo huomattavan paljon, joten raja-aitojen tekeminen esimerkiksi korvakorujen, meikkaamisen tai vaatteiden kanssa ei enää ole yhtä helppoa tai selvää. Jumalan pyhän jäännöksen jäsenetkin voivat jo vapaammin käyttää huulipunaa, joten näitä karsina-aitoja on vaikea pitää pystyssä.

Helluntailainen kokee kuitenkin vanhoihin kirkkoihin tiettyä ylemmyyttä siitä, että helluntailaisuus on lähtökohtaisesti karismaattista, kun taas vanhoissa kirkoissa se on enemmän poikkeus säännöstä. Nykyhelluntailaisuus on ehkä kovasti räiskähtelemättömämpää kuin vuosikymmeniä sitten, ja suurimmat Hengen ilmentymiset ovat kadonneet seurakuntien arkipäivästä. Siitä huolimatta Kiinasta, Aasiasta, Intiasta ja Afrikasta kuuluu jatkuvasti uusia viestejä helluntailaisista herätyksistä, joissa ihmisiä tulee uskoon, ja joissa Hengen lahjat ovat mukana kirkkaina kuin valkohehkuiset salamavalolangat. Vaikka siis profetoiminen ja hurmokset eivät kuulu ihmisten arkeen eivätkä aina pyhäpäiväänkään, hän saattaa myhäillä siitä, että olenpas ainakin mukana Jumalan viimeisessä tempauksessa, helluntailaisuudessa.

Helluntailaisuudessa on myös karismaattista ylemmyydentunnetta: mehän tiedämme tarkasti, montako armolahjaa on ja mitä Raamattu sanoo niistä, ja meillä on kirkkain Hengen totuus. Meillä ei ole mitään opittavaa muilta – muiden sen sijaan tulisi ottaa mallia siitä, miten me laitamme asiat tapahtumaan! Toisaalta helluntailainen ylpeys voi kääntyä myös itseään vastaan, kun joutuu tutustumaan katolilaisuuden historiaan ja nykytilanteeseen. Esimerkiksi katolilaisuuden hengellisestä perinteestä löytyy paljon elementtejä, joista helluntailainenkin joutuu ottamaan oppia. Tässä kohdassa voi tietysti huomauttaa katolilaisesta karismaattisuudesta, mutta käsittelen sitä tarkemmin myöhemmin.

”Kirkko”

Yksi varsin omintakeinen ongelma liittyy siihen, että katolinen kirkko on ”kirkko” – vieläpä Kirkko isolla alkukirjaimella. Helluntailaisuus on perinteisesti korostanut sitä, että meillä on seurakuntia – itsenäisiä paikallisseurakuntia, jotka eivät ole vastuussa kenellekään muulle kuin Jumalalle toiminnastaan. Jo pelkästään helluntaikirkon starttaaminen on ollut kauhea urakka, jo siksi, että siinä on mukana sana ”kirkko”. Keskusjohtoisuutta helluntaikirkossa ei ole mukana oikeastaan yhtään, koska se vasta olisi ollut Ilmestyskirjan peto – ja siitä huolimatta Helluntaikansa lähti uimaan vastavirtaan kohti helluntailiikkeen reunoja, koska kirkollistuminen oli jo tässä mittakaavassa liikaa.[1]

Tätä taustaa vasten helluntailaisten mahdollinen nihkeä asenne katolista kirkkoa kohtaan voi olla ymmärrettävä. Tilanne on kuitenkin muuttunut kentällä paljon, koska erityisesti suurin osa suurista helluntaiseurakunnista kuuluu tällä hetkellä helluntaikirkkoon (selkeänä poikkeuksena Seinäjoen helluntaiseurakunta).

HAASTEET HISTORIASSA JA KÄYTÄNNÖSSÄ

Liturgia

Katolilaisuuden ja helluntailaisuuden eron huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kokous tai messu alkaa. (Totta kai se on tullut selväksi jo rakennuksen ulkopuolella sekä eteisaulassa.) Kun helluntailaisuus ainakin retoriikan tasolla korostaa Hengen vapautta, katolinen messu seuraa tiukasti liturgiaa, joka löytyy pienistä ohjelmalehtisistä – jopa latinaksi (näin kävi siinä ainoassa messussa, johon olen koskaan osallistunut Jyväskylässä).

Reiluuden nimissä on sanottava, että helluntailaiset kokoukset seuraavat yleensä suhteellisen tiukkaa liturgiaa, jossa on lähinnä alueellisia eroja. Se voi olla muodossa tervetulosanat + ilmoitukset – pari yhteislaulua – todistus – pari yhteislaulua – uhrin ilmoittaminen ja rukous – uhrilaulu – saarna – loppulaulut. Karismaattisemmissa kokoontumisissa muoto voi olla pelkistetysti alkusanat – ylistys – saarna – loppuylistys + rukouspalvelu; mahdolliset todistukset pääsevät katkomaan alkuylistyksen.

Helluntailainen on koulutettu saamaan näppyjä valmiiksi kirjoitetuista rukouksista ja liturgioista. Herran kohtaamisen pitää olla spontaania, sen pitää tulla sydämestä! Asiasta on mahdollista vääntää joko argumentein tai kokemuksen kautta. Argumenteista voi mainita, että jos helluntailaiset laulavat valmiita rukouksia lauluina, onko se sen kummempaa, jos valmiit rukoukset luetaan kirjasta? Jätti se Jeesuskin ainakin yhden rukouksen jälkeensä, jota helluntailaisetkin rukoilevat.

Yksi helppo tapa on saada helluntailainen istumaan katolisen kirkon penkkiin. On hyvin mahdollista, että erilainen, liturginen jumalanpalvelus liikuttaa mieltä tavalla, jota helluntailainen ei odota. Hänen ei tarvitse puristaa tässä itsestään mitään, vaan hän vain ottaa osaa siihen, mitä kaikessa tapahtuu. Tästä lisää myöhemmin.

Pappisselibaatti ja pedofilia

Katolilaista kirkkoa syytetään siitä, että papit joutuvat olemaan selibaatissa. Tämä ei luonnollisesti itsessään ole mikään ongelma eikä nouse pelkästä empatiasta toisen seksuaalisia tarpeita kohtaan. Ehkä viime vuosina ja vuosikymmeninä revitelty kohu katolisten pappien lasten hyväksikäytöstä on tuonut asiaan terää: miksi pakottaa seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevat miehet selibaattiin, kun sitten ne panevat sitä, mitä on tarjolla, eli pikkupoikia?!

Ensin täytyy huomata, että jokainen täysipäinen katolilainen tunnustaa ongelman ja pitää lapsiin sekaantuvia pappeja yksinkertaisesti väärintekijöinä. Kuten Emil Anton toteaa: ”Joka tapauksessa on selvää, että kyseessä on vakava rikkomus, ja kirkko katuu sitä syvästi. – – Kirkko teki virheitä varmasti myös joidenkin jo paljastuneiden tapausten hoitamisessa.” Anton myös jatkaa: ”Tämä kuitenkin vain vahvistaa jälleen vanhan totuuden siitä, että kirkossa on syntisiä. – – Yhtä selvää on tietysti, että papit eivät toimineet kirkon opetuksen mukaisesti. Uskontoa ei pidä tuomita niiden perusteella, jotka eivät noudata sen moraalia, vaan niiden, jotka noudattavat.”

