torstai 29. toukokuuta 2014

Helluntailaisuudesta katolisuuteen – Vetoavia piirteitä (Osa 2/3)

Harvalla helluntailaisella ensimmäinen mieleen tuleva ajatus katolisesta kirkosta on pohjattoman positiivinen: perinteen korostaminen ja kiinteät kokousliturgiat ovat vähintään kummeksuttavia. Samoin helluntailaisesta perinteestä löytyy riittoisasti kritiikkiä katolisuutta kohtaan, joten asenne voi olla syvällä. Kuitenkin on mahdollista, että kun helluntailainen on päässyt yli alkushokistaan, katolisesta kirkosta voi löytyä yllättävän positiivisia puolia.

Edellinen postaukseni käsitteli katolisuudesta niitä puolia, jotka helluntailainen todennäköisesti kokee vieraina tai sellaisina, että niihin on helppo tarttua ensireaktionomaisesti. Kuitenkin, jos helluntailainen pääsee edellä esitettyjen asioiden yli, hän voi törmätä hyvin mielenkiintoiseen liikkeeseen. Edellisen postauksen perusteella päädyin siihen, että katolisuutta vastaan ammutut argumentit eivät välttämättä riitä pidemmässä tarkastelussa, ainakaan, jos helluntailainen itse kokee kriisejä oman liikkeensä sisällä.

Tämä viesti käy läpi niitä piirteitä, jotka voivat saada helluntailaisen ajattelemaan, että katolinen usko voisi olla sittenkin ihan hyvä vaihtoehto. Käsittelen tässä kirjoituksessa myös taustatekijöitä, jotka eivät suoraan ole positiivisuuksia, mutta joilla on oma vaikutuksensa prosessiin. Mukana asiantuntija-apuna on jälleen katolisuuden katolinen asiantuntija Emil Anton, joka pyörittää esimerkiksi katolista apologeettista sivustoa Hyviä uutisia.

YHTEISESTÄ HISTORIASTA JA SEN PUUTTEESTA: YHTEISÖJEN SYNTYTARINAT

Helluntailaisilla ja katolilaisilla ei ole suoraa yhteistä historiaa. Luterilaisuus teki hyvin konkreettisen välirikon katolisuuteen Lutherin aikana, ja asia sinetöitiin vielä uskonnollis-poliittisilla sodilla ja muulla kelpo vihanpidolla. Luther kirjoitti paavista Rooman Antikristuksena, ja uskoi olevansa mukana lopun aikojen kahinoissa.


Helluntailaisuus syntyi huomattavan eri ympäristössä 1900-luvun alun Amerikassa (tietyn narratiivin mukaan), ja kun helluntailaiset käsitykset tulivat Suomeen,[i] vallalla oli luterilainen valtiokirkko. Suomalaiseen alkuhelluntailaisuuteen kääntyvät olivat pääsääntöisesti joko luterilaisia ”uskovia” tai luterilaisia sala- tai julkipakanoita. Varsin yllättävästä syystä rajankäynti keskittyi luterilaista kirkkoa ja sen syytöksiä vastaan. Helluntailaiselle luterilaisuus oli kuollutta ja aitoa uskoa vainoavaa, luterilaiselle helluntailaisuus oli vastuutonta koheltamista ja eksytystä. Rajalinjoissa ei ollut tarpeen miettiä kaukaista Rooman kirkkoa, kun lähempänäkin oli toisen vastapuolen veljiä, joiden kanssa saattoi vääntää peistä.

Vertaa: luterilaisuus

Helluntailainen on monesti perinyt traditiostaan ongelmallisen suhteen luterilaisuuteen: suvussa ja seurakunnassa kerrotaan tarinoista, miten se ja se kirkkoherra sanoi suutuspäissään, kun isoäiti meni eroamaan kirkosta, ja kuinka isoäidin vastaus mykisti kirkkoherran – tai kaikki se, miten helluntailaisia pidettiin hulluina ja kaikella tavalla harhaoppisina. Luterilaiset ovat niitä ”toisia”, jotka eivät ole ”meitä”. Me olemme hyviä, he ovat väärässä. Pahasti.

