Harvalla
helluntailaisella ensimmäinen mieleen tuleva ajatus katolisesta
kirkosta on pohjattoman positiivinen: perinteen korostaminen ja
kiinteät kokousliturgiat ovat vähintään kummeksuttavia. Samoin
helluntailaisesta perinteestä löytyy riittoisasti kritiikkiä
katolisuutta kohtaan, joten asenne voi olla syvällä. Kuitenkin on
mahdollista, että kun helluntailainen on päässyt yli
alkushokistaan, katolisesta kirkosta voi löytyä yllättävän
positiivisia puolia.
Edellinen
postaukseni käsitteli katolisuudesta niitä puolia, jotka
helluntailainen todennäköisesti kokee vieraina tai sellaisina, että
niihin on helppo tarttua ensireaktionomaisesti. Kuitenkin, jos
helluntailainen pääsee edellä esitettyjen asioiden yli, hän voi
törmätä hyvin mielenkiintoiseen liikkeeseen. Edellisen postauksen
perusteella päädyin siihen, että katolisuutta vastaan ammutut
argumentit eivät välttämättä riitä pidemmässä tarkastelussa,
ainakaan, jos helluntailainen itse kokee kriisejä oman liikkeensä
sisällä.
Tämä viesti käy läpi niitä
piirteitä, jotka voivat saada helluntailaisen ajattelemaan, että
katolinen usko voisi olla sittenkin ihan hyvä vaihtoehto. Käsittelen
tässä kirjoituksessa myös taustatekijöitä, jotka eivät suoraan
ole positiivisuuksia, mutta joilla on oma vaikutuksensa prosessiin.
Mukana asiantuntija-apuna on jälleen katolisuuden katolinen
asiantuntija Emil Anton, joka
pyörittää esimerkiksi katolista apologeettista sivustoa Hyviä
uutisia.
YHTEISESTÄ HISTORIASTA JA SEN
PUUTTEESTA: YHTEISÖJEN SYNTYTARINAT
Helluntailaisilla ja katolilaisilla ei
ole suoraa yhteistä historiaa. Luterilaisuus teki hyvin
konkreettisen välirikon katolisuuteen Lutherin aikana, ja asia
sinetöitiin vielä uskonnollis-poliittisilla sodilla ja muulla kelpo
vihanpidolla. Luther kirjoitti paavista Rooman Antikristuksena, ja
uskoi olevansa mukana lopun aikojen kahinoissa.
Helluntailaisuus syntyi huomattavan eri
ympäristössä 1900-luvun alun Amerikassa (tietyn narratiivin
mukaan), ja kun helluntailaiset käsitykset tulivat Suomeen,[i]
vallalla oli luterilainen valtiokirkko. Suomalaiseen
alkuhelluntailaisuuteen kääntyvät olivat pääsääntöisesti joko
luterilaisia ”uskovia” tai luterilaisia sala- tai julkipakanoita.
Varsin yllättävästä syystä rajankäynti keskittyi luterilaista
kirkkoa ja sen syytöksiä vastaan. Helluntailaiselle luterilaisuus
oli kuollutta ja aitoa uskoa vainoavaa, luterilaiselle
helluntailaisuus oli vastuutonta koheltamista ja eksytystä.
Rajalinjoissa ei ollut tarpeen miettiä kaukaista Rooman kirkkoa, kun
lähempänäkin oli toisen vastapuolen veljiä, joiden kanssa saattoi
vääntää peistä.
Vertaa: luterilaisuus
Helluntailainen on monesti perinyt
traditiostaan ongelmallisen suhteen luterilaisuuteen: suvussa ja
seurakunnassa kerrotaan tarinoista, miten se ja se kirkkoherra sanoi
suutuspäissään, kun isoäiti meni eroamaan kirkosta, ja kuinka
isoäidin vastaus mykisti kirkkoherran – tai kaikki se, miten
helluntailaisia pidettiin hulluina ja kaikella tavalla harhaoppisina.
Luterilaiset ovat niitä ”toisia”, jotka eivät ole ”meitä”.
Me olemme hyviä, he ovat väärässä. Pahasti.
Katolisuus ei näyttäydy kuitenkaan
ole juurikaan tällaisessa asetelmassa. Emil Anton toteaa katolisesta
näkökulmasta, että yhteisellä historiattomuudella on puolensa:
”Helluntailaisten kanssa yhteistä
historiallista pohjaa ei ole, mikä toisaalta vaikeuttaa dialogia,
toisaalta kenties helpottaa sitä, koska helluntailaisuus ei ole
koskaan suoraan eronnut katolisuudesta.”
Syntytarinat
Useilla yhteisöillä on omat
tarinansa, jotka kertovat yhteisön historiasta ja
perustajahahmoista, ja jotka luovat yhteisölle käsitystä siitä,
keitä he ovat: mikä on todellista yhteisön jäsenenä olemista,
mistä olemme tulleet, keitä me olemme, ja keitä me emme
todellakaan ole (identiteettiään on helppo määrittää
”vihollisryhmän” kautta). Tarinat ovat yhteisön jaettua
omaisuutta, jota kerrotaan uusille jäsenille, ja niihin viitataan
usein toistuvasti yhteisön sisällä. Esimerkiksi luterilaisten
syntytarina asettaa selkeät rintamalinjat: kun luterilainen kuulee
tarinat Lutherista, joka naulasi teesinsä kirkon oveen, joutui
kirkonkiroukseen, puolustautui keisarin edessä (”tässä seison
enkä muuta voi!”), mutta joka siitä huolimatta käänsi Raamatun
saksaksi ja levitti luterilaisuuden koko tunnettuun maailmaan, ja
valaisi esimerkillään ja Kristuksen valolla koko universumin. Tai
ainakin sinne päin. Luterilaisessa tarinassa katolilaiset ovat
pahuus, jota vastaan on taisteltu alusta asti jokaisella rintamalla.
Kun luterilainen oppii oman identiteettinsä luterilaisena, hänelle
on myös hyvin selkeää, mitä hänestä ei koskaan pidä tulla.
Helluntailaisessa perustarinassa ei ole
samanlaista suhdetta katolisuuteen – itse asiassa katolisuus ei näy
siinä laisinkaan. Kun mennään takaisin Azusa-kadulle, siellä ei
olla tekemisissä roomalaiskatolisten pappien tai piispojen kanssa,
vaan ylipäätään ”epäuskoisten”. Myöskään Suomessa
katolilaiset loistavat poissaoloaan tarinoissa, kun luterilainen
pahuus yrittää estää herätystä.
Toisaalta on totta, että yhteisen
tarinan puute vaikeuttaa keskustelua: kun puhutaan melkein mistä
tahansa, pitää aina muistaa lisätä väliin useampi sata vuotta
protestanttista kehitystä, kysymyksenasettelua ja opillista
keskustelua. Vasta sen jälkeen voi tuntua selkeämmältä, miksi
joistakin asioista ajatellaan tietyllä tavalla, ja miksi oma
ajattelu on niin kovin erilaista kuin toisella puolella raja-aitaa.
TRADITIO, RAAMATTU JA OPPIHISTORIA
Sola, Sola Scriptura?
Moni helluntailainen kunnon
protestantin tavoin hyökkää katolisen kirkon ajattelua vastaan
Raamatulla. Katolinen kirkko opettaa, että Jumalan ilmoitus välittyy
sekä Raamatun etä kirkon tradition välityksellä.[ii]
Siihen protestantti parkaisee ”anathema” ja syyttää
katolilaisia ihmisten tradition nostamisesta Jumalan sanan rinnalle.
Se on Sola Scriptura, ei mitään muuta siihen päälle!
Kuitenkin on reilua huomata, että
usein protestanttien katolilaisia vastaan argumentoiminen ei ole
loppuun asti hiottujen argumenttien kehittämistä, vaan lähinnä
sloganeilla huitomista. Jos prostestantti-parka lähtee lukemaan
teologiaa, hän saattaa joutua pienen teologisen kriisin pauloihin:
meillä on kaikilla oma traditiomme, jonka kautta luemme Raamattua.
Meillä on jokaisella maailmankuva ja ennakko-oletukset, jotka
väkisinkin värittävät lukemistamme. Ei ole olemassa sellaista
raamatunlukua, joka ei olisi jollakin tavalla saanut vaikutteita
siitä historiasta ja jatkumosta, jossa Raamattua lukeva kristitty
on. Kummasti me vain toistelemme niitä samoja kysymyksenasetteluja,
joita Lännen kirkossa on toisteltu viimeiset muutaman tuhatta
vuotta. Esimerkiksi tästä syystä jotkut Idän kirkon käsitykset
tuntuvat kovin oudoilta; me olemme kuitenkin Lännessä kovin
yhtenäisiä joissakin perusasetelmissa – esimerkiksi siinä, että
ihmisen lähtökohtainen ongelma on synti (joka pitää saada
anteeksi) eikä niinkään kuolema.
Lisäksi, jos protestantti avaa
silmänsä, voi vastaan iskeä todellisuus, että kaikki meidän
juttumme eivät ole suoraan johdettavista Raamatusta. Kuuntelin
jokunen aika sitten opetuksen, jossa innokas uskova pohti elämää
ja innosti kuulijoita antamaan elämänsä kunnolla Jeesukselle, ja
etsimään sitä todellista elämää, joka löytyy Jeesuksen kanssa.
Penkissä istuessani mietin, että tämä on kyllä hyvää settiä,
ja mielelläni uskon tähän, mutta tämän johtaminen suoraan
Raamatusta voi olla kovin vaikeaa. Puheessa on enemmän mukana
Reformaation ajan sloganeita ja niistä johdettuja periaatteita,
helluntailaista traditiota (niin Suomesta kuin Amerikan mantereelta),
omia kokemuksia, tunnettujen saarnaajien kokemuksia ja ajatuksia,
jotka on kanonisoitu, sekä tunteisiin vetoavaa retoriikkaa, jota
toistellaan tilanteissa, kun halutaan saada toiset innostumaan
uskosta. Se Sola Scripturasta.
Sota traditiosta
Kun katolilainen puhuu kirkon
traditiosta, hän on kaikesta huolimatta kovin kaukana siitä, mitä
protestantti puhuu. Kun protestantti painottaa Jumalan ääntä
Raamatussa, katolinen kirkko opettaa, että Jumalan ääni on myös
kirkon opetuksessa. Kirkko opettaa, että vaikka Jumalan julkinen
ilmoitus päättyi viimeisen apostolin kuolemaan, tämän ilmoituksen
ymmärrys kasvaa, ja implisiittiset asiat eksplikoituvat, ja Pyhä
Henki ohjaa kirkkoa syvemmälle totuuden tuntemiseen. Jumala auttaa
kirkon opetusvirkaa ja ohjaa traditiota, vaikka ei samassa mielessä
puhu uusia asioita, kuin esimerkiksi Jeesus ja apostolit tekivät.
Jumala ei kuitenkaan ole samassa mielessä hiljaa kuin
protestanttisessa ajattelussa.