Toisaalta täytyy huomauttaa, että jos helluntailainen vähän miettii asiaa, niin hän joutuu tunnustamaan muutaman asian. Ensiksi, kaikki katoliset papit eivät metsästä pikkupoikia työ- eivätkä vapaa-aikanaan. Vaikka järjestelmässä on ollut ongelmia, jotka ovat mahdollistaneet tällaisen toiminnan, se ei tarkoita, että enemmistö olisi näin tehnyt. Vähemmistön sortumiset ovat saaneet koko instituutiolle pahaa mainetta. Tämä ei tarkoita, että asiaa pitäisi missään nimessä vähätellä – tarkoitus on lähinnä korostaa, että suora syy-yhteys ei välttämättä ole niin yksinkertainen. Kun muistaa vaikka viime vuosina nousseen kohun Vanhoillislestadiolaisen liikkeen hyväksikäyttötapauksista, tai sekalaiset tarinat pedofiliaan suuntautuneista helluntaipastoreista ja vanhimmistoveljistä, asetelma menee uusiksi (siinä joutuu samalla toteamaan, että on niitä syntisiä näemmä ihan kotoisassa helluntailaisuudessakin). Kotosuomalaisissa liikkeissä ei nuorten miesten seksinharrastuksia vaimon kanssa ole rajoitettu (eikä myöskään oikeutta omistaa vaimoa / olla vaimon omistuksessa), ja siitä huolimatta tällaisia tapauksia nousee esille. Yhteys siis pelkkään pappisselibaattiin ei ole katkeamaton.

Toiseksi täytyy huomata, että seksuaalinen suuntautuminen tuskin kääntyy lapsiin ja poikiin, jos kelvollista naisparittelukumppania ei ole käden ulottuvilla. Tämä vaatisi melkoista kiemurtelua seksuaalisten teorioiden kanssa. Enemmin luulisi, että aikuisiin seksuaalisesti suuntautunut pappi yrittäisi saada kelvollisen ikäistä petiseuraa vaikka maksullisesta palvelusta, jos on elämää suurempi tarve päästä harjoittamaan seksiä. Selibaatti tuskin tekee kenestäkään pedofiilia.

Kolmanneksi täytyy huomauttaa, että pappisselibaatissa on myös omat puolensa. Herra pappi on sen jälkeen kokonaan Jumalan ja seurakuntansa omistuksessa, joten hänen aikansa ja mielenkiintonsa eivät ole jakaantuneet kahtaalle. Iltatilaisuudesta ei ole kiire mennä nukuttamaan vaimoa ja lapsia, vaan kun pappilassa odottaa vain tyhjä eteinen, voi helpommin viettää aikaa muiden ihmisten kanssa. Harvemmin taitaa tulla tilannetta, jossa ei ole aikaa keskustella apua tarvitsevan kanssa.

Protestanttisella puolella voi miettiä, tekisikö moni sotaurho paremmin, jos jättäisi menemättä naimisiin, kun on tarve viettää kaikki aika Herran elovainioilla. On ihan tarpeeksi monta lavaleijonaa ja miniylivainiota, jotka polttavat kaiken aikansa seurakunnassa, ja lapset saavat kasvaa ilman isää (nykyään, kun naiset ottavat asioita helpommin omiin käsiinsä, lapset saattavat olla ”ilman isää” myös hyvin konkreettisesti – paitsi tuomioistuimen määrääminä tapaamispäivinä ja viikonloppuina). Olisiko joillekin parempi pysyä ihan rehellisesti ja suunnitelmallisesti sinkkuna, niin ei tarvitsisi pilata vaimon ja lasten elämää? Olisi parempi olla ihan rehellisesti naimaton, niin ei tarvitse hoitaa perhettä vasemmalla kädellä. Jos jossakin vaiheessa haluaisi priorisoida asioita eri tavalla, voisi jälleen pohtia mahdollista rouvan löytämistä.[2] Mutta eihän tällaista saa puhua, hyihyi.

Neljänneksi voi huomauttaa, että pappisselibaatti on kirkkohistoriallisesti kauhean ymmärrettävää. Varmahko ehkäisy on suhteellisen tuore keksintö, ja naimisiinmeno on koko historian sivu tarkoittanut lapsikatraan ilmestymistä kuvioihin (ei naimisiinmenoa ilman seksiä, ja yleensä siitä on seurauksena vauvoja). Pappi, jolla on perhe huollettavanaan, pystyy keskittymään kummasti vähemmän seurakuntaansa, ja joutuu ajattelemaan asioita myös muiden kannalta, erityisesti vaikeammissa tilanteissa (”Hei kulta, nyt kun meillä tätä jälkikasvua jo on, niin mentäisiinkö lähetystyöhön tuonne Hunnien alueelle? Saatetaan ehkä jäädä jopa eloon!”).

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin todettava, että helluntailainen tuskin ajattelee asiaa näistä näkökulmista. Tärkeämpää on, että UT ei kiellä seurakunnan työntekijältä avioitumista. Paavali tietysti sanoo, että se olisi sangen suositeltava ratkaisu monelle tilanteessa, jossa seurakunta koki vainoa.[3] Mutta ei siellä sanota, että pitäisi. Ehei! Siksi on epäraamatullista vaatia tuollaista!

Olisiko tämä kuitenkaan ongelma helluntailaiselle, jos hän pohtisi katoliseen kirkkoon liittymistä? Tuskin. Harva lähtee ensimmäisenä lukemaan papiksi, joten tällä tuskin on suurempaa vaikutusta. Ja jos papiksi tahtoo, niin siinä täytyy olla miettinyt jo kustannuksia ennen vaihtamista.

Ristiretket ja inkvisitio

Ristiretket ovat yksi synkkä katkelma kristillisyyden historiaa; niitä käytetään myös lyömäaseena, kun halutaan osoittaa, että katolinen kirkko on oikeasti kaikkea muuta kuin Jumalan asialla. Ristiretkistä täytyy ensin myöntää, että ne eivät ole ollenkaan kunniakkain osa kristikunnan historiaa. Ristiretkeläisten käytös ei ollut ollenkaan sellaista, mitä voisi toivoa pyhiltä sotureilta. Esimerkiksi Ensimmäisen ristiretken jälkeen vallattuun Jerusalemiin jääneet siviilit tapettiin. Myös esimerkiksi Neljäs ristiretki alkoi tarkoituksena vallata muslimien hallitsema Jerusalem, mutta se päätyi lopulta siihen, että 1204 ristiretkeläiset valtasivat ja ryöstivät Konstantinopolin, joka oli idän kristillisyyden keskuspaikka.

Ongelmaa ei vähennä, että jotkut katolilaiset kirjoittajat osaavat suhtautua ristiretkiin hämmentävän positiivisesti. Suomeksikin julkaistu Katolisen kirkon historia (kirjoittanut José Orlandis) viittaa keskiaikaan ja ristiretkien aikaan katolisen kirkon kulta-aikana.

Ristiretkiä on vaikea kaunistella ja niiden merkitystä vähätellä, vaikka ne ovat kovasti ymmärrettäviä omana aikanaan. Ne ovat toisaalta osa aikaansa, ja poliittiset ja taloudelliset intressit hallitsivat niitä uskonnollisten motiivien lisäksi. Poliittisesti on huomioitava, että muslimivallat olivat aito uhka kristillisille maille sotilaallisesti; lopulta esimerkiksi Bysantin kristillinen ruhtinaskunta hävisi taistelun muslimeja vastaan 1453. Muslimit olivat myös vallanneet Espanjan 700-luvulla, ja uhkasivat sieltä muuta Eurooppaa. Taloudellisesti yksi intressi oli pitää kauppareitit avoimina; tämä oli vaarassa muslimien vallatessa alueita.