Katolisuus ei näyttäydy kuitenkaan ole juurikaan tällaisessa asetelmassa. Emil Anton toteaa katolisesta näkökulmasta, että yhteisellä historiattomuudella on puolensa: ”Helluntailaisten kanssa yhteistä historiallista pohjaa ei ole, mikä toisaalta vaikeuttaa dialogia, toisaalta kenties helpottaa sitä, koska helluntailaisuus ei ole koskaan suoraan eronnut katolisuudesta.”

Syntytarinat

Useilla yhteisöillä on omat tarinansa, jotka kertovat yhteisön historiasta ja perustajahahmoista, ja jotka luovat yhteisölle käsitystä siitä, keitä he ovat: mikä on todellista yhteisön jäsenenä olemista, mistä olemme tulleet, keitä me olemme, ja keitä me emme todellakaan ole (identiteettiään on helppo määrittää ”vihollisryhmän” kautta). Tarinat ovat yhteisön jaettua omaisuutta, jota kerrotaan uusille jäsenille, ja niihin viitataan usein toistuvasti yhteisön sisällä. Esimerkiksi luterilaisten syntytarina asettaa selkeät rintamalinjat: kun luterilainen kuulee tarinat Lutherista, joka naulasi teesinsä kirkon oveen, joutui kirkonkiroukseen, puolustautui keisarin edessä (”tässä seison enkä muuta voi!”), mutta joka siitä huolimatta käänsi Raamatun saksaksi ja levitti luterilaisuuden koko tunnettuun maailmaan, ja valaisi esimerkillään ja Kristuksen valolla koko universumin. Tai ainakin sinne päin. Luterilaisessa tarinassa katolilaiset ovat pahuus, jota vastaan on taisteltu alusta asti jokaisella rintamalla. Kun luterilainen oppii oman identiteettinsä luterilaisena, hänelle on myös hyvin selkeää, mitä hänestä ei koskaan pidä tulla.

Helluntailaisessa perustarinassa ei ole samanlaista suhdetta katolisuuteen – itse asiassa katolisuus ei näy siinä laisinkaan. Kun mennään takaisin Azusa-kadulle, siellä ei olla tekemisissä roomalaiskatolisten pappien tai piispojen kanssa, vaan ylipäätään ”epäuskoisten”. Myöskään Suomessa katolilaiset loistavat poissaoloaan tarinoissa, kun luterilainen pahuus yrittää estää herätystä.

Toisaalta on totta, että yhteisen tarinan puute vaikeuttaa keskustelua: kun puhutaan melkein mistä tahansa, pitää aina muistaa lisätä väliin useampi sata vuotta protestanttista kehitystä, kysymyksenasettelua ja opillista keskustelua. Vasta sen jälkeen voi tuntua selkeämmältä, miksi joistakin asioista ajatellaan tietyllä tavalla, ja miksi oma ajattelu on niin kovin erilaista kuin toisella puolella raja-aitaa.

TRADITIO, RAAMATTU JA OPPIHISTORIA

Sola, Sola Scriptura?

Moni helluntailainen kunnon protestantin tavoin hyökkää katolisen kirkon ajattelua vastaan Raamatulla. Katolinen kirkko opettaa, että Jumalan ilmoitus välittyy sekä Raamatun etä kirkon tradition välityksellä.[ii] Siihen protestantti parkaisee ”anathema” ja syyttää katolilaisia ihmisten tradition nostamisesta Jumalan sanan rinnalle. Se on Sola Scriptura, ei mitään muuta siihen päälle!