Protestantti näkee vastakkainasettelun
tiukempana: ensin Jumala puhui niin, että syntyi Raamattu. Sitten se
koottiin yhteen, ja viimeistään siinä vaiheessa Jumala on vaiennut
lopullisesti. Jumala ehkä yskäisi viimeisen kerran siinä
vaiheessa, kun Raamattu kanonisoitiin (siihen tulivat just eikä
melkein ne kaikki kirjat, jotka piti tulla).
Pakkaa sekoittaa hieman se, että
helluntailainen ei katso asiaa perusprotestanttisesta näkökulmasta.
Hänelle Raamatun kirjoittajat ovat erehtymättömiä Jumalan
puhetorvia. Sen jälkeen Jumala laittoi erehtymättömän
puhekanavansa pois päältä ja sulki kaanonin. Tämän jälkeen
Jumala on tosin puhunut yhtä sun toista profeetoille kautta
historian (alkuseurakunnan profeetat, montanolaiset, jne.), mutta
tämä pitää suhteuttaa siihen, mitä Raamatussa jo sanotaan (”ei
yli sen, mitä on kirjoitettu”). Näin ollen kaikki mahdollinen muu
on alisteista Raamatulle – sen rinnalle ei voi ottaa mitään,
kiitos, aamen. Herra siis puhuu edelleen, mutta ei enää Raamattuun
verrattavalla tavalla.
Vastakkainasettelu on selvä: protestantti tietää, että katolinen
on väärässä, koska tämä asettaa Raamatun rinnalle ihmisten
tradition ja uskomukset, olivat ne sitten miten vanhoja tahansa.
Katolinen taas ei ole uskoa korviaan, koska protestantti kieltää
Jumalan toimineen läpi historian, ja syyttää protestantin Jumalaa
lähes deistiseksi, kun tämä on suostunut raapustamaan Raamattuun
puumerkkinsä ja sen jälkeen jättämään kristikunnan lähes oman
onnensa nojaan. Jos nyt kerran Herra on jotenkin johdattanut, niin
kai hän jotain on puhunutkin jossakin vaiheessa?
Katolisuus strikes back
Kaanon ja traditio
Yllättäen juuri kirkollinen traditio
on yksi terävimmistä miekoista, joilla katolinen voi sivaltaa
protestanttia. Emil Anton kommentoi:
”Usein tärkeässä
roolissa [käännyttäessä helluntailaisuudesta katolisuuteen] on
myös raamattuperiaatteen mureneminen: protestantti havaitsee, että
Raamattu itse ei opeta sola scripturaa, "yksin Raamattuun"
uskovat protestantit ovat jakautuneet lukemattomiin tunnustuskuntiin,
Uuden testamentin kaanonin ja inspiraation hyväksymiseksi on
astuttava sisään 300-luvun katoliseen kirkkoon, joka kaanonin
lukitsi, jne. Näiden päälle tulee usein kokemus uskovista
katolilaisista ja katolisen teologian tai Katekismuksen lukeminen,
joka auttaa ratkaisemaan jäljellä olevia kysymyksiä ja
ennakkoluuloja.”
”Toivoisin myös,
että helluntailaiset ymmärtäisivät olevansa syvässä velassa
katoliselle kirkolle heidän rakkaasta Raamatustaan. Vaikka he
ajattelisivatkin katolisen kirkon opettavan epäraamatullisia oppeja,
heidän on tunnustettava, että katolinen kirkko tunnisti oikein
Uuden testamentin kaanonin rajat ja säilytti pitkin vuosisatoja
Jumalan sanan sekä oikein opetti sen jumalallista inspiraatiota.
Katoliselta kirkolta protestantit ovat nämä asiat oppineet.
Inhimillisesti puhuen teillä ei olisi Raamattua ilman meitä, ja
jumalallisesti puhuen me olimme se instrumentti, jota Jumala käytti
antaakseen teille Sanansa.”
Protestantti joutuu myöntämään,
että jos hän pitää Raamatun kaanonia pitävänä, hän joutuu
väkisin samalla tunnustamaan, että Athanasios oli
pääsiäispuheessaan vuonna 367 oikeassa, kun hän listasi meidän
tuntemamme UT:n kirjat. Samoin saamme kiittää muutamia
kirkolliskokouksia 300-luvulta (Laodikean [363], Hippon [393] ja
Karthagon [397] kirkolliskokoukset ), että he virallistivat nämä
kirjat. Jokainen protestantti huokaa tässä kohdassa helpotuksesta,
että kyllä oli hyvä, että he vielä siinä vaiheessa kuuntelivat
Herraa. Mutta kun katolinen huomauttaa, että tämä on siinä
300-luvun loppupuolella, melkein 400-luvun vaihteessa, niin
protestantti joutuu miettimään, mitä tapahtuu, jos Herra ei
ollutkaan vielä tuossa vaiheessa jättänyt kirkkoaan. Se on muuten
aika kauan apostolisen ajan jälkeen.
Emil Anton sivaltaa reilusti
huomauttaessaan, että jos protestantit kaikki vannovat yksin
Raamatun nimeen, kokonaiskuva ei näytä ollenkaan siltä. Me
väitämme, että jokainen, joka rehellisesti ja rukoillen lähestyy
Raamattua, saa siitä väistämättä irti sen, mitä Pyhä Henki
haluaa sanoa. Ja näin tehden protestanttisuus on sirpaloitunut
kirkkokunniksi, joista jatkuvasti irtoaa, lohkeaa ja murenee uusia
liikehdintöjä, jotka opettava, että heillä on kirkkain valo.
Tässä toinen toistaan kirkkaamman totuuden ja valon
kristallinsirpalemeressä ei edes kannata mainita
helluntailais-karismaattisuutta, jolla on ihan erityinen taipumus
murentua jatkuvasti eriytyviksi kirkkokunniksi. Eräs lähetystyössä
ollut herrasmies kommentoi muutamasta pienestä ugandalaisesta
kaupungista, että toisessa oli noin 70 eri helluntaiseurakuntaa, ja
toisessa oli peräti kahdeksan eri helluntailiikkeen seurakuntia,
vaikka kaupungin väkiluku oli noin 6,000. Lähetti kommentoi tähän,
että ”Jos me olemme todella Hengen johdatuksessa, miksi emme voi
pysyä yhdessä?”
Kolminaisuus
Lähes jokainen protestantti
allekirjoittaa opin kolmiyhteisestä Jumalasta: meillä on Isä,
Poika ja Pyhä Henki, jotka ovat kaikki persoonia, mutta kaikki ovat
samaa Jumaluutta. Meillä ei ole kolmea Jumalaa, vaan yksi
kolmiyhteinen Jumala. Kuitenkin joku etsijä saattaa aika ajoin
huomata, että Raamatussa ei puhuta suoraan kolminaisuudesta mitään
– lähimmäksi päästään siinä, että kaste pitäisi toimittaa
Matteuksen lähetyskäskyn mukaan ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimeen” (Matt 28:19) ja Paavalin listaus armolahjojen yhteydestä
puhuttaessa Hengestä, Herrasta ja Jumalasta (1. Kor. 12:4–6).
Kuitenkin suuremmat käsittelyt ”kolmiyhteisyydestä” tai Jumalan
olemuksesta puuttuvat, vaikka niitä pidetään tällä hetkellä
kristinuskon luovuttamattomana omaisuutena.
Emil Anton muistuttaa aiheesta:
”Lisäksi
helluntailaiset ovat syvässä velassa katolisten kirkkoisien
tulkintatraditiolle: he ovat perineet läntiseltä kristikunnalta
apostolisen ja trinitaarisen tavan tulkita Raamattua (vastoin
esimerkiksi gnostilaista, areiolaista tms.).”
Protestantti saattaa nousta
barrikadille, ja yrittää tiputtaa katolilaisen alas sillä, että
kyllä Raamatusta löytyy materiaalia, jonka pohjalta voimme väittää,
että Jumala on ihan aidosti kolmiyhteinen – johan tuossa alussa
lainattiin raamatunpaikkoja, jotka puhuvat asiasta! Kuitenkin tässä
kohdassa pieni katsaus kirkkohistoriaan tekee kipeää. Varhaiset
kirkkoisät eivät olleet vielä yksimielisiä siitä, miten tuosta
Jeesuksen, Jumalan ja Hengen yhteisyydestä pitäisi puhua. Varhainen
kirkkoisä Justinus Marttyyri (n. 100–162) esittää mallia, josta
Pyhä Henki näyttää olevan kovasti tiputettu pois; samoin
muillakin kirjoittajilla Jeesus näyttää olevan vähän alemmalla
rappusella kuin Isä Jumala (lisäksi Poika on numeraalisesti
erillinen Isästä). Origeneksellä (n. 185–254) Pojan Jumaluus on
johdettua Isän Jumaluudesta – puhumattakaan kaikesta muusta
värikkäästä. Jos asia oli siis ihan niin kauhean selkeä Raamatun
aikaan, niin unohtivatko kaikki asian ensimmäisen vuosisadan loppuun
mennessä, ja joutuivat keksimään sen uudelleen?
Sivupolku: Erilaiset kaanonit?
Protestantti joutuu jossakin vaiheessa
huomaamaan, että katolisen kirkon auktoriteettiväitteet yltävät
myös siihen, että Vanhan testamentin puolella katolisuudessa on
enemmän kirjallisuutta: myös niin sanonut apokryfikirjat ovat
mukana. Tämä on lähtökohtaisesti vierasta protestantille, joka on
tottunut lukemaan Raamattuansa ilman niitä.
Protestantin on helppo riehua siitä,
että VT:n kaanon on pyhä, ja apokryfit ovat katolisellakin kirkolla
deuterokanonisia,
eli ne oli aikanaan otettu mukaan kreikankieliseen Vanhaan
testamenttiin, mutta eivät päässeet heprealaiseen kaanoniin.
Kuitenkin jo Luther totesi, että vaikka ne eivät ole Raamatun
kirjojen arvoisia, ne ovat kuitenkin varsin hyödyllistä luettavaa.
Jos protestantti lukaisee apokryfikirjat läpi, hän saattaa huomata,
että sieltä löytyy varsin paljon materiaalia, jonka kanssa hän on
yllättävän samaa mieltä. Tästä ei ole enää pitkä matka
niiden hyväksymiseen.
Protestanttien vastavastaisku
Katolinen kirkko ja kaanon?
Jos helluntailainen harrastaa
kriittistä reflektointia, yllä olevat väitteet eivät välttämättä
jää hänelle ylitsepääsemättömiksi. Raamatun kohdalla hän
sanoo, että kirkko ei tuonut kanonisoinnissa mitään uutta, vaan
tunnusti jo tapahtuneen asian: Raamatun 66 kirjaa ovat Jumalan
inspiroimia, joten kirkko tunnusti ja tunnusti sen virallisesti, ja
asiat kirjoitettiin viralliseen listaan. Tämä ei tehnyt kirjoista
Jumalan sanaa, vaan lähinnä sai aikaan käytännöllisen luettelon,
josta asiasta vähemmän tietävät saattoivat tarkistaa, onko heidän
lukupiirinsä käyttämä teos nyt Jumalan inspiroimaa vai ei.