Hieman ristiretkien henkeen kuuluu myös inkvisition toiminta. Noitavainot ja kerettiläisten grillijuhlat plus uskonpuhdistajien listiminen ovat samanlaista toimintaa, johon katolilainen kirkko syyllistyi keskiajalla ja sen loppupuolella. Varpaankynsien nyppiminen 13-vuotiailta punatukkaisilta tytöiltä ja heidän ”tunnustuksen” jälkeinen elävältä polttamisensa ei ehkä ole paras PR-tempaus, jonka kirkko on ehtinyt historiansa aikana tehdä.

Nykyisessä tilanteessa voi kysyä, kuinka paljon ristiretkillä ja inkvisitiolla on tekemistä katolisen kirkon kanssa? Vaikka ne ovat osa liikkeen historiaa, voisi uskoa, että katolinenkin kirkko on oppinut niistä: ei enää näin. Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II pyysi anteeksi ristiretkiä sekä inkvisition ja 30-vuotisen sodan vääryyksiä (ja vähän muutakin). Samoin soveltaminen nykyaikaan on hankalaa: on vaikea ajatella, että paavi Franciscus lähettäisi aseelliset joukkonsa Israelin Länsirannalle tappamaan harhaoppisia. Samoin on yhtä vaikea ajatella, että katolinen kirkko vuolisi miekalla ja kirveellä puhtaaksi protestanttisia poikkeavia. Koko asetelma kuuluu maailmaan, joka on hyvin erilainen kuin meidän omamme.

Ristiretkien käyttäminen argumenttina katolista kirkkoa vastaan on suurin piirtein sama, kun syyttäisi helluntailaisia anabaptistien väkivaltaisuuksista (kyllä, niistä veikkosista löytyi niitä, jotka riemurinnoin teurastivat toisinajattelijoita uskonpuhdistuksen aikaan – ja silti helluntailaiset pitävät itseään ylpeästi anabaptistien ajatuksellisina jälkeläisinä). Sen tämä kyllä pystyy todistamaan, että Kristus ei ole aina hallinnut kaikkia katolilaisen kirkon toimia aina ruohonjuuritasolle, mutta niin tuskin kukaan on väittänytkään. (Tarkemmin aiheesta voi lukea Emil Antonin kevyen poleemisesta kirjoituksesta täältä )

Helluntailainen saattaa takertua ristiretkiin ja inkvisitioon ehkä siinä vaiheessa, kun on tarve käyttää halpoja lyömäkapuloita katolista kirkkoa vastaan. Samoin, jos hänen kommenttinsa asiasta saavat osakseen vain puolustelua ja selittelyä, asiasta voi tulla aito ongelma. Sen sijaan, jos hän kokee vetoa katolilaisuutta kohtaan, hänelle lienee yhdentekevää, mitä kirkko on puuhannut ennen 1500-lukua – tai ennen 1980-lukua, jos niikseen tulee.

OPILLISET HAASTEET

Sarkamentit

Emil Anton kirjoittaa sakramenteista:

” Ei-katolilaisille sakramentit tuntuvat monesti oudoilta. Pyhän Hengen työn ja henkilökohtaiseen uskon painottaminen on monesti vieraannuttanut protestantteja ajatuksesta maallisen ja jumalallisen yhtymisestä. Protestanteille usko on niin hengellinen asia, että materiaalisten asioiden sekoittaminen yliluonnollisiin haiskahtaa heille helposti taikauskolta.”

Katolilaisessa kirkossa sakramentit ovat tekijä, joka saattaa olla helluntailaiselle lähtökohtaisen vieras. Seitsemän sakramenttia oli liikaa jo Lutherille, joka karsi määrän kahteen. Tämän jälkeen helluntailainen perinne on kyllä muodollisesti pitänyt sekä kasteen että ehtoollisen, mutta käyttää paljon aikaa osoittaakseen, että nämä eivät ole silti ”sakramentteja”. Kunnon helluntailainen sanoo, että kaste ei pelasta ja ehtoollisessa ei tapahdu mitään kauhean mystistä – vaikka käytännössä ajatellaan hyvin toisin. (Moni esimerkiksi helluntailainen väittää, että kasteessa silti tapahtuu ihan oikeasti jotain, ja se on ehkä pelastuksenkin ehto, mutta ei suoraan; tästä tarkemmin aikaisemmassa kirjoituksessani).

Katolilaisuudessa sakramentteja on seitsemän: kaste, vahvistus (konfirmaatio), eukaristia (ehtoollinen), rippi, sairaiden voitelu, vihkimys (papiksi vihkiminen) ja avioliitto. Avioliitto on helluntailaiselle hyvin ymmärrettävä, ja ripin kanssa tuskin tarvitsee kiemurrella, koska kotoperäinen rukousalttarikäytäntö ajaa epävirallisuudessaan samaa asiaa. Samoin helluntailainen ymmärtää sairaiden voitelun ja avioliittoon vihkimisen. Vaikka hän näkisi papiksi vihkimisen vähemmän sakramentaalisessa valossa, hän pystyy silti pitämään toimintaa hyväksyttävänä. Konfirmaatio ei sellaisenaan ole ongelma helluntailaiselle, koska hän pystyy samaistumaan siihen ”erilaisena konfirmaationa tai fifteen-leirinä”. Jäljelle jäävät siis kaste ja ehtoollinen.

Vaikka helluntailainen näkemys ehtoollisesta on huomattavan erilainen kuin katolilainen (tai edes sen light-versio, luterilainen ehtoollisnäkemys), se tuskin aiheuttaa helluntailaisessa suurempaa ahdistusta. Toki, jos helluntailainen hakee ongelmakohtia katolilaisuudesta, hän pystyy helposti löytämään sen myös ehtoollisesta ja sen oppitaustoista. Moni protestantti syyttää katolilaista messu-uhriajattelua epäraamatulliseksi ja Kristuksen uhrin kieltämiseksi: Jeesus uhrattiin kertaalleen ristillä, joten on harhaoppia väittää, että hänet pitäisi uhrata uudelleen jokaisessa messussa! Emil Anton kuitenkin tarkentaa, mitä katolilaiset tarkoittavat tämän uhrin luonteella:

”Katolinen kirkko yhtyy täydellisesti Raamatun opetukseen siitä, että Kristuksen syntejä sovittava uhri on yksi ja kertakaikkinen. Messussa ei uhratakaan Kristusta uudestaan syntien anteeksiantamiseksi, vaan messu tekee läsnä olevaksi ja soveltaa meihin sen yhden ja ainoan kertakaikkisen uhrin, jonka Kristus uhrasi maailman syntien anteeksiantamiseksi. Ristinuhri ja eukaristinen uhri ovat yksi ja ainoa uhri, vain uhraamisen muoto on erilainen (samoin kuin eukaristiassa on läsnä sama elävä Jeesus, joka käveli maan päällä, mutta eri muodossa).”

Näin ajateltuna helluntailaiselta mahdollisesti jää pois yksi tärkeä vasta-argumentti katolilaista uskoa vastaan. Hänen ei tarvitse edes hyväksyä suorilta katolilaista käsitystä eukaristiasta, mutta kun hän ei joudu pitämään sitä saatanallisena, asiasta tuskin on haittaa. Helluntailainen on muutenkin tottunut käymään ehtoollisella, joten elementit voivat muuten olla tarpeeksi tuttuja.