Kuitenkin on reilua huomata, että usein protestanttien katolilaisia vastaan argumentoiminen ei ole loppuun asti hiottujen argumenttien kehittämistä, vaan lähinnä sloganeilla huitomista. Jos prostestantti-parka lähtee lukemaan teologiaa, hän saattaa joutua pienen teologisen kriisin pauloihin: meillä on kaikilla oma traditiomme, jonka kautta luemme Raamattua. Meillä on jokaisella maailmankuva ja ennakko-oletukset, jotka väkisinkin värittävät lukemistamme. Ei ole olemassa sellaista raamatunlukua, joka ei olisi jollakin tavalla saanut vaikutteita siitä historiasta ja jatkumosta, jossa Raamattua lukeva kristitty on. Kummasti me vain toistelemme niitä samoja kysymyksenasetteluja, joita Lännen kirkossa on toisteltu viimeiset muutaman tuhatta vuotta. Esimerkiksi tästä syystä jotkut Idän kirkon käsitykset tuntuvat kovin oudoilta; me olemme kuitenkin Lännessä kovin yhtenäisiä joissakin perusasetelmissa – esimerkiksi siinä, että ihmisen lähtökohtainen ongelma on synti (joka pitää saada anteeksi) eikä niinkään kuolema.

Lisäksi, jos protestantti avaa silmänsä, voi vastaan iskeä todellisuus, että kaikki meidän juttumme eivät ole suoraan johdettavista Raamatusta. Kuuntelin jokunen aika sitten opetuksen, jossa innokas uskova pohti elämää ja innosti kuulijoita antamaan elämänsä kunnolla Jeesukselle, ja etsimään sitä todellista elämää, joka löytyy Jeesuksen kanssa. Penkissä istuessani mietin, että tämä on kyllä hyvää settiä, ja mielelläni uskon tähän, mutta tämän johtaminen suoraan Raamatusta voi olla kovin vaikeaa. Puheessa on enemmän mukana Reformaation ajan sloganeita ja niistä johdettuja periaatteita, helluntailaista traditiota (niin Suomesta kuin Amerikan mantereelta), omia kokemuksia, tunnettujen saarnaajien kokemuksia ja ajatuksia, jotka on kanonisoitu, sekä tunteisiin vetoavaa retoriikkaa, jota toistellaan tilanteissa, kun halutaan saada toiset innostumaan uskosta. Se Sola Scripturasta.

Sota traditiosta

Kun katolilainen puhuu kirkon traditiosta, hän on kaikesta huolimatta kovin kaukana siitä, mitä protestantti puhuu. Kun protestantti painottaa Jumalan ääntä Raamatussa, katolinen kirkko opettaa, että Jumalan ääni on myös kirkon opetuksessa. Kirkko opettaa, että vaikka Jumalan julkinen ilmoitus päättyi viimeisen apostolin kuolemaan, tämän ilmoituksen ymmärrys kasvaa, ja implisiittiset asiat eksplikoituvat, ja Pyhä Henki ohjaa kirkkoa syvemmälle totuuden tuntemiseen. Jumala auttaa kirkon opetusvirkaa ja ohjaa traditiota, vaikka ei samassa mielessä puhu uusia asioita, kuin esimerkiksi Jeesus ja apostolit tekivät. Jumala ei kuitenkaan ole samassa mielessä hiljaa kuin protestanttisessa ajattelussa.

Protestantti näkee vastakkainasettelun tiukempana: ensin Jumala puhui niin, että syntyi Raamattu. Sitten se koottiin yhteen, ja viimeistään siinä vaiheessa Jumala on vaiennut lopullisesti. Jumala ehkä yskäisi viimeisen kerran siinä vaiheessa, kun Raamattu kanonisoitiin (siihen tulivat just eikä melkein ne kaikki kirjat, jotka piti tulla).

Pakkaa sekoittaa hieman se, että helluntailainen ei katso asiaa perusprotestanttisesta näkökulmasta. Hänelle Raamatun kirjoittajat ovat erehtymättömiä Jumalan puhetorvia. Sen jälkeen Jumala laittoi erehtymättömän puhekanavansa pois päältä ja sulki kaanonin. Tämän jälkeen Jumala on tosin puhunut yhtä sun toista profeetoille kautta historian (alkuseurakunnan profeetat, montanolaiset, jne.), mutta tämä pitää suhteuttaa siihen, mitä Raamatussa jo sanotaan (”ei yli sen, mitä on kirjoitettu”). Näin ollen kaikki mahdollinen muu on alisteista Raamatulle – sen rinnalle ei voi ottaa mitään, kiitos, aamen. Herra siis puhuu edelleen, mutta ei enää Raamattuun verrattavalla tavalla.