Vaikka tällaisessa ajatuksessa on oma
historiallinen yksisilmäisyytensä, niin siitä huolimatta siinä on
myös jotain mieltä. Suurin osa Uuden testamentin kaanonista oli
mukana jo todella varhain; kukaan (suurin piirtein puhdasoppinen) ei
kyseenalaista neljää evankeliumia ja Paavalin kirjeitä sekä kasaa
muita kirjeitä. Joistakin reunoilla olevista dokumenteista
(Heprealaiskirje, Jaakobin kirje, 2 & 3 Johanneksen kirje,
osaltaan Ilmestyskirja) väännettiin peistä, mutta muuten tilanne
oli suhteellisen vakaa. Näiden kirjojen epävakaa asema on tietysti
haastava helluntailaiselle, mutta hän luultavasti pystyy
hillitsemään kognitiivisen dissonanssinsa tässä kohdassa.
Katolinen kirkko, Jumalan äänitorvi?
Katolinen kirkko painottaa erityisen
paljon sitä, että he ovat se kirkko, jonka Kristus perusti, ja he
ovat suorassa jatkumossa apostolisesta ajasta aina tähän päivään
ja hamaan tulevaisuuteen asti. Jos Jumala oli mukana perustamassa
Kirkkoa, ja jos Jumala on ohjannut sitä oikeaan (jo pelkästään
kolminaisuus ja Raamatun kaanon), niin kyllä tämänkin päivän
katolinen kirkko on samaa, Jumalan perustamaa kirkkoa. Kuitenkin
Anssi Tiittanen kirjoittaa katolisen kirkon jatkumosta ja Jumalan
hallintavallasta kolumnissaan:
”Vanhoihin
kirkkoihin viehtyneet puhuvat kristillisyydestä mielellään puuna,
jossa muut kirkot ovat runkokatolisuudesta haarautuneita oksia.
Katolilaistuminen on heille paluuta alkuperäisen äärelle. – –
Katolilaisia hivelevä puuvertaus on kuitenkin vain kömpelö
metafora. Seurakunnan historia on pikemminkin aikajanana: Jumala on
eri vuosisatoina sytyttänyt uusia herätyksiä, joista on syntynyt
kirkkoja. 1900-luvulla syntynyt helluntailaisuus täydennettynä
nykykarismaattisuudella on Jumalan viimeisin luomus tällä janalla.”
Helluntailainen ajattelija saattaa
kyseenalaistaa, voidaanko jatkumon molemmissa päissä puhua samasta
asiasta: onko katolinen kirkko 100- ja 300-luvuilla sama asia kuin
tänään? Vaikka sillä on sama nimi, onko se silti sama asia? Tässä
kohdassa on mahdollista viitata vaikka luterilaiseen kirkkoon: onko
mahdollista väittää, että esimerkiksi Suomen luterilainen kirkko
on tänään sama asia kuin silloin, kun Agricola käänsi Uuden
testamentin Suomeen ja Luther vielä uhosi teesejään paavia
vastaan? Lutherin kuoleman jälkeen hänen perinnöstään jäi
elämään vain vähän sisäsiistitty versio (jossa pahimmat
eskatologiset höyryilyt jätettiin pois). Luterilaisen
puhdasoppisuuden ja valistuksen puristuksesta noussut,
suomalais-humanistinen kansankirkko on ratkaisevasti erilainen kuin
Lutherin visiot Wartburgin linnan tornissa. Samoin saattaa olla, että
nykyisen post-Vatikaani II:n aikainen Vatikaanin hallinto saattaa
olla hieman erilainen, kuin Pietarin ja kumppanien visiointi
Jerusalemin kokouksessa vuonna 50. Mikä siis puhuu sen puolesta,
että isien aloittama firma olisi ”sama asia” kuin pojanpoikien
luotsaama kokonaisuus, vaikka nimi olisi sama?
Vaikka katolilainen perustellusti
kritisoi vertausta luterilaiseen kirkkoon, hän siitä huolimatta
tarvitsee jonkin, johon ankkuroida sen, että katolinen kirkko olisi
se Jumalan valitsema kirkkokunta, johon Hän on niin sitoutunut, että
pitää siitä vieläkin erehtymättömästi kiinni. Ehkä
ankkurikohta paavin asemasta tai vastaavasta voi toimia pisteenä,
jonka kautta asia saadaan perusteltua, mutta tässä vaiheessa
joudutaan nopeasti huomattavan paljon pidemmälle premissien ja
monimutkaisempien argumenttikokonaisuuksien maailmaan kuin miltä
alussa vaikutti.
Helluntailaisessa narratiivissa on myös
mahdollista kiemurrella irti kaanonin tunnustamisen aiheuttamasta
paineesta (”jos Raamatun kaanon on oikein, niin Jumala oli kirkon
mukana vielä silloin, ja on ollut myöhemminkin”).
Helluntailaiselle ajatus siitä, että Jumala hylkää jonkun
ihmisen, kylän, kansan tai kirkkokunnan synteihinsä, on täysin
luonnollinen ajatus. Helluntailaisessa ajattelussa on luonnollista,
että jos katolinen kirkko ei enää olisi pysynyt väärentämättömässä
Jumalan sanassa, Jumala olisi viheltänyt pelin poikki, ja korjannut
tavaransa pois katolisen kirkon mailta. Sama on totta kansojen
kohdalla: jos kansa tekee syntiä, Jumala hylkää sen, ja sitä
kohtaa rappio ja tuho. Samaa varoitellaan myös helluntailiikkeen
kohdalla: jos tulee liikaa luopumusta Jumalan tahdosta, Jumala voi
jättää helluntailaisuuden näivettymään omaan
kirkollistumiskehitykseensä ja muuttumaan ihmisten instituutioksi
ilman Henkeä.
Kirkollistumis- ja
institutionalisoitumiskertomus on helppo sijoittaa helluntailaisessa
näkökulmassa katolisuuteen: ”Henki oli kirkossa mukana alussa,
mutta sitten alettiin järjestäytyä kohti ihmisten rakennelmia.
Henki otti etäisyyttä eri asioihin ja vääriin päätöksiin,
mutta vaikutti vielä erityisesti Raamatun kaanonia, kristologiaa ja
kolminaisuutta käsitelleissä kirkolliskokouksissa. Sen jälkeen
Pyhä Henki on ollut mukana lähinnä niiden sydämissä, jotka ovat
pimeän historian aikana irtautuneet katolisen kirkon käsistä, ja
johtaneet muita ihmisiä valkeuteen. Tämä on ollut pieni joukko,
joka vasta Uskonpuhdistuksen aikaan pääsi kunnolla riuhtaisemaan
itsensä irti kirkon otteesta. Sen jälkeen valo on taas loistanut
kirkkaana.”
Vaikka helluntailainen narratiivi
sisältää lähtökohtaisesti paljon ongelmia, se on silti monelle
tyydyttävä. Lisäksi se liittyy selkeästi helluntailaiseen
perusnarratiiviin, jossa Jumala oli alkuseurakunnassa ja
Reformaatiossa mukana, mutta siitä välistä ei voida sanoa ihan
liikaa.
Kolminaisuus vai joku muu-naisuus?
Kolminaisuuden
kohdalla tilanne saattaa olla hieman vaikeampi. Helluntailainen
saattaa helposti sanoa, että ei se opin määrittely vielä kauhean
paljoa tehnyt mitään – siellähän se oppi on Raamatussa, joten
mitä yksi kirkolliskokouksen kannanotto asiaan mitään vaikuttaa?
Tässä kohdassa oppihistoriaan sukeltaminen saattaa olla hyödyllistä
monimutkaistamaan asiaa, mutta voisin silti uskoa, että tavalliselle
helluntailaiselle tästä ei muodostu ongelmaa: hän löytää
kolminaisuuden niin tehokkaasti Uudesta testamentista (ja jopa
Vanhasta!), että yhden kirkolliskokouksen mietinnöt eivät paljoa
hetkauta. Vasta siinä vaiheessa, kun asiaa aletaan reflektoida
enemmän tai avaudutaan (gasp!) kriittisesti teologian tekemiselle,
asiaa joutuu miettimään oikeasti uudelleen.
Sivuraiteena, että
toisaalta on totta, että Raamatun pohjalta voi rakennella vaikka
minkälaisia malleja Jumalan olemuksesta. Toisaalta on reilua
huomauttaa, että esimerkiksi modalistinen käsitys (Jeesus, Isä ja
Pyhä Henki ovat sama persoona eri hahmoissa) ei ole ollenkaan niin
helposti perusteltavissa kuin vaikka kolminaisuusnäkemys. Näin
ollen katolisen kirkon roolin korostaminen voi joskus olla hieman
epäreilua: esimerkiksi käsitys Jeesuksen ja Jumalan jonkinlaisesta
yhteydestä on hyvin varhainen, ja se on aina ollut kirkossa
hallitseva oppi (mahdollisesti jo siksi, että tämä ajatus on
parhaiten tislattavissa Raamatun teksteistä). Tämä ei tietysti
vielä päästä meitä Pyhään Henkeen asti; tietysti on totta,
että Raamatun pohjalta voisi esimerkiksi päätyä väljempään
kaksipersoonallisuusoppiin: Jeesus ja Isä ovat selvästi eri
persoonia, mutta Pyhän Hengen ei tarvitse olla heistä erillinen
persoona, vaan vain tapa puhua Jumalan Hengestä – samoin kuin
minun henkeni ei välttämättä ole minusta erillinen
persoonallisuus, tai että minussa olisi persoonallisuus, joka on
hengestäni erillinen. Tämä tietysti tuomittiin Konstinopolin
ensimmäisessä kirkolliskokouksessa (Toinen ekumeeninen
konsiili) vuonna 381 harhaopiksi (huono juttu Makedoniokselle ja
Jehovan todistajille).
Merkitys helluntailaiselle?
Moni helluntailainen ei edes törmää katolisuuteen niin, että hän
joutuisi pohtimaan asioita syvemmin. Hänelle helluntailaisuudessa
Jumala on mukana, joten miksi hän edes miettisi jotain muuta
kirkkokuntaa? Samoin älylliset argumentit kolminaisuudesta ja
kaanonista ovat pahimmillaan vain epämääräisiä anomalioita,
jotka ”joku kyllä osaa selittää pois, mutta minun ei niitä
tarvitse miettiä”. Jos sen sijaan helluntaiuskon vene on kohdannut
kovia tuulia tai jolla on muuten raapaissut joenpohjaa, nämä
kritiikit saavat paremman alustan. Samoin monella helluntailaisella
ei välttämättä ole kovin montaa lippaallista ammuttavana tuota
kaanonin kokoamista ja kolminaisuuden lukkoonlyömistä vastaan.
Argumentit voivat siis tuntua kovin vakuuttavilta, jos ne kuunnellaan
oikeasti.
KATOLISUUS, LUTERILAISUUS JA
HOUKUTTELEVUUS
Yksi tärkeä näkökulma on myös se,
miten helluntailainen katselija näkee vaihtoehdot, kun hän seisoo
helluntaiseurakunnan ovella ja takki päällä, valmiina lähtemään.