Kasteesta voi tulla helluntailaiselle vaikeampi pala. Helluntailaisuus Suomessa määrittää itsensä paljolti myös sen kautta, mitä se ei ole: se ei ole samaa kuin luterilaisuus, tuo harhaoppi, jossa kastetaan vauvoja! Jos helluntailainen tahtoo hengellisen geeniperimänsä vuoksi takertua johonkin, niin tässä on varsin kelvollista purupinta-alaa.

Tässä kohdassa on tarpeetonta tarkastella pitkästi mahdollisia argumentteja, joita kasteen ympärillä käytäisiin katolilaisen ja helluntailaisen välillä (sivuraide-esimerkiksi suosittelen aiempia tekstejäni, joissa käsittelen luterilaisen ja helluntailaisen kastenäkemyksen taustaeroja sekä keskustelua näkemysten välillä). Kuitenkin, kun helluntailainen vaihtaa katoliseen kirkkoon, hänen ei tarvitse käydä kasteella.[4] Muiden kirkkokuntien Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen suoritetut kasteet ovat päteviä. Tämä helpottanee huomattavasti siirtymispäätöstä: jos kaikkeen pitäisi ottaa mukaan vielä uusi kastekriisi, helluntailainen saattaisi jättää siirtymisen väliin huomattavasti helpommin. Helluntailaiseen identiteettiin kuuluu lähes symbolisella tavalla ylpeys omasta Raamatullisesta kastekäsityksestä, että sen hylkääminen uudelleenkastamisen muodossa voisi olla kova pala.

Jos helluntailainen on kiinnostunut katolilaisuudesta, hän todennäköisimmin joutuu jonkin verran tutustumaan varhaisen kirkon kirjoittajiin – ja myös toteamaan, että heitä voi arvostaa monessa asiassa. Katolilainen pystyy tästä joukosta poimimaan helposti melkoisen kuoron ääniä, jotka yksimielisesti kannattavat lasten kastamista. Harvalla helluntailaisella löytyy tarpeeksi varhaisen kirkon tuntemusta, jotta asetelman kyseenalaistaminen tai viittauksien tulkinnan uudelleenarvioiminen olisi mahdollista. Siksi monelle jää vaihtoehdoiksi joko koko varhaisen tradition kieltäminen ”raamatunvastaisena” (perinteinen selitys, mutta melko ongelmallinen, kun asiaan tunkeutuu syvemmälle) tai sitten alkaa miettiä kokonaisuutta uudelleen. Näin ollen ei ole mahdotonta, että helluntailainenkin lakkaisi pitämästä käsitystä kynnyskysymyksenä – erityisesti, kun asia ei suoraan koske häntä itseään.

Traditio

Tradition merkitys on yksi suuri ero protestanttisen teologian (myös helluntailaisen teologian) sekä katolilaisen teologian välillä. Helluntailainen sanoo Uskonpuhdistuksen hengessä, että Raamattu on ylin auktoriteetti kaikissa asioissa, ja mitään ihmisten oppia tai järjestelmää ei tule tuoda tämän yläpuolelle. Katolinen kirkko taas opettaa, että Jumala antoi sekä Raamatun että kirkon tradition, jotka ovat molemmat auktoriteetteja.

Helluntailaisen on helppo huutaa suureen ääneen, että Raamattu on kaiken ylin auktoriteetti, ja sen rinnalle ei tarvitse mitään. Tätä on toistettu protestanttisuudessa jo mantraksi asti, joten tämänkin kyseenalaistaminen voi olla vaikeaa. Kuitenkin katolilaisen voi olla helppo jo pienellä grillauksella horjuttaa helluntailaisen ajattelua. Kun puhutaan pelkästään Raamatun kaanonista ja Kolminaisuudesta, on helppo vedota siihen, että kyllä protestanttikin kunnioittaa tätä osaa traditiosta. (Tämä aihealue on tärkeä ja huomattavasti laajempi, joten käsittelen sitä seuraavassa kirjoituksessani tarkemmin.)

Pyhimysten kunnioittaminen

Pyhimysten kunnioittaminen saattaa olla helluntailaisille yhtä haastavaa siinä, missä kaikille muillekin protestanteille. Kunnon protestantti korostaa henkeen, Henkeen ja vereen asti sitä, että palvonta ja rukous kuuluvat vain Jumalalle, piste, ettäs tiedät! Kuitenkin, kun katolilainen saa suunvuoron ja selittää tarpeeksi kauan pyhien kunnioittamisesta, joka ei ole palvomista (ks. täältä), helluntailainen saattaa menettää yhden tärkeän lyömäaseen. On totta, että kunnioittaminen ja palvominen ovat selkeästi eri asioita. Samoin on totta, että monien pyhien elämässä on paljon oppimista – moni helluntailainenkin uskoo, että David Wilkersonin elämässä riittää oppimista meille monelle; katolilaiset ovat vain kanonisoineet pyhimysten nimet.

On realistista olettaa, että jos katolilainen saa ajatuksen läpi siitä, että pyhimysten rukoilussa ei ole mitään ongelmaa, helluntailaisella tuskin on paljon sanottavaa – paitsi tietysti se, että hän voi muistuttaa, että Raamatussa ei ole viitteitä siitä, että menneet pyhät kuuntelisivat antennit pystyssä maan päältä tulevia rukouksia. On kuitenkin todennäköistä, että tämä ei tulisi konkreettiseksi ongelmaksi. Jos helluntailainen eksyy mukaan katolilaiseen toimintaan, hän saattaa pitää käytäntöä outona. Todennäköisesti hän jättää pois rukoukset pyhille vielä hyvän tovin. Kuitenkin on mahdollista, että hän jossakin vaiheessa alkaa suunnata pyyntöjään heille – ehkä epävarmana siitä, kuulevatko kuolleet pyhät hänen pyyntönsä, mutta koska se ei syntiäkään ole, niin hänellä tuskin on syytä olla kokeilematta. Ja tämä kehitys voi helposti johtaa siihen, että hän myöhemmin suuntaa osan pyynnöistään myös menneille pyhille.

Maria: Taivaan kuningatar, ikuinen neitsyt ja paljon muuta

Marian erityisen korotettu asema, ikuinen neitsyys ja ruumiineen päivineen taivaaseen astuminen ovat helluntailaisille vähintään yhtä vaikeita asioita kuin kaikille muillekin protestanteille. Anton kommentoi eräässä kirjoituksessaan, että ”Neitsyt Maria ja hänen asemansa lienee paaviuden ohella suurin protestantteja katolisuudesta erottava tekijä.”

Helluntailainen on tottunut määrittämään oppinsa Raamatun kautta (jätetään nyt huomiotta seurakunnallisen tradition ilmiselvä vaikutus taka-alalle), ja UT:ssa Marian rooli ei ole erityisen korostunut. Samoin väitteet Marian asemasta ovat vähintään implisiittisiä, jos ne haluaa sieltä löytää (Emil Antonin kirjoitus aiheesta katolilaisesta näkökulmasta antaa kattavan kuvauksen argumenteista). Samoin ajatus Marian ikuisesta neitsyydestä on selkeän tarpeeton protestanteille: heillä ei ole mitään merkitystä sillä, paljonko seksiä Maria harrasti Joosefin kanssa, eikä heillä ole mitään ongelmia sen kanssa, olivatko Jeesuksen ”veljet” (esim. Mark. 3:31–34//Luuk. 20:19–21, Joh. 2:12) Raamatussa Jeesuksen velipuolia/serkkuja vai veljiä. Protestantilla ei ole syytä väittää, että veljien pitäisi olla Joosefin, mutta ei Marian lapsia.