Vastakkainasettelu on selvä: protestantti tietää, että katolinen on väärässä, koska tämä asettaa Raamatun rinnalle ihmisten tradition ja uskomukset, olivat ne sitten miten vanhoja tahansa. Katolinen taas ei ole uskoa korviaan, koska protestantti kieltää Jumalan toimineen läpi historian, ja syyttää protestantin Jumalaa lähes deistiseksi, kun tämä on suostunut raapustamaan Raamattuun puumerkkinsä ja sen jälkeen jättämään kristikunnan lähes oman onnensa nojaan. Jos nyt kerran Herra on jotenkin johdattanut, niin kai hän jotain on puhunutkin jossakin vaiheessa?

Katolisuus strikes back

Kaanon ja traditio

Yllättäen juuri kirkollinen traditio on yksi terävimmistä miekoista, joilla katolinen voi sivaltaa protestanttia. Emil Anton kommentoi:

”Usein tärkeässä roolissa [käännyttäessä helluntailaisuudesta katolisuuteen] on myös raamattuperiaatteen mureneminen: protestantti havaitsee, että Raamattu itse ei opeta sola scripturaa, "yksin Raamattuun" uskovat protestantit ovat jakautuneet lukemattomiin tunnustuskuntiin, Uuden testamentin kaanonin ja inspiraation hyväksymiseksi on astuttava sisään 300-luvun katoliseen kirkkoon, joka kaanonin lukitsi, jne. Näiden päälle tulee usein kokemus uskovista katolilaisista ja katolisen teologian tai Katekismuksen lukeminen, joka auttaa ratkaisemaan jäljellä olevia kysymyksiä ja ennakkoluuloja.”

”Toivoisin myös, että helluntailaiset ymmärtäisivät olevansa syvässä velassa katoliselle kirkolle heidän rakkaasta Raamatustaan. Vaikka he ajattelisivatkin katolisen kirkon opettavan epäraamatullisia oppeja, heidän on tunnustettava, että katolinen kirkko tunnisti oikein Uuden testamentin kaanonin rajat ja säilytti pitkin vuosisatoja Jumalan sanan sekä oikein opetti sen jumalallista inspiraatiota. Katoliselta kirkolta protestantit ovat nämä asiat oppineet. Inhimillisesti puhuen teillä ei olisi Raamattua ilman meitä, ja jumalallisesti puhuen me olimme se instrumentti, jota Jumala käytti antaakseen teille Sanansa.”

Protestantti joutuu myöntämään, että jos hän pitää Raamatun kaanonia pitävänä, hän joutuu väkisin samalla tunnustamaan, että Athanasios oli pääsiäispuheessaan vuonna 367 oikeassa, kun hän listasi meidän tuntemamme UT:n kirjat. Samoin saamme kiittää muutamia kirkolliskokouksia 300-luvulta (Laodikean [363], Hippon [393] ja Karthagon [397] kirkolliskokoukset ), että he virallistivat nämä kirjat. Jokainen protestantti huokaa tässä kohdassa helpotuksesta, että kyllä oli hyvä, että he vielä siinä vaiheessa kuuntelivat Herraa. Mutta kun katolinen huomauttaa, että tämä on siinä 300-luvun loppupuolella, melkein 400-luvun vaihteessa, niin protestantti joutuu miettimään, mitä tapahtuu, jos Herra ei ollutkaan vielä tuossa vaiheessa jättänyt kirkkoaan. Se on muuten aika kauan apostolisen ajan jälkeen.