Jos takin alla on tarpeeksi ahdistusta helluntailaisuudesta,
naapuritraditiot eivät välttämättä viehätä (helluntailaisuus,
uuskarismaatikot, Vineyard,[iii]
Vapaakirkko ja Baptistit ovat samasta lähiöstä kotoisin). Mitä
vaihtoehtoja on? Luterilainen kirkko ja katolinen kirkko. Ajoittain
vaihtoehtoluetteloon tulee myös ortodoksinen kirkko, mutta tämä ei
ole ainakaan rannikolla päin erityisen näkyvä tekijä. Näin ollen
katolisuuden vertaaminen luterilaisuuteen on mielekästä.
Esimerkkihahmot: arkkipiispa Mäkinen
vastaan paavi Franciscus
Ihmiset muodostavat mielipiteensä eri
kirkkokunnista osittain myös medianäkyvyyden mukaan. Kun tietyn
kirkon edustajat pitävät jotain asioita esillä toistuvasti,
saadaan jotain kuvaa siitä, mikä heille on tärkeää.
Luterilaiselta puolelta mediassa ovat
olleet esillä erityisesti piispat. Jos kuitenkin helluntailainen
katselee piispojen ajatuksia, niin hän tuskin on erityisen
innoissaan heidän liberaaleista kommenteistaan. Arkkipiispa Kari
Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola ovat olleet erityisen
positiivisia samaa sukupuolta olevien parien asemasta, mikä on tällä
hetkellä asia, jonka mukaan tosiuskovaisuuden rintamalinjoja
muodostetaan. Myöskään muut kannanotot tuskin saavat kerättyä
helluntailaisten luottamusta.
Katolinen kirkko esiintyy huomattavan
eri tavalla Suomessa. Kuten Anssi Tiittanen toteaa
(ehkä hieman ironisesti):
”Katolisuudessa
puhuttelee myös sen iloiset, reilun tunnustukselliset jäsenet. Kun
Usain Bolt tekee juoksuradalla ristinmerkin ja vilkaisee ylös,
tuntuu, että koko maailma tulee evankelioitua sekunnissa.”
Kun verrataan luterilaisen kirkon
tilanteeseen, harva tietää, kuka on Suomen asioista vastuussa oleva
piispa tai kardinaali. Sen sijaan kaikki tietävät, kuka on paavi,
ja mitä hän puuhaa. Kaikki menneet paavit ovat loistaneet sillä,
että ovat pitäneet konservatiivisia arvoja esillä. Johannes
Paavali II on jo ehkä vähän hautautunut historian hämäriin
kiihkeätempoisessa nyky-yhteiskunnassa, mutta harvalla lienee
hänestä pahaa sanottavaa. Paavi
Benedictus XVI oli tiukemmin oikeaoppisuuden ja perinteisen
moraalisuuden kannattaja; ehkä tämä auttoi sitä, että hänen
tiukemmin katolisuutta korostavaa oikeaoppisuuttaan voitiin katsoa
sormien läpi. Toisaalta esimerkiksi kommentit, että protestanttiset
kirkot eivät ole kirkkoja sanan varsinaisessa merkityksessä, ei
välttämättä ole omiaan korostamaan dialogia. Kuitenkin
viimeistään se, että hän halusi itse luopua paavin virasta, oli
henkisesti sateenvarjon kokoinen sulka siihen hattuun, josta hänen
arvostuksensa katsotaan.
Uusi paavi Franciscus
on räjäyttänyt mediassa kaikki mahdolliset potit. Kun hänet
valittiin paaviksi, mediassa yritettiin ensin kaivaa mahdollisimman
monta luurankoa kaapista. Kuitenkin paavin tempaukset ovat saaneet
väen väkisinkin uskomaan, että tämä paavi tekee asiat hieman eri
tavalla kuin mihin on totuttu. Jeesuksen korostaminen ja monet
perinteistä poikkeavat ratkaisut ovat saaneet väkisinkin
ajattelemaan, että tämä paavi haluaa
korostaa sitä, mikä kristinuskossa on keskeistä. Tietysti
jotkut voivat ajatella, että jos jokaisessa kannanotossa ei huudeta
homoja helvettiin, niin ei asiaa ei korosteta tarpeeksi.
Suomessa ehkä läheisempi esimerkki on
Timo Soini,
joka ei ole katolilainen vaikuttaja, vaikka mielipidevaikuttaja
onkin. Vaikka Perussuomalaiset eivät ole lähtökohtaisesti
kristillinen puolue, ja puolueen riveihin kuuluu ajoittain erityisen
värikkäitä ja negatiivista
mediajulkisuutta saavia tapauksia, niin siitä huolimatta
Perussuomalaiset vastannee arvomaailmaltaan monen perinteisen
kristityn painotuksia. Kun siis puoluetta luotsaa avoimesti
katolilainen ja retorisesti väkevä Soini, jää jäljelle vain kuva
positiivisesta miehestä. Että tuollainen mies on katolilainen? Käy
se.
(Tietysti luterilaisuus iskee takaisin
Päivi Räsäsellä, vaikka kirkko joutuu jatkuvasti muistuttamaan,
että Päivi ei sitten ole kirkon virallinen äänitorvi. Kaiken
maailman mediakohuja seuratessa voi olla silti varma, että
konservatiiviset kristityt lähinnä tuhahtelevat kritiikille, jolla
Räsästä hiillostetaan. Kohut eivät siis vie hänen
valovoimaisuuttaan konservatiivisen kristillisyyden edustajana muille
konservatiivisille kristityille, päinvastoin.)
Korostetut arvot: liberaalit vastaan
konservatiivit
Myös tutkimukset antavat viitettä
siitä, että tavallinen helluntailainen saattaa uskoa hyvin eri
tavalla kuin luterilainen pappi. Esimerkkinä voidaan pitää
tutkimustulosta,
että papeista vain 68 % uskoo Jeesuksen neitseestäsyntymiseen, 67 %
saatanan olemassaoloon ja 56 % uskoo tai pitää todennäköisenä
väitettä, että ”Helvetti on konkreettinen paikka, jonne joutuvat
ne, jotka eivät usko Jeesukseen.” Kuitenkin 77 % uskoo,
että ”Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.
Naispapit – jotka moni perinteisempi helluntailainen kokee jo
lähtökohtaisesti ongelmallisina – ovat näkemyksiltään kaikista
liberaaleimpia.
Kaikki edelliset opit ovat lähes
itsestäänselvyyksiä helluntailaisuudessa. Jos Joosefilla olisi
tunnustettavaa, helluntailainen todennäköisesti jättäisi
uskomisen sikseen. Saatanaa pidetään konkreettisena olentona, ja
helvettiäkään ei pidetä vain hypoteesina (mistä sitten ihmisiä
pitää pelastaa?). Lisäksi Jeesuksen paluusta vallitsee melkoinen
yksimielisyys – sen tarkemmista yksityiskohdista tietysti
taistellaan (salaisesti ennen ahdistuksen aikaa ja sen jälkeen
lopullisesti, vai vain ahdistuksen jälkeen), mutta se taistelu
tapahtuu yleensä melko tarkasti määritellyllä kentällä.
Suomen mediassa ei ole esillä kovin
paljoa tutkimustuloksia katolisten pappien uskomuksista. Kuitenkin
kirkon tasolta korostus on selkeä: arvot eivät ole muuttuneet
mihinkään tässä viimeisten muutaman sadan (tai tuhannen) vuoden
aikana, joten turha olettaa, että ihan heti muuttuisivat. (Ks. myös
Emil Antonin kirjoitus
aiheesta) Kaikki paavit ovat olleet arvoiltaan konservatiivisia,
ja esimerkiksi paavi Franciscus vastustaa
homoliittoja, aborttia ja eutanasiaa. Nämä ovat kannanottoja, jotka
saavat kaikupintaa myös useimmilta helluntailaisilta.
Myöskään erilaiset korostukset
tuskin ahdistavat helluntailaista ylitsepääsemättömästi. Vaikka
hän saattaa pitää outona ehkäisyn kieltämistä, hän saattaa
silti ajatella, että eipähän se piispa käy katsomassa, mitä minä
makuuhuoneessani rouvan kanssa teen. Samoin ajatus pappien
selibaatista on lähinnä teoreettinen, jos itse ei ole aikomusta
lähteä papin virkaan.
Naispappeus: patriarkaalisuutta vai
oikeaoppisuutta?
Katolisuudessa papin sukupuoli on yhtä
kanonisoitu kuin muutkin asiat: vain miehet voivat päästä
papeiksi. Tämä voidaan kokea joko negatiiviseksi tai
positiiviseksi. Helluntailaisuudessa on perinteisesti ollut
epäyhtenäinen ja – anteeksi vain – epärehellinen suhde naisten
johtamiseen: naiset eivät voi olla seurakunnassa nimellisesti
pastoreita tai vanhimpia, mutta ihan käytännössä he saavat tehdä
ihan kaikkea muuta. UT:sta katsottu kielto naisten opettamista
kohtaan on kuitattu sillä, että kun sisar vetää seitsemän vartin
raamattutunnin Paavalin kirjeiden eksegeesiä, hän ”todistaa”
väkevästi (kun taas mies kertoo saarnapöntön takaa omista
freudilaisista assosiaatioistaan, hän ”saarnaa”). Lähetystyö
on sitten ihan oma kuvionsa: siellä naiset saavat tehdä ihan
kaikkea mahdollista ja toimia pastoreina – he kun ovat
lähetystyöntekijöitä, eivät pastoreita. (Aiheesta enemmän
aikaisemmassa sarjassani: 1,
2,
3).
Stereotyyppisessä helluntailaisuudessa
naiselle annetaan mahdollisuuksia toimia, mutta hänellä ei ole
mahdollisuuksia olla pastorina. Tämä on kuitenkin muuttumassa ja
muuttunut: monessa seurakunnassa nuorisopastorit ovat voineet jo
tovin olla naisia (tosin heitä on kutsuttu ”nuorisotyöntekijöiksi”),
mutta nyt seurakuntapastoreiksi ja johtaviksi pastoreiksikin on
alkanut ilmaantua kauniimman sukupuolen edustajia. Perinteinen
helluntailainen sanoo, että nainen ei voi olla pastorina, mutta nyt
moni ajattelee, että tämä voisi olla mahdollista. Perustelut
voivat olla teologisia ja eksegeettisiä (mikä on luonnollisesti
harvinaista), vetoamista Jumalan kutsuun (”jos henkilöllä on
Jumalan kutsu, niin silloin ei tarvitse miettiä, mitä Raamatussa
sanotaan” – perustelu, joka on helluntailaisessa ajattelussa
erityisen pätevä) tai ihan vain nykyajattelun mukana surffaamista
(”kyllä naisella pitää olla samat oikeudet kuin miehillä – ja
se voidaan kyllä perustella jotenkin Raamatullakin, ettäs kuule
tiedät, senkin sovinistip***a!”).
Jos perinteinen helluntailainen miettii
katolisuutta, hänelle katolisen pappisviran sukupuolirajoitteisuus
on yksinkertaisesti hyvä asia: siinä pitäydytään jälleen kerran
raamatullisissa periaatteissa. Jos kuitenkin helluntailainen
ajattelee, että naisenkin pitäisi saada toimia papinvirassa, hän
saattaa pitää rajoitusta ongelmallisena. Erityisen nihkeäksi tämä
voi muodostua siinä vaiheessa, jos kääntyjä on nainen, ja kokee
kutsua pastoriksi.