Ongelmaksi tulee myös se, miten katolilainen pystyy perustelemaan helluntailaiselle, että tämän tulisi vaihtaa ajatuksiaan aiheesta (vaikka on todennäköistä, että katolilainen ei lähtökohtaisesti ensimmäisten joukossa tätä asiaa nostaisi esille). Marian neitsyydellä ei ole protestanttisessa teologiassa mitään merkitystä, ja sen varjeleminen nähdään vähintään vieraana. Marian ja Joosefin seksiharrastus olisi kovin ongelmallista vain, jos se olisi tapahtunut ennen Jeesuksen sikiämistä, mutta sen jälkeen asialla ei pitäisi olla kovin suurta merkitystä protestantille. Tätä taustaa vasten katolilaisen argumenttien täytyy olla hyvin voimakkaita, jos hän haluaa kääntää helluntailaisen pään. Pelkästään kirkkohistorialliseen materiaaliin vetoaminen (edes suhteellisen varhaiseen) voi olla hyvin vaikeaa, koska asia ei ole helluntailaiselle samalla tavalla henkilökohtainen kuin esimerkiksi Kolminaisuus (jossa tämä kyllä onnistuu), ja helluntailainen saattaa helposti kyseenalaistaa, onko kyseessä ollenkaan Raamatun kanssa jatkumossa oleva asia.

Marian erityisen korostettu asema on lisäksi hyvin hämmentävä protestanteille. Siinä ei ole kysymys pelkästään seksistä ja sen harrastamattomuudesta, vaan monista muista asioista. Mariaa kutsutaan Uudeksi Eevaksi ja Uudeksi liiton arkiksi (hänellä on myös näihin liittyviä funktioita), hänen sanotaan siinneen perisynnittömästi ja tulleen otetuksi taivaaseen ruumiinsa kanssa kuoleman jälkeen. Katolilaiset argumentit ovat kuitenkin muodoltaan lähinnä allegoriaan, sanayhteyksiin ja kirkkohistoriaan vetoavia (ks. pätevä listaus Antonin sivuilta). Toisaalta katolilainen saattaa helposti kaivaa tuekseen pienen kirjaston aiheeseen liittyvää kirjallisuutta varhaisen kirkon kirjoittajilta. Tämä saattaa olla monelle helluntailaiselle hyvinkin pohdintaa aiheuttava argumentti – erityisesti, jos hän tiedostaa, että kirkkohistoriaa on apostolisen ajan ja uskonpuhdistuksen välissä, ja hän osaa jollakin tavalla myös arvostaa varhaisia kristillisiä kirjoittajia.

Voisin uskoa, että helluntailaisen on hyvin vaikea hyväksyä katolilaista mariologiaa sen koko täyteydessään. (Luterilaisten kohdalla tilanne saattaa olla toinen, koska Lutherilta löytyy myös hyvin katolilaisia ajatuksia Marian asemasta) Kuitenkin jälleen kysymys on siitä, kuinka paljon kääntymistä harkitseva edes törmää ajatukseen Marian asemasta. Jos hän törmää siihen suorilta päin, se varmasti on käsittämätön asia. Tämä on myös asia, johon katolilaisuuteen kääntyvä törmää väkisin Marian korostuneen roolin takia.

Paavin asema

Katolisen kirkon mukaan paavi on Pietarin suora seuraaja. Jeesus antoi Pietarille johtoaseman alkuseurakunnassa, joka välittyi eteenpäin Rooman piispalle. Tästä lähti ketju, joka johtaa meidän päiväämme asti, paavi Franciscukseen.[5] Katolinen kirkko opettaa, että paavi on erehtymätön, kun hän julistaa lopulliseksi jonkin uskoa tai moraalia koskevan opinkappaleen.

Protestantit ovat yleensä lakaisseet Pietarin johtoasemalla lattioita. Kuitenkin perinteinen protestanttinen sanaleikki Pietarista pikkukivenä (Petros) ja sen vertaamisesta kallioon (petra) on kovin suosittu, mutta ongelmana on, että Jeesus puhui todennäköisemmin arameaa kuin kreikkaa. Raamatun sanaleikki tulee siis esille vasta evankeliumeissa, mutta Jeesuksen tasolla arameassa se ei ole mahdollinen – eli Jeesus ei voinut tarkoittaa sitä. Tunnustettavaa on, että oli Pietarilla sitten johtoasema Jerusalemin kirkossa tai ei, hän oli ainakin hyvin merkittävässä roolissa.

Kun katolilainen vetoaa varhaisiin kristillisiin kirjoittajiin ja heidän korostamaansa apostoliseen suksessioon (jatkumoon apostoleista), keskustelu saattaa helposti irrota historiallisista juuristaan. On totta, että varhaiset kirjoittajat korostivat apostolista suksessiota. Piispan virka oli ymmärrettävistä syistä tärkeä varhaisina aikoina – hehän olivat apostolien opetuslapsia tai näiden opetuslasten opetuslapsia, joten heillä oli ilmeisimmin kaikki tarpeellinen tieto asioista. Kun harhaoppiset[6] kirjoittivat omia evankeliumejaan ja julistivat, että näissä on Jeesuksen kertomaa salaista tietoa, piispat saattoivat todeta, että he ovat suorassa linjassa apostolien opetuslapsia, ja jos Jeesus olisi jotain tuollaista opettanut, sen totta vieköön tietäisivät ensisijaisesti he – eivät harhaoppiset, joilla ei ole suoraa yhteyttä apostoleihin. Kuitenkin harva helluntailainen tietää tästä ensimmäisen ja toisen vuosisadan kuviosta mitään, joten hän ei pysty tällä tavalla arvioimaan tai edes relativisoimaan kirkkoisien lausuntojen merkitystä nykypäivälle.

Helluntailaista tuskin kiinnostaa vääntää apostolisesta suksessiosta (hän saattaa yhtä hyvin todeta, että ei kaikilla alkukirkon mussukoilla ihan jokainen muumi ollut laaksossa asti) tai paavin erehtymättömyydestä. Jos hän asiaan törmää, hän oletettavasti vastustaa ajatusta. Katolilainen saattaa tietysti tunnustaa, että monet paavit ovat olleet vähemmän esimerkillisiä kirkonmiehiä (ja että jotkut ovat olleet ikävän esimerkillisiä naistenmiehiä). Tämä luonnollisesti auttaa luomaan yhteistä pohjaa, koska helluntailainen todennäköisesti ajattelee, että paavius tarkoittaa, että kaikki, mitä joku paavi on tehnyt tai missään sanonut, on pyhää ja Jumalan puhetta. Emil Antonin sanoin:

”Pahat paavit ovat valitettava historiallinen tosiasia, eikä heidän synneilleen ole oikeutusta. He eivät kuitenkaan todista vääräksi paavin erehtymättömyyttä, sillä oppi koskee paavien virallista opetusta eikä henkilökohtaista elämää. Paavi voi joutua kadotukseen aivan kuin kaikki muutkin, mutta paavi ei voi opettaa virallisena totuutena sitä, mikä ei ole totta – Jumala estää sen.”