Emil Anton sivaltaa reilusti huomauttaessaan, että jos protestantit kaikki vannovat yksin Raamatun nimeen, kokonaiskuva ei näytä ollenkaan siltä. Me väitämme, että jokainen, joka rehellisesti ja rukoillen lähestyy Raamattua, saa siitä väistämättä irti sen, mitä Pyhä Henki haluaa sanoa. Ja näin tehden protestanttisuus on sirpaloitunut kirkkokunniksi, joista jatkuvasti irtoaa, lohkeaa ja murenee uusia liikehdintöjä, jotka opettava, että heillä on kirkkain valo. Tässä toinen toistaan kirkkaamman totuuden ja valon kristallinsirpalemeressä ei edes kannata mainita helluntailais-karismaattisuutta, jolla on ihan erityinen taipumus murentua jatkuvasti eriytyviksi kirkkokunniksi. Eräs lähetystyössä ollut herrasmies kommentoi muutamasta pienestä ugandalaisesta kaupungista, että toisessa oli noin 70 eri helluntaiseurakuntaa, ja toisessa oli peräti kahdeksan eri helluntailiikkeen seurakuntia, vaikka kaupungin väkiluku oli noin 6,000. Lähetti kommentoi tähän, että ”Jos me olemme todella Hengen johdatuksessa, miksi emme voi pysyä yhdessä?”

Kolminaisuus

Lähes jokainen protestantti allekirjoittaa opin kolmiyhteisestä Jumalasta: meillä on Isä, Poika ja Pyhä Henki, jotka ovat kaikki persoonia, mutta kaikki ovat samaa Jumaluutta. Meillä ei ole kolmea Jumalaa, vaan yksi kolmiyhteinen Jumala. Kuitenkin joku etsijä saattaa aika ajoin huomata, että Raamatussa ei puhuta suoraan kolminaisuudesta mitään – lähimmäksi päästään siinä, että kaste pitäisi toimittaa Matteuksen lähetyskäskyn mukaan ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt 28:19) ja Paavalin listaus armolahjojen yhteydestä puhuttaessa Hengestä, Herrasta ja Jumalasta (1. Kor. 12:4–6). Kuitenkin suuremmat käsittelyt ”kolmiyhteisyydestä” tai Jumalan olemuksesta puuttuvat, vaikka niitä pidetään tällä hetkellä kristinuskon luovuttamattomana omaisuutena.

Emil Anton muistuttaa aiheesta:

”Lisäksi helluntailaiset ovat syvässä velassa katolisten kirkkoisien tulkintatraditiolle: he ovat perineet läntiseltä kristikunnalta apostolisen ja trinitaarisen tavan tulkita Raamattua (vastoin esimerkiksi gnostilaista, areiolaista tms.).”

Protestantti saattaa nousta barrikadille, ja yrittää tiputtaa katolilaisen alas sillä, että kyllä Raamatusta löytyy materiaalia, jonka pohjalta voimme väittää, että Jumala on ihan aidosti kolmiyhteinen – johan tuossa alussa lainattiin raamatunpaikkoja, jotka puhuvat asiasta! Kuitenkin tässä kohdassa pieni katsaus kirkkohistoriaan tekee kipeää. Varhaiset kirkkoisät eivät olleet vielä yksimielisiä siitä, miten tuosta Jeesuksen, Jumalan ja Hengen yhteisyydestä pitäisi puhua. Varhainen kirkkoisä Justinus Marttyyri (n. 100–162) esittää mallia, josta Pyhä Henki näyttää olevan kovasti tiputettu pois; samoin muillakin kirjoittajilla Jeesus näyttää olevan vähän alemmalla rappusella kuin Isä Jumala (lisäksi Poika on numeraalisesti erillinen Isästä). Origeneksellä (n. 185–254) Pojan Jumaluus on johdettua Isän Jumaluudesta – puhumattakaan kaikesta muusta värikkäästä. Jos asia oli siis ihan niin kauhean selkeä Raamatun aikaan, niin unohtivatko kaikki asian ensimmäisen vuosisadan loppuun mennessä, ja joutuivat keksimään sen uudelleen?

Sivupolku: Erilaiset kaanonit?

Protestantti joutuu jossakin vaiheessa huomaamaan, että katolisen kirkon auktoriteettiväitteet yltävät myös siihen, että Vanhan testamentin puolella katolisuudessa on enemmän kirjallisuutta: myös niin sanonut apokryfikirjat ovat mukana. Tämä on lähtökohtaisesti vierasta protestantille, joka on tottunut lukemaan Raamattuansa ilman niitä.