Toisaalta katolisuudessa naisten
osallistuminen on hoidettu myös mielekkäästi. Kun
helluntailaisuudessa nainen saa toimintatilaa omalla
karismaattisuudellaan, katolisuudessa naisten osallistuminen on
institutionalisoitu: jos koet kutsua palvella Jumalaa, ryhdy
nunnaksi. Siinä saat omistaa elämäsi Herralle ihan täysillä,
ilman mitään ylimääräisiä hässäköitä ja mieshuolia. Tällä
valinnalla on arvonsa katolisessa yhteisössä ja se antaa samalla
henkilölle tietyn virallisen statuksen. Pappissukupuolen
rajoittaminen ei ole siis aivan niin selkeän rajoittavaa kuin se
monissa muissa järjestelmissä saattaa olla.
Tuttua vai tarpeeksi erilaista?
Luterilaisuus versus katolisuus
Oma merkityksensä on sillä, että
luterilaisuus on Suomen kansankirkko, kun taas katolisuus on
vieraampaa. Kaikki tietävät jotain luterilaisuudesta, ja jokaisella
on jonkinlainen mielipide asiaan. Katolisuus on kuitenkin sen verran
etäisempää, että siinä on oma kiehtovuutensa. Ehkä
seurakuntakriisin iskiessä luterilaisuus on tutumpaa, joten siellä
kynnys on matalampi – mutta yhtä hyvin voi olla, että juuri
tuttuutensa tähden luterilaisuus voi olla vaikeammin lähestyttävää.
Toisaalta luterilaisuuteen voi olla helpompi lähteä mukaan, koska
se on syvällä suomalaisessa kulttuurissa, mutta juuri sen takia se
voi olla myös vaikeaa. On ehkä helpompaa sanoa kaveriporukassa
olevansa katolinen kuin luterilainen uskova;
tällä hetkellä luterilainen usko ei ole parhaassa huudossa, kun
taas erilaiset henkisyydet ja uskonnollisuudet ovat pop. Katolisuus
voi olla tarpeeksi mystistä ja tarpeeksi jännää, jotta se vetoaa
myös uutta uskonnollista yhteisöä etsivään.
TRADITIO JA JUURET
Helluntailainen saa helposti
hengellisiä näppyjä, kun hänelle puhutaan traditiosta: se on vain
kuolleiden ihmisten perinnäissääntöjä, ja Jeesuskin varoitteli
sellaisesta! Sillä vain tehdään tyhjäksi Jumalan todellisuus!
Kuitenkin Jaroslav
Pelikanin klassinen erottelu tradition ja traditionalismin
välillä on mielekäs: ”Tradition on kuolleiden elävää uskoa;
traditionalismi on elävien kuollutta uskoa.” Jatko on yhtä
mielekäs: ”Traditio on keskusteluyhteydessä menneisyyden kanssa,
mutta muistaa, keitä ja missä ajassa me olemme, ja että meidän on
tehtävä ratkaisut [omassa ajassamme]. Traditionalismi olettaa, että
mitään ei pitäisi koskaan tehdä ensimmäistä kertaa, joten
jokaisen ongelman ratkaisemiseksi riittää, että päädymme tämän
yksiääniseksi tehdyn tradition yksimieliseen todistukseen.”
Traditio on siis sitä, miten Jumalan pyhät tekivät ja ajattelivat
ennen, ja sen muistamista nykyisen elämän keskellä. Näin
aseteltuna se ei kuulosta enää niin hirveältä.
Traditio tarkoittaa osaltaan sitä,
että tunnustetaan, että Jumalaan uskovia on elänyt aikaisemminkin,
ja että Jumala on saattanut heillekin puhua jostakin. Samoin
opillisissa kysymyksissä voi olla reilua tunnustaa, että jotkut
toisetkin ovat painineet samojen kysymysten kanssa. Jos jotakin asiaa
ehdittiin miettiä muutama sata vuotta, ennen kuin siitä saatiin
muotoiltua joku lausunto, voidaan olettaa, että lausunnon takana on
hetki rukousta ja ajatustyötä. Ei siis ole mieletöntä, että joku
suhtautuu kunnioituksella vanhoihin oppeihin.
Traditiossa on mukana myös hengellinen
jatkumo. Emil Antonin sanoin:
”Varsinkin
helluntailaisilla ja muilla vapaiden suuntien edustajilla on usein
niin, että kirkkohistoria ulottuu ehkä omiin isovanhempiin. Luther
välähtää ehkä 1500-luvulla, mutta sitten on pitkä pimeys aina
apostolien aikaan saakka. Kun protestantti tajuaa, että apostoleilla
oli omia opetuslapsia ja heillä omiaan, ja että pyhiä onkin ollut
kaikilla vuosisadoilla, ja että näiden kristittyjen veljien
kirjoituksia on säilynyt meille luettavaksi, niin uusi maailma
avautuu... ja se on katolinen maailma.”
Helluntailaisuudessa ei olla yleensä
kairauduttu kovin syvälle historiaan. Kirkkohistorian hahmoista
eniten luettuja lienevät lähimpänä olevat. Wilkersonien ja
Bonnkejen jälkeen voidaan mennä Suomen piireissä ahosiin,
mannisiin, barratteihin ja muihin velikultiin. Sen jälkeen joudutaan
siirtymään helluntailaisen maailman ulkopuolelle. Sieltä tulevat
Wesleyt, pietistit ja metodistisaarnaajat. Kuitenkin pienellä
kaivamisella myös alkukirkko löytyy – ja sen jälkeen iso läjä
ajattelijoita ja rukoilijoita katolisesta maailmasta. Kun jotkut 60
vuotta aktiivirukoilleet, paastonneet ja Raamattua lukeneet munkit
kirjoittavat pari sivua ajatuksia ylös, teksti saattaa olla hieman
harkitumpaa kuin nuortenkokouksen ”tuli tossa penkissä mieleen”
-puheenvuorot.
Helluntailaisuus ei ole erityisen
tunnettu älyllisyyden korostamisestaan. Tästä syystä erityisesti
asioiden pohtimiseen taipuvaiset saattavat kokea vapaakristillisen
hengellisyyden ajoittain raa'an rajoittavaksi: usko on uskoa, ja
järki kannattaa pitää siitä poissa, ettei usko vain sammu tai
Henki lähde aivouskoisuuden tieltä (oma historiani olkoon siitä
todistusta). Kuitenkin katolisuus saa yhdistettyä älyllisen
pyörittelyn ja hengellisen syvyyden tavalla, joka on
helluntailaiselle melkein vierasta. Tämä juurevuus ja syvällisyys
saattaa houkuttaa erityisesti niitä, joilla on taipumusta
stereotyyppisen helluntailaisessa mittakaavassa liialliseen
ajatteluun.
SPIRITUALITEETTI
Pelastus, suorittaminen ja
puristukset
Luterilaista, katolista ja
helluntailaista pelastusoppia verratessa kokonaisuudesta paljastuu
yllättäviä piirteitä.[iv]
Luterilainen oppi korostaa merkittävästi sitä, että kaikki asiat
tapahtuvat yksin armosta ja usko on yksin Jumalan tekoa – jos
siihen tulee mukaan yhtään mitään ihmisen osuutta, niin sen
täytyy mennä väkisin pieleen, koska ihminen ei pysty tekemään
yhtään mitään muuta kuin pilaamaan kaiken. (Vertailin
luterilaista ja helluntailaista käsitystä myös aikaisemmassa
postauksessani)
Uskonratkaisu ei ole mahdollinen. Samoin luterilaisuudessa
korostetaan sitä, että ihmisen osuus uskossa pysymiseen on myös
hyvin rajallinen: me olemme syntisiä ja sellaisina pysymme, mutta
Herra meitä armahtaa. Katolisuudessa taas huomautetaan, että kyllä
ihmisellä ja hänen teoillaan on merkitystä pelastuksen kannalta:
ei sitä voi elää ilman aitoa yritystä ja väittää kaiken olevan
kunnossa.[v]
Helluntailainen pelastusoppi on
mielestäni katolisuutta, joka väittää silmät kirkkaina olevansa
luterilaisuutta. Usein puhutaan siitä, että ”se on jo täytetty”,
joten me emme pysty Kristuksen työhön lisäämään yhtään
mitään. Pelastus ei ole kiinni meidän omasta onnistumisestamme.
Kuitenkin samalla korostetaan, että jokaisella pitää olla
henkilökohtainen usko, henkilökohtainen uskonratkaisu ja hyvin
henkilökohtainen pyhityselämä kaikkine tekoineen. Tämä kuitenkin
perustellaan sillä, että Pyhä Henki asuu meissä, joten hän saa
aikaan tahtomista ja tekemistä. Kuitenkin silti tunnustetaan, että
kyllä sitä yhteistyötä pitää tehdä Hengen kanssa, eli pyhitys
ei ole automaatio, vaan pitää siinä töitäkin tehdä.
Helluntailaisen voisi ajatella
sopeutuvan paremmin katoliseen ajatteluun kuin luterilaiseen. Kun
perusajatuksena on, että ”kyllä minunkin tässä täytyy jotain
tehdä”, se kuulostaa kovin tutulta. Tosin ”tekemisen”
määrittely voi olla ratkaisevasti erilaista: jos kunnolla eläminen,
tarpeeksi elävä hengellinen elämä, messussa käyminen, ja
kristillisten hyveiden toteuttaminen on tarpeeksi, se ehkä tuntuu
houkuttelevammalta kuin jatkuva sisäinen varjonyrkkeily ja
pyhityskilpa, jossa jatkuvasti voi kokea, että enemmänkin pitäisi
tehdä.
Helluntailaisuuteensa tyytyväinen
helluntailainen huomauttaa, että esitän nyt ylenpalttista
karikatyyriä helluntailaisesta uskosta. Se on mahdollista, koska
tarkoitukseni ei ole tässä rakentaa kattavaa kuvaa
helluntailaisuudesta. Kuitenkin on reilua huomauttaa, että
suorittamispaineet ja niistä johtuva pelastuksen epäily on jaettu
kokemus helluntailaisuudessa. Sitä eivät tietysti epäile ne, jotka
kokevat olevansa aina onnistuneita, ja ne, jotka ovat päätyneet
siihen, että kaikki ei riipu itsestä. Muut enemmän tai vähemmän
taistelevat.
”Luterilaisuuteen lepäämään”
Oma alalukunsa koko keskustelussa ovat
ne, jotka ovat kyllästyneet helluntailaisuudessa esitettyihin
vaatimuksiin. Helluntailainen usko voi ajoittain olla vaatimusten
kuormittamaa: pitää uskoa enemmän, pitää palvella enemmän,
rukoilla enemmän, lukea enemmän Raamattua, ja ylipäätään olla
jatkuvasti pyhempi, antautuneempi ja enemmän tulessa. Joillekin
helluntailaisuus on kuin jatkuvasti kiihtyvässä juoksupyörässä
ravaamista, jossa aikoja sitten on rikottu Usain Boltin kaikki
ennätykset, ja vielä maratonpituuksilla. Kun tästä pyörästä
sinkoutuu ulos, kun on oltu mukana kaikessa, uhrattu oma ja perheen
elämä ja palveltu yli voimien, saattaa kiertoradalta paluun jälkeen
olla allerginen kaikelle suorittamiselta haiskahtavalle.