Kun katolilainen väittää, että yksikään paavi ei ole tehnyt vielä opetusvirassa ollessaan väärää päätöstä opeista, helluntailainen tuskin jaksaa kaivaa asioita, vaan lähinnä tuhahtelee. (Jos taas helluntailainen asioita kaivaessaan toteaa, että on eri mieltä esimerkiksi Neitsyt Marian asemasta, hän saattaa vedota, että tuossa on väärä päätös.) Ehkä vaikeinta katolilaiselle olisi perustella helluntailaiselle (tai kenellekään muulle protestantille – tai edes ortodoksille), miksi juuri Pietarin johtoasema olisi erityisen periytyvä (ks. argumentteja)  Nämä argumentit täytyy linkittää sen verran suurempaan kokonaisuuteen, että niiden käsittely yksinään on vähän haastavampaa.

Kaiken kaikkiaan voisin olettaa, että paavin asema ei ole helluntailaiselle itsessään mikään suuri ongelma. Pääasiassa paavi näyttäytyy hänelle vain kirkon johtomiehenä ja suurimpana pomona. Suoran erehtymättömyyden argumentoimiseksi pitäisi ensin saada läpi, että katolinen oppi on erehtymätöntä – ja jos tässä pisteessä oltaisiin, olisi helluntailainen jo matkalla liittymään katoliseen kirkkoon. Paavin asema siis tuskin lienee erityisen suuri este kääntymiselle, vaikka se voisi yksittäisenä tekijänä olla selkeästi ongelma.

Kiirastuli

Oppi kiirastulesta on yksi opeista, joita protestantin saattaa olla vaikea niellä. Että synneistä pitäisi puhdistautua vielä kuolemanjälkeisessä saunassa ennen taivaan kirkkauteen pääsyä? Forget it. Hiilipannut on varattu Perkeleelle ja hänen palvelijoilleen, joten minä menen kuoleman jälkeen suoraan taivaaseen soittamaan harppua, adios!

Helluntailainen perustaa näkemyksensä helposti kolmeen asiaan. Ensimmäinen on Raamattu: se antaa kovin vähän vihjeitä siitä, että kuolen jälkeen olisi erityinen paikka, jossa syntien seurauksia pitäisi sovittaa erikseen.

Toinen perustelu tulee protestanttisesta sovitusopista: Jeesus sovitti synnit kertakaikkisesti. Jos niitä pitäisi vielä itse sovitella kuoleman jälkeen, moni protestantti kirkuu, että siinä tehdään tyhjäksi Kristuksen sovitustyö.

Kolmas peruste tulee taivaskokemuksista: helluntailaisuudessa (erityisesti sen karismaattisemmilla puolilla) kerrotaan taivaskokemuksista ja -matkoista. Vaikka saarnastuolista harvemmin luetaan Todd Burpon Taivas on totta -kirjaa, niitä markkinoidaan melkein joka paikan kirjamyynneissä. Samoin tarinoissa, traktaateissa ja nettikeskusteluissa viitataan monesti kertomuksiin, kun väki on päässyt käymään taivaassa. Yllättäen heistä kukaan ei mainitse mitään kiirastulesta; esimerkiksi väliaikaisesti kuolleet kertovat päässeensä suorilta taivaan kirkkauteen kurkkimaan, ilman, että heidät olisi ensimmäisenä viety kärvistelemään syntiensä tähden.

Mitä näihin argumentteihin tulee, katolilainen pystyy toiseen kommentoimaan Jeesuksen uhrista, että kyllä se riittää; kuitenkin hän huomauttaa, että synnillä on kuitenkin aina omat seurauksensa tässäkin ajassa. Jos jonkun tappaa, tämä pysyy kuolleena, vaikka kuinka katuisi. Siitä syystä synnin seurausten läpikäyminen on mahdollista erottaa pelastuksesta niin, että Jeesuksen sovitustyö ei ole vaarassa.

Taivaskokemukset ovat oma ongelmakenttänsä. Vaikka helluntailaisuudessa niihin uskotaan kovasti, silti järjestelmässä on sisäänrakennettu ajatus, että niihin pitää suhtautua myös hieman kriittisesti. Samoin on reilua huomata, että jos kaikki taivasnäyt, -kertomukset ja -ilmestykset pitäisivät paikkansa, taivas olisi itsensä kanssa totaalisen ristiriitainen paikka. Milloin siellä on itsetyydytyksen spermasta syntyneiden vauvojen kasvatuslaitoksia, jossa lapset itkevät jatkuvasti; milloin siellä on tunnin välein tulevia tiedotuksia maan päällä tapahtuvista asioista; milloin taas Jeesuksen paljastamat asiat lopun aikojen tuoksinoista muistuttavat kovasti Hal Lindseyn kirjoja – puhumattakaan siitä, että Jeesus vaikuttaa aika ajoin olevan kovasti modernin filosofian vaikutuksen alla. Olen lukenut jopa kertomuksia, joissa on kiirastulta muistuttavia elementtejä: että synnintekijät ensin puhdistautuvat ja rukoilevat jossakin taivaan nurkkauksessa enkelien kanssa, ennen kuin heidät päästetään Jumalan valtaistuimen eteen. Katolilainen saa helposti tartuttua siihen, että tarinat ovat keskenään epäyhtenäisiä – ja että tässä kohdassa protestantti vetoaa nyt kovasti muuhun kuin siihen Raamattuun, jonka tämä sanoi olevan kaiken auktoriteettina. Samoin hän saattaa huomauttaa, että kyllä katolilaisestakin maailmasta löytyy tällaisia samanlaisia tarinoita – myös niitä, joissa seikkaillaan kiirastulen maisemissa.

Lopulta kokonaisuus saattaa mennä siihen, että helluntailainen lopulta ymmärtää, mikä mielekkyys kiirastulella saattaisi olla, ja että se ei ole epäpyhille varattu väliaikainen helvetti. Kun toisen näkökulman ymmärtää, sen hyväksyminen ei ole lähtökohtaisesti liian vaikeaa. Eräs katolilaisuudesta kiinnostunut helluntailainen kaveri oli itse asiassa kovasti vakuuttunut siitä, että joku kiirastulta muistuttava tila saattaisi olla olemassa. Asia ei siis ole lähtökohtaisen yksinkertainen. Toinen vaihtoehto on tietysti pitää asia taka-alalla, jolloin sitä ei juuri mieti, mutta johon ehkä tottuu muutaman vuosikymmenen jälkeen.

OPIT: OLEELLISIA VAI EI?

Opillinen monimuotoisuus ja sitoutuminen

Toisaalta voisin olettaa, että harva hahmottaa suhdettaan katolilaiseen kirkkoon pelkästään oppien kautta. On mahdollista sitoutua täydestä sydämestään johonkin liikkeeseen, mutta siitä huolimatta olla eri mieltä liikkeen opista. Vaikka tämä tuntuu paradoksilta, tämä on erityisen selvää helluntailaisuudessa: virallinen oppi on määritelty kohtuullisen löysästi, joten jokaisella on oma vapautensa tehdä pieniä opillisia improvisointeja. Kun lisäksi korostetaan Hengen suoraa puhetta uskovalle, helluntailainen ei välttämättä koe seurakunnan virallista linjaa erityisen velvoittavaksi. Tietysti Apostolisen uskontunnustuksen ajatellaan tiivistävän uskon luovuttamattoman sisällön (vaikka ”astui alas tuonelaan” saattaa joiltakin saada kritiikkiä), mutta monissa muissa asioissa vallitsee kelpo mielipiteenvapaus. Kaiken taustalla vaikuttaa vielä yhteiskunnan pluralistinen kulttuuri, joka vaalii eri näkökulmia, joten keitoksesta on vaikea saada kovin yhtenäistä.