Vaatimuksiin uupuneelle luterilainen
kirkko voi olla kovin houkutteleva vaihtoehto. ”Mennä
luterilaisuuteen lepäämään” on melkein vakiintunut käsite: se
viittaa siihen, että luterilaisessa kirkossa on mahdollista olla
mukana ihan vain kuluttamassa penkkiä. Kukaan ei välttämättä
kiinnitä sinuun huomiota, kukaan ei yritä saada sinua
evankelioimaan kadulla eikä kukaan yritä saada sinua puhumaan
nopeammin kielillä. Mutta ei välttämättä katolisuudessakaan.
Puristamaton hengellisyys
Monille uskoon uupuneille katolinen
kirkko ei ehkä tunnu hyvältä samansukuisen pelastusoppinsa
kannalta. Kuitenkin tässä on huomattava, että katolilaisuus ei
välttämättä ole ollenkaan niin intensiivistä kuin
helluntailaisuus: kun jatkuvasti kadotuksen kuiluun putoavien parku
ei täytä mieltä, voi uskonelämässään hengittää vähän
rauhallisemmin.
Helluntailaisessa hengellisyydessä
jokainen hengellinen tilaisuus on tavallaan suoritus. Rukouksessa ja
ylistyksessä pyritään läpimurtoihin, valtaistuimen eteen
pääsemiseen ja vastauksiin. Pitää tehdä hartiavoimin töitä,
jotta saadaan taivas alas. Esimerkiksi rukous- ja ylistyshetkeen
tullessa pitää uskon eri osat kaivaa piilosta ja taputella
lämpimiksi, jotta päästään tunnekokemuksenkin tasolla kohtaamaan
Herraa. On mahdollista, että tunnekokemus jää saavuttamatta;
silloin voi olla epävarmoin mielin siitä, vastaako Herra, tai
jäävätkö siunaukset nyt saamatta. Katolilaisuudessa sen sijaan
tärkeää on osallistua liturgiaan: se on samaa liturgiaa, jota on
laulettu jo vuosisatoja, ellei tuhansia. Sitä ei tarvitse joka kerta
tuottaa uudestaan ja repiä sydämestä, vaan riittää, kun siihen
osallistutaan. Eräs helluntailainen kommentoi asiasta, että voisi
olla ihan mielekästä, että jokaisen kokouksen alussa ei tarvitse
rakentaa uudelleen uskoaan, vaan voi ihan vaan lähteä mukaan.
Erityisesti ylistyshetkissä ja niihin
painottuvissa kokonaisuuksissa on erityinen painotus ”Jumalan
kohtaamiselle”, joka yleensä käsitetään tietynlaiseksi
tunnekokemukseksi, joka vaatii heittäytymistä. Tämä taas vaatii
tiettyjen kynnysten yli punnertamista. Monen kohdalla saattaa olla,
että lopputuloksen koetaan maksavan vaivan (päästään kokemaan
”Jumalan kohtaaminen”), mutta joku saattaa kokea, että asiaa
voisi lähestyä toisellakin tavalla. Ehkä tällaisessa tilanteessa
katolisen kirkon penkissä istuminen ja messuun osallistuminen voi
tuntua siltä, että ”se on täytetty – minunkin puolestani”.
Onko kaikki minusta kiinni?
Hengellisyys, jossa sinä olet kaikessa
avainasemassa, on raskasta. Jos sinä nyt mokaat, niin herätys ei
tule, ja Jumalan suunnitelmat raukeavat. Tiittanen toteaa
kolumnissaan
(vaikkakin ilmeisen itseironisesti):
”Herätyskristillisyydessä
rasittavinta on herätyksen odottelu. Kun odotukseen ei vastatakaan,
koko homman mielekkyys on uhattuna. Silloin kirkko, joka uuden
räjähdyksen sijaan nojaa ikiaikaisuuteen ja traditioon alkaa tuntua
hoitavalta yhteisöltä.”
Katolinen kirkko painottaa jatkumoa ja
pysyvyyttä. Kirkko on ollut olemassa vuosituhansia, ja sitä ei ole
mikään kaatanut. Tämä antaa ehkä erilaisen lähtökohdan kuin
se, että jatkuvasti on kilvoiteltava, ettei Jumalan työ mene
hukkaan.
Ehkä katolisen hengellisyyden
messukeskeisyys voi tuntua helluntailaiselle erityisen
tervetulleelta. Ajatus Jeesuksen uhriin osallistumisesta saattaa
tuntua hyvältä erityisesti niille, jotka ovat kokeneet
helluntailaisen hengellisyyden liian vaativana. Emil Anton kirjoittaa
asiasta monisanaisesti:
”Eukaristian
(katolinen nimi ehtoolliselle) löytäminen (esim. kirkkoisistä) on
ollut avainasemassa hyvin monille. Kristillinen elämä ilman
eukaristiaa on vähän kuin avioliitto ilman ruumiillista
intimiteettiä. Keskivertohelluntailainen kaipaa Jeesusta ja rakastaa
häntä, mutta pelkällä raamatunluvulla, saarnojen kuuntelemisella
ja ylistyslauluilla Jeesus jää kovin kaukaiseksi verrattuna siihen
konkreettiseen ja intiimiin kohtaamiseen, joka tapahtuu jokaisessa
päivittäisessä katolisessa messussa. Eukaristia liittyy tiiviisti
myös kirkko-oppiin: sekä eukaristia että kirkko ovat Kristuksen
ruumis ja pyhä kommuunio. Eukaristia itse asiassa tekee kirkon (1.
Kor. 10:17), se yhdistää minut koko universaaliin kirkkoon, syön
samasta leivästä kuin kirkkoisät 300-luvulla tai kaukaiset
afrikkalaiset rytmikkäässä karismaattisessa messussaan jossain
autiomaan tai viidakon laidalla. Usein protestantin matka
katolisuuteen on matka individualistisesta spiritualiteetista
syvempään kirkolliseen hengellisyyteen, joka koetaan rikkaammaksi
ja ravitsevammaksi. Ratkaisevaa on kuitenkin sen tajuaminen, että
katolinen kirkko ja eukaristia ovat Jeesuksen haluamia ja asettamia
todellisuuksia (Matt. 16:18, 26:26), eivät 300-luvun valtapelien ja
1200-luvun taikauskon tuotosta. ” – – ”Mutta kuten sanottu,
pitkällä aikavälillä hengellinen ravinto, eukaristia, on
katolisuuden valttikortti yhdessä vahvan teologisen perinteen,
kirkko-opin ym. kanssa.”
Karismaatisuus
Helluntailaisuus on luuytimien
kantasoluja myöten karismaattista – jos ei räikeän
karismaattista, niin vähintään passiivisen karismaattista: Jumalan
on pakko toimia ainakin jossakin. Tästä syystä helluntailainen
joutuu väkisin kiinnostumaan, kun katoliseen kirkkoon on pesiytynyt
karismaattinen liikehdintä, joka ei näytä sieltä eroavan.
Katolisia karismaatikkoja oli vuonna 2000
120 miljoonaa, joten kyseessä ei ole aivan pieni joukko. Kun
katolisessa kirkossa on karismaattista herätystä, se osoittaa
helluntailaiselle, että Jumala sittenkin toimii myös katolisen
kirkon sisällä (tietysti joku voisi vaatia, että heidän pitäisi
juuri siksi tajuta lähteä sieltä, koska kirkossa on niin monia
harhaoppeja).
Jos helluntailainen törmää
karismaattiseen katolisuuteen, hän törmää kirkkoon, jolla on sekä
Henkeä että traditiota, moraalisesta selkärangasta puhumattakaan.
Voisiko hän vaatia enempää?
Toisaalta helluntailainen voi huomata,
että katolisuudessa on myös toisenlaista karismaattisuutta. Vaikka
helluntailainen on väkisin kriittinen pyhimystarinoita ja muita
kohtaan, voidaan silti väittää, että karismaattiset ilmiöt eivät
ole täysin uutta katolisessa kirkossa. Ehkä kielilläpuhumisen
korostus on melko moderni ilmiö, mutta sieltä
löytyy paranemisia ja mitä mielenkiintoisempia ihmeitä, joita
tuskin kaikkia täytyy heittää historialliseen roskakoriin. Jos
helluntailainen uskoo rukouksen voimaan ja ihmeisiin ja näiden
kahden positiiviseen korrelaatioon (kun toista on paljon, toistakin
luulisi löytyvän), niin päivät läpeensä rukoilevien munkkien ja
nunnien luulisi jotain tietävän myös tästä todellisuudesta.
LOPPUPÄÄTELMIÄ
Moni
helluntailainen on synnynnäisesti täynnä katolilaisuutta vastaan
olevia vastaväitteitä. Kun kuitenkin hänen argumenttinsa poltetaan
tai ne osoitetaan olkinukkejen sohimiseksi, kokemus voi riisua
aseista. Tämän jälkeen katolisuuden vetävät puolet saattavat
tuntua erityisen positiivisilta.
On olemassa
helluntailaisia, joille helluntailainen spiritualiteetti ja
hengellisyys istuu niin hyvin, että he eivät edes kaipaa Äitikirkon
syliä. Tällaisen tekstin lukeminen voi ärsyttää, mutta samalla
se voi myös antaa ajateltavaa (tai ainakin lukemattoman määrän
syitä vastaväitteille). Kuitenkin on joitakin, jotka kokevat, että
toisenlainen hengellisyys tuntuisi huomattavan perustellummalta.
Vaikka
helluntailainen kokisi katolisen kirkon positiivisena, tämä ei
välttämättä tarkoita, että hän syöksyisi saman tien lähimpään
messuun. Kokemus voi lähinnä johtaa siihen, että hän kunnioittaa
toisella tavalla uskova, ja jopa niin erilaista traditiota kuin
katolisuus. Samoin hän voi kunnioittaa niitä, jotka jakavat uskon
Jeesukseen katolisessa kirkossa, tai jopa vaihtavat tähän kirkkoon.
Lisäksi se voi johtaa syvempään toisen tradition kunnioittamiseen,
koska ehkä meillä kaikilla voi olla jotain opittavaa toisiltamme.
Kuten edellisessä
kirjoituksessani mietin, monesti eri tekijöiden vaikutus on
monimutkainen kokonaisuus, ja harvemmin yksi ainoa asia määrittää
kaikkea. Harva helluntailainen edes miettii vakavasti katolilaisen
vasta-argumentteja, jos oma usko on vahvoilla. Sen sijaan, kun
uskonelämän kanssa on epäilyksiä, voi olla otollisempaa maaperää
toisen kritiikille.
Tilanne ei lisäksi
ole staattinen eikä helluntailainen ole yksioikoinen kokonaisuus,
joka on aina ja kaikkialla samanlaista. Se on muutoksessa oleva
liike. Emil Anton kommentoi tästä:
”Helluntailaisuuden piirissä on kuitenkin viime
aikoina alettu suhtautua entistä myönteisemmin mm.
sakramentaalisuuteen, kirkkoisiin ja älyllisyyteen. Sen näkisin
myönteiseksi kehitykseksi, joka voi poikia sekä älyllisesti ja
hengellisesti kypsempää ja perusteellisempaa helluntailaisuutta
että toisaalta myös lähentymistä helluntailaisten ja
katolilaisten välillä. Kääntymyksiäkin saattaa olla luvassa
lisää.”
Huomautus:
kirjoittaja ei suunnittele vaihtoa katoliseen kirkkoon.
PS eli sopuisa loppukommentti
Tämän kirjoituksen
tarkoitus on ollut tarkastella katolisuutta ja helluntailaisuutta
vastakkainasettelussa, koska mielenkiinnon kohteena on ollut
prosessi, jossa helluntailainen siirtyy tai voi siirtyä katolisen
kirkon jäseneksi. Kuitenkaan asetelma ei ole aina joko vihamielinen
tai käännyttävä. Emil Anton kirjoitti Ristin
Voittoon kirjoituksen Mihin
Ulf Ekman on liittymässä?
Siinä hän lopettaa:
”Halusin
kirjoittaa tämän artikkelin samassa hengessä sanoakseni Suomen
helluntailaisille, että olemme saman perheen lapsia, vaikka
asummekin erillämme. Meillä on paljon enemmän yhteistä kuin
luulemmekaan, ja samalla meillä on paljon annettavaa toisillemme.
Jospa
oppisimme vanhojen iskulauseiden ja ennakkoluulojen toistamisen
sijaan kuuntelemaan toisiamme, rukoilemaan yhdessä ja
kilvoittelemaan toistemme kunnioittamisessa. Siten maailma voi pikku
hiljaa alkaa ottaa meidät tosissaan ja uskoa tämän meille yhteisen
hyvän sanoman: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille
osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen
lapsiaan me myös olemme.””
Samoissa teemoissa hän lopettaa myös
haastattelun:
”Lopuksi on
helppo sanoa, mitä opittavaa katolilaisilla olisi
helluntailaisuudesta. Ensinnäkin henkilökohtainen suhde Kristukseen
on oltava uskonelämän moottorina, toiseksi Raamattua on
rakastettava ja ahkerasti luettava Jumalan puheena meille,
kolmanneksi Pyhän Hengen on annettava täyttää elämä lahjoillaan
ja voimallaan. Lisäksi voisi oppia paljon saarna-, laulu- ja
rukoustaitoja. Näissä kaikissa asioissa helluntailaiset ovat usein
monta askelta katolilaisia edellä. ”
Haluaisin, että
helluntailaiset tietäisivät, mitä katolinen kirkko heistä
opettaa:
”Katolinen
Kirkko kohtelee heitä veljellisellä arvonannolla ja rakkaudella. Ne
jotka uskovat Kristukseen ja ovat saaneet pätevän kasteen, ovat
näet tietyllä tavalla yhteydessä katoliseen Kirkkoon, vaikkakaan
tämä yhteys ei ole täydellistä. Kuitenkin nämä kristityt,
tultuaan vanhurskautetuiksi uskosta kasteessa, tulevat liitetyiksi
Kristuksen ruumiiseen. Siksi heillä on täysi oikeus kantaa
kristityn kunnianimeä, ja syystä katolisen Kirkon lapset
tunnustavat heidät veljiksi Herrassa.”
(Vatikaanin II konsiili: Unitatis Redintegratio 3)
-------------------------
HUOMAUTUKSET
[i] Esittämäni narratiivi helluntailaisuuden historiasta on yliyksinkertaistettu, koska helluntailaisuutta ei
”tuotu” Suomeen. Karismaattiset ilmiöt olivat Suomen maaperällä
normaalia käyttövaluuttaa jo luterilaisissa herätysliikkeissä,
missä niitä oli monen sadan vuoden ajan ollut. Kuitenkin
tuontitavaraa oli oppi Pyhän Hengen kasteesta, joka antoi selkeän
tulkinnallisen kehyksen karismaattisten ilmiöiden jäsentämiseen.
Samoin seurannut uskovien kasteen korostaminen ja sitä kautta
seurakuntakäsityksen muuttuminen saivat aikaan selkeämpää
muovautumista erilliseksi liikkeeksi. Hyvä kirja aiheesta on Jouko
Ruohomäen Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen
kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi.
Aikamedia 2009.
[ii] Emil
Antonille kiitos huomautuksesta. Protestantti muotoilee asian
helposti, että katolisuus opettaa, että sekä Raamattu että
kirkon traditio ovat inspiroituja; ainakin katolisessa
nykyteologiassa inspiraatio rajataan Raamattuun. Nyanssierot ovat
ilmeisen hienoja, mutta olemassa olevia.
[iii] Vineyard-pastori
Anssi Helläkosken tiukasta ja perustellusta vastaväittämisestä
huolimatta Vineyard pääsee käsittelyssäni helluntailaisuuden naapuriksi.
Ehkä ei aivan läheiseksi naapuriksi, mutta mikä tahansa, missä
uskotaan karismoihin, voi olla lähellä helluntailaisuutta –
ainakin samassa lähiössä.
[iv] Pelastusopillisissa
käsittelyissä joudun muistuttamaan, että olen lähtökohtaisesti
eksegeetti, en systemaatikko. Saatan käsitellä opillisia
käsityksiä tavalla, joka saa opillista kikkailua enemmän tuntevan
kirkumaan tuskissaan. Kuitenkin pidän omia, hieman runnottuja
esityksiäni perusteltuina.
[v] Luterilaisuudessa tietysti väitetään, että jos ihminen ihan ehdoin tahdoin rypee synnissä, se voi olla merkkinä, että uudestisyntymistä ei ole tapahtunut; suorituksia ei siis tarvita, mutta jos niitä ei ole, niin se on merkki, että usko ei ole kohdillaan. Tästä enemmän aikaisemmissa teksteissäni.
Tekstin julkaisemisessa kevyttä viivästymistä niin gradun viimeistelypuristuksen, koko perheen pöpökierteen kuin kasaantuneiden työkuvioiden tähden. Nyt se kuitenkin on täällä. Lukekaa, reagoikaa ja kommentoikaa!
VastaaPoistaTerve,
VastaaPoista1.) Yksinkertainen ja vilpitön kysymys: Miksi?
2.) Kenen luulet koostuvan näistä artikkeleista? Jesuiittojen tehtävä on saada vääräuskoiset "äitikirkkoon". Sanoit jossain, että agendasi on herättää keskustelua. Edelleen, kuka hyötyy?
3.) Oletko miettinyt mitä tapahtuu 2. Tess. 2:9 eteenpäin, "valheen kaikella voimalla"? Voisiko se viitata uskovien eksytykseen? Oletko lukenut H. Holvaisen näyn? http://ennustuksia.com/2013/05/11/h-d-holvaisen-naky-ylostempauksesta/
4.) Saatat olla kuullut, että katolinen kirkko kantaa lukuisia traditioita ihmiskunnan ensimmäisestä pakanauskonnosta Baabelista. Miksi helluntailaisten tai kenenkään tulisi miettiä mitä hyvää katolisessa kirkossa on? Suosittelen: http://raamattusivut.suntuubi.com/?cat=97 Ilmestyskirja sensijaan kehoittaa lähtemään pois "Babylonista".
5.) Saatat ehkä olla kuullut, että paavi Franciscus I on jesuiitta. Tiesitkö, että jesuiitat harjoittivat jo varhaisessa vaiheessa mm. veriuhrauksia, seksiorgioita sekä mystisyyttä? Oletko tietoinen jesuiittavalasta? Tässä hyvä artikkeli liittyen paavi Franciscukseen: http://ennustuksia.com/2014/01/13/franciscuksen-ennustus-franciscuksesta/
6.) Jeesus varoitti fariseuksia salaopin pitämisestä Matt. 23:25-28. Tiesitkö että nykyinen paavi ja monet kardinaalit ja piispat katolisesta kirkosta kantavat tätä esoteeristä viisautta? Eksyttäjistä Jeesus sanoi "olisi parempi, että hänet heitettäisiin mereen myllynkivi kaulassa." Suosittelen varovaisuutta siinä mitä julistaa.
7.) Petri Paavola on arvioinut näitäkin kirjoituksia, ja usein häntä syytetään siltojen polttamisesta ja riitojen haastamisesta. Tiesitkö, että profeetta Elia taisteli henkensä uhalla Iisebelin israelilaisille tuomaa Baabelin valheuskontoa. Uskon, että lähivuosina Raamattuun tukeutuvia julistajia, kuten Paavola, tullaan vainoamaan kuten israelilaiset vainosivat Jumalan profeettoja. Kuten Raamatusta nähdään, Jumalan profeetat ovat seisseet vastoin yleistä mielipidettä.
En näe mitään syytä, miksi tällaiset artikkelit rakentaisi Jumalan valtakuntaa. Elämme viimeisiä päiviä kaiken kasvaessa eksponentiaalisesti, niin myös valhe on viekkaampaa. Sen sijaan että tutkisimme kirkkotraditioita ja kuppikuntia, meillä on työtä julistaa evankeliumia ja parannusta siihen asti, kunnes on sadonkorjuu. Eksytyksistä on myös tärkeä varoittaa "Laodikean seurakuntaa".
Muista myös, että Raamattuun ei tarvittu kirkkoja eikä munkkeja. Jumalan voimasta Raamattu koottiin jo ennen katolista kirkkoa ja Raamatun alkuperäisyyden todistaa lukemattomat numeraaliset sinetit, kuten Jesajan kirja. Jumala todistaa itse Raamatun luotettavuuden kavereiden, kuten Ivan Panin kautta.
Kaikessa rakkaudessa, Beltsassar
Heipä hei, Beltsassar!
Poista1) Miksi? Kuten sanoin jo ensimmäisessä tekstissäni, Ulf Ekmanin vaihdon jälkeen aihe alkoi kiinnostaa minua. Kysymys oli, mikä katolisuudessa voisi viehättää helluntailaisuutta -- vai voisiko mikään.
2) Kuka kostuu näistä artikkeleista? Jokainen kiinnostunut. En ole tällä puskemassa ketään Katolisen kirkon syliin tai sieltä pois, kuten en myöskään helluntailaisuuteen tai muuallekaan. Jos tarkoitukseni on herättää keskustelua, niin voisin nähdä monen hyötyvän, ei vähinten niiden, jotka miettivät, pitäisikö omalle seurakunnalle tehdä jotain, että sieltä ei lähdettäisi pois.
3) En ole aikaisemmin lukenut Holvaisen näkyä. Monesti näkyjen kohdalla totean, että "ehkä, ehkä ei, aika näyttää". En halua suhtautua skeptisesti, mutta ikäväkseni olen huomannut, että näyt voivat olla myös ihmisten omaa tuotosta. Kuitenkin pidän tätä näkyä vähintään osittain raamatunvastaisena, joten jätän sen ainakin niiltä osin omaan arvoonsa. Se tuntuu heijastelevan enemmän omaa seurakuntakulttuuriaan ja vuosisadan alun teologisia painotuksia.