Kun opillisesti itsenäinen helluntailainen päättää vaihtaa kirkkokuntaa, hän todennäköisesti vie mukanaan osan opillisesta vapaudestaan. Tästä syystä oppien tarkastelu ei välttämättä ole loputtoman oleellista, kun mietitään helluntailaisen aikomuksia vaihtaa katolilaisuuteen. Paavin erehtymättömyys? Ei se nyt välttämättä ole erehtymätön, mutta kyllä Jumala varmaan sitä johtaa, kun se tätä kirkkokuntaa luotsaa. Transsubstantiaatio ehtoollisessa? Ei kai se nyt ihan niin vakavaa ole, mutta Kristus siinä ainakin on läsnä – ja se on kuitenkin hieno ja harras tilanne. Kielteinen suhde ehkäisyyn? En minä ole papille vastuussa vaimoni kanssa suoritetuista petipuuhista (tai vaikka olisin, niin en kerro). Kiirastuli? Näh. Marian ikuinen neitsyys? Ei sitä kyllä Joosefista uskoisi. Sakramentit? Ei niissä välttämättä täydy ihan niin käydä, mitä sanotaan, mutta ovat ne silti hienoja juttuja.

Monimuotoisuuden kipukynnykset

Vaikka helluntailainen hyväksyy opillista monimuotoisuutta, hänellä on varmasti jokin raja, minkä yli erilaiset opit eivät saa mennä; on olemassa kipukynnys, johon jotkin opit voivat kolahtaa niin pahasti, että ajatus mukana olemisesta on liian tuskallinen. Kuitenkin helluntailainen kipukynnys ei ole mikään ikuisesti paikoilleen asetettu, vaan se vaihtelee henkilön ja elämäntilanteen mukaan. Samoin tottumus vaikuttaa paljon: jos joku vaikuttaa ympäristössä normaalilta, sitä on helpompi hyväksyä toisissa – ja mahdollisesti jossakin vaiheessa myös itsessä. Toiselle on liikaa se, että joku kieltää ylöstempausopin (esimerkiksi posttribulationalistit), toiselle se, että joku kastaa lapsia (sehän on totuutta vääristelevä harhaoppi); jonkun rajojen sisäpuolella on vielä se, että joku kieltää Kolminaisuuden, mutta on siitä huolimatta innokas evankelista.

Jokainen tilanne on puntarointia: toisella puolella ovat tekijät, jotka vetävät liittymään (perinteiset arvot, opillinen juurevuus, jne.), toisella puolella estävät tekijät (tottumus, epäluulot, opilliset erot). Jos vetävät syyt ovat huomattavasti suurempia, voi olla helpompi sivuuttaa olankohautuksella opillinen ongelma, joka toisessa tilanteessa aiheuttaisi suurta ahdistusta. Jos mukana on vielä työntäviä syitä (paine lähteä pois omasta seurakunnasta ja kirkkokunnasta, kuten henkilökohtainen taistelu seurakunnan kanssa, pettyminen tai uupuminen oman tradition hengellisyyteen, jne.), voi vaakakuppi kallistua paljon helpommin liittymisen puolelle.

Vaihtajan itseymmärrys

Olen edellä kuvannut prosessia, jossa kirkkokunnan vaihtaminen on hidas ja asteittain etenevä prosessi, joka lopulta kypsyy vaihtopäätökseksi. Tällöin uuden identiteetin löytäminen saattaa olla hidasta, ja jatkuvuus eri vaiheiden välillä voi olla suurempaa. Toisaalta on mahdollista, että seurakunnan vaihtaminen on hyvin radikaali tapahtuma, joka määrittää henkilön täysin uudelleen. Jos kääntymiskokemus on voimakas (esimerkiksi uskoontulo pystymetsästä), ihminen voi hyvin nopeassa tahdissa jättää taakseen vanhan identiteettinsä ja omaksua uuden identiteetin. Silloin on helppo niellä kokonaisia identiteettejä karvoineen kaikkineen, jotka ehkä toisenlaisessa tilanteessa kutittelisivat kurkussa. Jos taas seurakunnan vaihtaminen on enemmän hidas ja rauhassa kypsytelty prosessi, vanhan identiteetin hylkääminen ei välttämättä tapahdu erityisen voimakkaana.

Kun helluntailainen vaihtaa katolilaisuuteen, on luontevaa olettaa, että kyseessä olisi enemmän hidas, enemmän juuston kypsymiseen vertautuva prosessi kuin ”kaikki karkit kerrasta Pepsi-pulloon”-räjähdys.[7] Jos vaihto tapahtuu, helluntailainen löytää todennäköisesti enemmän jatkuvuutta kuin epäjatkuvuutta siirrossaan – jatkuvuutta uskon keskeisissä asioissa, mutta epäjatkuvuutta erityisesti niissä asioissa, jotka on alettu kokea epämiellyttävinä.

Tilanne voisi teoriassa olla hyvin erilainenkin. Esimerkiksi jos helluntailainen olisi todella ”kylmällä paikalla” eli suurin piirtein uskosta luopumisen rajoilla tai niiden takana, ja tällaisessa tilanteessa kohtaisi palavan katolilaisen, hän voisi tulla uskoon uudelleen, tällä kertaa katoliseen kirkkoon. Tällaisessa kääntymiskokemuksessa hän saattaisi imaista katolilaisen identiteetin niin helposti itseensä, että helluntailainen identiteetti jää selkeästi pois käytöstä. Tällöin on oletettavaa, että vaikeammin selitettävät opilliset asiat myös menevät läpi kaikessa tuoksinassa.

Apologeetaksi joutuminen

Jos helluntailainen on prosessissa, jossa hän on kiinnostunut katolisesta uskosta ja ottaa siitä selvää, hän todennäköisimmin joutuu tilanteeseen, jossa muut helluntailaiset puhuvat hänelle asiasta – todennäköisesti negatiiviseen sävyyn. Toinen helluntailainen saattaa kommentoida katolilaisuutta kriittiseen sävyyn, koska tämä on täysin mahdollista helluntailaisuuden sisällä. Kuitenkin katolilaisuudesta kiinnostunut saattaa kokea tehtäväkseen oikaista toista, jos toisen kommentti on liian kärkevä tai siinä on väärää informaatiota. Tällainen tilanne voi helposti johtaa siihen, että katolilaisuudesta kiinnostunut puolustaa katolilaisuutta – ja kummasti hän on tilanteessa, jossa katolilaisuudesta tulee ”me” ja helluntailaisesta vastustajasta ”he”. Vaikka tällainen tuskin saa aikaan suoraa määrittämistä (ellei toisten helluntailaisten vastaväittäminen ole suoran loukkaavaa ja pohjattoman typerää), mutta tilanteet saattavat olla yllättävän määrittäviä siinä, että henkilö ottaa etäisyyttä vanhaan identiteettiin ja omaksuu uutta.