4) Tietysti katolisella kirkolla on yhteyksiä muinaisiin aikoihin, koska monet perinteet tulevat sieltä asti. Kuitenkin voidaan kysyä, onko jokin sen aikainen perinne automaattisesti väärä. Pakanauskonnoissa uhrattiin, mutta niin uhrattiin juutalaisuudessakin. Melkein kaikissa uskonnoissa rukoillaan, ja niin rukoillaan kristinuskossakin. Monissa ensimmäisen vuosisadan uskontokulteissa oli pyhiä aterioita, ja niin on kristinuskossakin. Eli pelkkä yhteyksien näkeminen ei välttämättä tarkoita syy-seuraussuhdetta tai sukulaisuussuhdetta. Samoin kaikissa antiikin aikoihin ulottuvassa käyttäisin mielelläni lähteenä vakavaa historiantutkimusta, en pelkkiä samanlaisuuksien havaitsemista. Esimerkiksi linkkaamasi sivuston Kolminaisuutta käsittelevä osuus on oppihistoriallisesti raa'an yksisilmäinen.
5) Franciscus I on jeusiitta. Kyllä. Mitä tulee jesuiittojen "mystisyyteen", niin kyllä, se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa, koska "mystiikalla" tarkoitetaan kaikkea rukouksesta ja Jumalan kokemisesta alkaen. Veriuhreihin ja seksiorgioihin en yksinkertaisesti usko. Mitä tulee linkkaamasi ennustukseen, niin tuo vaatii jo aika mielikuvituksellista tulkintaa, että saamme löydettyä Franciscuksen tuosta ensimmäisen Franciscuksen ennustuksesta. Esimerkiksi Franciscuksen valinta ei ollut tunnustettujen sääntöjen ulkopuolelta, vaan hänet valittiin ihan perinteisellä menetelmällä.
6) En ymmärrä viittaustasi esoteeriseen viisauteen.
7) Petri Paavola on mielenkiintoinen persoonallisuus, näin kevyesti sanottuna. Vaikka olen Petrin kanssa monessa asiassa eri mieltä, olen kuitenkin keskustellut puhelimessa hänen kanssaan pitkälti tämän aiheen tiimoilta, ja täytyy sanoa, että meillä oli oikein hyvä keskustelu. Kuten hänelle jo sanoin, en pidä hänen näkemystään seurakunnasta lähtökohtaisen raamatullisena (tai ainakin voidaan sanoa, että näen siinä niin isoja ongelmia, että sitä voitaisiin sanoa yksinoikeudella raamatulliseksi).
8) Jos tahtoo nähdä, miten nämä artikkelit rakentavat Jumalan valtakuntaa, tarvitsee katsoa vähän suurempia kokonaisuuksia. Esimerkiksi kirjat hengellisestä väkivallasta eivät näytä rakentavan Jumalan valtakuntaa, mutta näen ne kyllä oleellisia siinä, että seurakunnat ottavat asioista opikseen. Samasta syystä näen mielekkyyttä yhdessä sun toisessa asiassa. Ja edelleen, tämä on harrastus, jota ei pidä nähdä suoraan evankeliointina, vaan enemmän mielenkiinnon kohteena. Toiset kalastavat, toiset maalaavat, toiset haaveilevat autoista; minä mietin helluntailaisuutta.
9) Numeraaliset todisteet ovat tietysti oma kenttänsä. Siitä en jaksa taistella, mutta voin lyhyesti todeta, että en niihin usko. Raamattu ei tarvitse numeroita pelastuakseen eikä pelastaakseen.
Tiukasti näin tällä kertaa. Kaikkea hyvää ja positiivista taistelevista asioista huolimatta!
... ja tietysti täytyy lisätä, että on aina enemmän kuin kivaa, että joku kirjoittaa vakiintuneella nimimerkillä ("Anonymous" kun on tämän sivuston vakiintunein kirjoittaja) ja numeroi kommenttinsa. Kumpikin jaksaa aidosti ilahduttaa. Ei sarkasmia.
PoistaTerve,
VastaaPoistakiitos rehellisestä vastauksesta.
Oma mielipiteeni on, että seurakuntien ja kirkkojen tulee hylätä nimikkeensä, traditionsa ja lahkolaisuutensa. Raamatun ilmoituksen mukaan on yksi Kristuksen ruumis. Mietitään asiaa näin:
Jollekin maantieteelliselle alueelle syntyy herätys, ihmiset tekevät parannuksen ja alkavat seurata Jeesusta. Ehdottomasti Jumalan työtä.
Sitten, ihmiset kokoontuvat yhteen, perustavat seurakunnan ja myöhemmin alkavat kiistellä oppisuuntauksista ja traditioista ja jakaantuvat erilahkoiksi noudattamaan omia traditioitaan. Kenen aikaansaamaa tämä on? Ehdottomasti Saatanan. Herätys on varmasti katkaistu.
Tällaisen uskonnollisuuden hengen aikaansaamana ihmiset kiistelevät mitä typerimmistä asioista hukaten elämänsä jonninjoutavuudessa. Uskallan väittää, että erilaiset yhdistykset ja etenkin kirkkokunnat ovat itse sielunvihollisen työtä. Saatana vihaa vapautta ja siksi uskovia yritetään sitomaan jollain vesivihmonnoilla erinäisiin jäsenmatrikkeleihin ja uskonnollisuuden piiriin. Henkilöt, kuten Paavola, toimivat oikein, kun jättävät kirkkojen ja veljesseurojen valtakamppailut ja kilpailut paremmuudessa sikseen. Jeesuksen seuraajat ovat se yksi Kristuksen ruumis, rekisteröidyt yhdistykset ja kirkot ovat "isien perinnäissääntöjä". Alkuseurakunta antaa verrattoman esimerkin, miten Jeesuksen seuraajien tulee kokoontua yhdessä muistamaan ristin sovitustyötä ja tekemään parannusta.
Mark. 7:6-9 "Mutta hän sanoi heille: "Oikein Esaias on ennustanut teistä, ulkokullatuista, niinkuin kirjoitettu on: 'Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana; mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä'. Te hylkäätte Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöä." Ja hän sanoi heille: "Hyvin te kumoatte Jumalan käskyn noudattaaksenne omaa perinnäissääntöänne."
Ulf Ekmanin tapaus tuskin oli sattumaa, varsinkaan niin laaja mediahuomio. Enkä usko että hänen olisi tarvinnut vaihtaa jäsenyyttään; katolinen kirkko on tulossa helluntailaisuuden luo. Tuskin on Apostolien teoista keksitty muutta helluntaijärjestöä kirkoksi.
Miksi koen tämän artikkelisarjan vaarallisena, on koska katolilaisuudella ja Jeesuksen seuraamisella ei ole paljoa yhteistä, toisin kuin tästä saa ymmärtää. Kuten Paavola kertoo vastineessaan Emil Antoselle, uudestisyntyessä uskova ymmärtää jättää turhat traditiot ja varsinkin sellaiset, mitkä periytyvät Baabelista eli saatananpalvonnasta.
Jeremia 10:2 "Näin sanoo Herra: "Älkää totutelko itseänne pakanain menoon älkääkä kauhistuko taivaan merkkejä, sillä pakanat niitä kauhistuvat."
Sinulla on Markus hyvä ja argumentoiva kirjoitustyyli, artikkeleita on mukava lukea. Suosittelen tekemään vain selvän eron Jeesuksen seuraamiselle ja uskonnon harjoittamiselle, niillä kun voi olla "helvetillinen" ero. ;-)
Heis! Kiitos myös palautteesta. Erityisesti loppukommentti jaksoi ilahduttaa kovasti =)
PoistaItse näen kirkkokuntien ja muiden tunnustuskuntien rakentumisen pienenä elämän väistämättömyytenä. Kun ihmiset kokoontuvat yhteen, he muodostavat identiteetin itselleen. ”Me olemme me, me olemme jollakin tavalla erilaisia kuin muut.” Heillä on tapoja ja korostuksia, jotka tulevat jostakin. Nämä korostukset ovat alussa epämuodollisia, mutta jossakin vaiheessa tulee tarve tehdä eroa sen välille, mitä ryhmä pitää oikeana uskona ja mitä kompromissina. Oppia ja uskoa määritellään eteenpäin. Rakenteet kasvava hitaasti, koska ne myös mahdollistavat monipuolisempaa ja järjestäytyneempää toimintaa. Tästä seuraa seurakuntia ja kirkkokuntia. Näen tämän vain yhtenä osana seurakuntien elämää, en sen kummallisempana. Tietysti voidaan puhua, onko se hyvä vai huono, Jumalasta vai Saatanasta. Näen tämän neutraalina. Kuitekaan se, mitä sen annetaan tehdä, ei ole neutraalia, jos se tuo huonoa jälkeä.
En näe niin sanottua seurakunnattomuutta vaihtoehtona kirkkokuntaistumiselle tai seurakunnille. Miksi? Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että en näe sen olevan oikeasti erilaista kuin seurakuntien perustamisen. Sanoin jo Petrille asiasta, että tästä syystä en näe hänen esittämäänsä mallia uskottavana vaihtoehtona, koska se ei oikeasti tuo mitään uutta (sori Petri, kaikella rakkaudella). Toisin sanoin, jotkut ihmiset saavat käsityksen, että ei saa olla virallisia seurakuntia. He eroavat seurakunnista ja alkavat kokoontua yhdessä. Mitä he korostavat? Sitä, että muut ovat väärässä, ja heidän tapansa toimia on ainoa oikea. He käyttävät energiaansa sen puolesta taistelemiseen, että he ovat paikkakunnan ainoa oikea, Jumalan mielen mukainen seurakunta. Tässä mielessä myös seurakunnattomuus on oma ”uskonnollinen traditio” ja ”kirkkokuntansa”.
Jos haluat olla eri mieltä, niin osoita minulle joku seurakunnattomuusliikkeen seurakunta, joka ei ole millään tavalla vihamielinen kirkkokuntia kohtaan eikä erityisesti korosta omaa jumalallista asemaansa – siis sitä, että he ovat oikeassa, muut eivät. Muussa tapauksessa minä joudun kysymään, mitä eroa tuolla on muista kirkkokunnista. Tietysti se, että he väittävät, että he eivät ole kirkkokunta. Mutta se on vain muodollista.
Tähän mennessä kirkkokunnattomuusliike on saanut aikaan paljon keskenään tappelevia liikehdintöjä, jotka ovat tunnettuja eniten siitä, mitä ne vastustavat (vai miksi tässä vähän aikaa sitten erään kotiseurakuntaliikkeen konferenssin teemana oli tämä, jos tässä ei ole mitään perää?). Jos hedelmistä pitää arvioida, niin ainakaan vielä en ole vakuuttunut. Itse en ole enkä ole ollut liikkeen jäsenenä, mutta useampi ystävistäni on jossakin vaiheessa kuulunut liikkeeseen.
Mitä tulee katolisuuteen ja sen diabolisuuteen, niin vaikka en ole vakuuttunut katolisen kirkon ainoaoikeudellisuudesta, niin en ole myöskään vakuuttunut sen läpihelvetillisyydestä. Helluntaikirkkoakaan en pidä askeleena kohti Babylonia tai Roomaa. Se on vain tapa järjestäytyä, eikä se konkreettisesti muuta mitään seurakuntien toiminnassa – ainakaan tässä muodossa, mikä se nyt on.