LOPUKSI

Kirkkokunnan vaihtaminen saattaa joskus olla enemmän sosiaalinen kuin opillinen ratkaisu. Moni kokee katolisen kirkon perinteisten arvojen kannattajana, ja tästä syystä haluaa lähteä mukaan. Siinä vaiheessa on ihan sama, mitä kaikkea muuta Katolisen kirkon katekismuksesta löytyy. Esimerkiksi Anssi Tiittanen kuvaa kolumnissaan (julkaistu RV:ssä, ks. myös seurakuntalainen.fi -palvelusta), että hänen käsityksensä mukaan vaihto ei ole lähtökohtaisesti älyllinen prosessi, vaan perustuu enemmän tunnekokemukseen:

”Yleensä katolisuuteen rakastumisen prosessi alkaa vierailulla katolisessa maassa, jossa herätyskristitty piipahtaa kirkossa. Kynttilät loimuavat, ikoneista katselee kirkkoisiä vuosisatoja vanhalla viisaudella.

Penkissä istuessa mielen valtaa selittämätön levollisuus. Kotoinen kokoustivoli alkaa vaikuttaa yhdentekevältä. Jumala tuntuu tulevan lähelle.

Silloin herätyskristitty kuulee sydämessään katolisuuden kutsun.

Tarkempi tutustuminen vanhaan kirkkoon alkaa. Menneisyyden kirkonjohtajien jokainen lausahdus alkaa kuulostaa ikiaikaiselta jumalalliselta viisaudelta. Koko kirkon historia näyttäytyy suunnattomana hengellisenä aarreaittana.”

Olen tässä käynyt läpi erilaisia estäviä tekijöitä, jotka saattavat hidastaa helluntailaisen siirtymistä katoliseen kirkkoon. Vaikka olen keskittynyt monessa suhteessa erilaisiin oppeihin, vain harvat niistä ovat sellaisia, että niillä olisi oikeasti voimakas vaikutus siihen, että ihminen ei voisi hyväksyä katolista uskoa. Toiset mahdolliset ongelmakohdat (esim. pyhäinjäännökset) olen jättänyt pois, koska ne eivät välttämättä tunnu erityisen relevanteilta suomalaisessa kontekstissa. Tietysti lähtötilanteessa moni helluntailainen näkee melkein kaikki yllä luetelluista opeista syinä karttaa katolilaisuutta kuin paiseruttoa, mutta pienen asioiden selvennyksen ja keskustelun jälkeen asiat voivat näyttäytyä hyvin eri näkökulmasta. Vaikka jäljelle jäisi aitoja erimielisyyksiä, on reilua silti muistaa, että vaihtaa sitä väki luterilaiseen kirkkoonkin, vaikka sielläkin on käsitys lapsikasteesta ja liturginen jumalanpalvelus.

Edellä olevan käsittelyn tarkoitus ei ole kiistää sitä, että katolilaisuus ja helluntailaisuus ovat hyvin erilaisia, ja niissä on monia elementtejä, jotka ovat suoraan yhteensopimattomia. Suomalainen helluntailaisuus ja katolinen kirkko ovat hyvin kaukana toisistaan joissakin asioissa. Toisaalta niitä yhdistää vähintään se, että ne ovat samassa jatkumossa, vaikkakin hyvin eri kohdissa jatkumoa. Tekstin tarkoitus on ollut tarkastella sitä, onko katolilaisuudessa piirteitä, jotka vaativat helluntailaista kieltämään jotain täysin periksiantamattomia periaatteita, jos hän jostakin syystä suunnittelee siirtymistä katoliseen kirkkoon.

Seuraavassa tekstissäni käsittelen katolilaisuuden ja helluntailaisuuden suhdetta pidemmälle, ja pohdin myös muutamia aiheita, joissa katolilaisuus on mahdollisesti niskan päällä. Siihen asti parketti olkoon avattu kommentoijille.

Tarkennus: Kirjoittaja ei itse kaavaile siirtymistä katolisen kirkon jäseneksi, vaikka ymmärtää niitä, jotka näin tekevät – ja niitä, jotka jäävät vanhaan kirkkokuntaansa.

-------------------------

VIITTEET

[1] Helluntaiherätyksen, helluntaikirkon ja helluntaikansan kolmiodraamassa täytyy myös huomioida se, että osa räiskymisestä menee suoraan sen piikkiin, että jotkut helluntaikirkkoasiaa ajaneet ovat olleet niin innostuksen huumassa, että vastapuolen suostuttelu on muistuttanut lähinnä miekkalähetystä. Oma yleiskuvani keskustelusta on, että argumentit eivät ole painaneet yhtä paljon kuin tunteellinen retoriikka ja helvetillä pelottelu.

[2] Tämä on tietysti kirjoitettu maskuliinisesti miesnäkökulmasta (mies palvelee seurakunnassa ja laiminlyö perhettään), mutta kyllä tämä on ihan mahdollista naisellekin. Näin toisin päin tilanteen luulisi olevan vain paljon yleisempi. Samoin kommenttia mahdollisesta naimattomuuden suosittelusta ei tarvitse pitää hurskasteluna, koska se perustuu yleisesti hyväksyttyyn ajatukseen, että jos perhettä on, siitä täytyy pitää huolta.

[3] Mitä tulee Paavalin käsitykseen naimattomuudesta, joudun näin loppuviitteessä huomauttamaan, että Paavalin teologiaan vaikuttaa väkisinkin seurakunnan tilanne: vainojen keskellä on mielekästä ajatella muutakin kuin seksiä. On helpompaa juosta yksin karkuun leijonia areenalla kuin murehtia samalla sitä, että tuolla se tiikeri juuri popsii jälkikasvua suihinsa. Perheellisen velvollisuudet ja jakautuneet mielenkiinnonkohteet hyvin tiukkoina aikoina ovat todellisia haasteita.

[4] Emil Antonille kiitos siitä, että hän jaksoi muistuttaa, että katolilaiset pääasiassa hyväksyvät muiden kirkkokuntien suorittaman kasteen.

[5] Tarkennuksesta jälleen kiitos Emil Antonille. Koskien paavin viran periytymistä perinteinen katolinen ajatus on, että paavi on suorassa linjassa Pietarin seuraaja; kuitenkin Vatikaani II jätti asian jollakin tasolla enemmän auki, ja kantaa ei oteta kauhean tarkkaan siihen, miten piispanvirka kehittyi varhaisseurakunnassa. Siitä huolimatta perinteisessä katolisessa ajattelussa ajatellaan, että ensimmäisten sukupolvien suksessio oli suora.

[6] Vaikka on epäseksikästä tutkimuksessa leimata jotain kristillistä ryhmittymää yksiselitteisesti ”harhaoppiseksi”, näen sen myös historiallisesti perusteltuna. Vaikka reilun pelin hengessä tunnustamme, että alkukristillisyydessä oli hajanaisuutta, on myös historiallisesti erittäin uskottavaa, että Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan lähtee suora jatkumo, jossa UT:n kirjoittajat ovat. Vaikka vaihtelevia kristillisiä tulkintoja löytyi (gnostilaiset, juutalaiset kristityt, jne.), heidän sanomansa tuskin oli suorassa yhteydessä siihen, mitä historiallinen Jeesus ja historialliset apostolit opettivat.

[7] Uteliaille tiedoksi, että 5. luokalla päätin Turun vanhaan kaupunkiin tutustumisen jälkeen kokeilla, mitä sieltä ostettu karkki tekisi Pepsi-pullossa. Se ei ollut hyvä ajatus. On ehkä hyvä, että fyysikon urani ei jatkunut lukiota pidemmälle.