Protestantin on helppo riehua siitä, että VT:n kaanon on pyhä, ja apokryfit ovat katolisellakin kirkolla deuterokanonisia, eli ne oli aikanaan otettu mukaan kreikankieliseen Vanhaan testamenttiin, mutta eivät päässeet heprealaiseen kaanoniin. Kuitenkin jo Luther totesi, että vaikka ne eivät ole Raamatun kirjojen arvoisia, ne ovat kuitenkin varsin hyödyllistä luettavaa. Jos protestantti lukaisee apokryfikirjat läpi, hän saattaa huomata, että sieltä löytyy varsin paljon materiaalia, jonka kanssa hän on yllättävän samaa mieltä. Tästä ei ole enää pitkä matka niiden hyväksymiseen.

Protestanttien vastavastaisku

Katolinen kirkko ja kaanon?

Jos helluntailainen harrastaa kriittistä reflektointia, yllä olevat väitteet eivät välttämättä jää hänelle ylitsepääsemättömiksi. Raamatun kohdalla hän sanoo, että kirkko ei tuonut kanonisoinnissa mitään uutta, vaan tunnusti jo tapahtuneen asian: Raamatun 66 kirjaa ovat Jumalan inspiroimia, joten kirkko tunnusti ja tunnusti sen virallisesti, ja asiat kirjoitettiin viralliseen listaan. Tämä ei tehnyt kirjoista Jumalan sanaa, vaan lähinnä sai aikaan käytännöllisen luettelon, josta asiasta vähemmän tietävät saattoivat tarkistaa, onko heidän lukupiirinsä käyttämä teos nyt Jumalan inspiroimaa vai ei.

Vaikka tällaisessa ajatuksessa on oma historiallinen yksisilmäisyytensä, niin siitä huolimatta siinä on myös jotain mieltä. Suurin osa Uuden testamentin kaanonista oli mukana jo todella varhain; kukaan (suurin piirtein puhdasoppinen) ei kyseenalaista neljää evankeliumia ja Paavalin kirjeitä sekä kasaa muita kirjeitä. Joistakin reunoilla olevista dokumenteista (Heprealaiskirje, Jaakobin kirje, 2 & 3 Johanneksen kirje, osaltaan Ilmestyskirja) väännettiin peistä, mutta muuten tilanne oli suhteellisen vakaa. Näiden kirjojen epävakaa asema on tietysti haastava helluntailaiselle, mutta hän luultavasti pystyy hillitsemään kognitiivisen dissonanssinsa tässä kohdassa.

Katolinen kirkko, Jumalan äänitorvi?

Katolinen kirkko painottaa erityisen paljon sitä, että he ovat se kirkko, jonka Kristus perusti, ja he ovat suorassa jatkumossa apostolisesta ajasta aina tähän päivään ja hamaan tulevaisuuteen asti. Jos Jumala oli mukana perustamassa Kirkkoa, ja jos Jumala on ohjannut sitä oikeaan (jo pelkästään kolminaisuus ja Raamatun kaanon), niin kyllä tämänkin päivän katolinen kirkko on samaa, Jumalan perustamaa kirkkoa. Kuitenkin Anssi Tiittanen kirjoittaa katolisen kirkon jatkumosta ja Jumalan hallintavallasta kolumnissaan:

”Vanhoihin kirkkoihin viehtyneet puhuvat kristillisyydestä mielellään puuna, jossa muut kirkot ovat runkokatolisuudesta haarautuneita oksia. Katolilaistuminen on heille paluuta alkuperäisen äärelle. – – Katolilaisia hivelevä puuvertaus on kuitenkin vain kömpelö metafora. Seurakunnan historia on pikemminkin aikajanana: Jumala on eri vuosisatoina sytyttänyt uusia herätyksiä, joista on syntynyt kirkkoja. 1900-luvulla syntynyt helluntailaisuus täydennettynä nykykarismaattisuudella on Jumalan viimeisin luomus tällä janalla.”

Helluntailainen ajattelija saattaa kyseenalaistaa, voidaanko jatkumon molemmissa päissä puhua samasta asiasta: onko katolinen kirkko 100- ja 300-luvuilla sama asia kuin tänään? Vaikka sillä on sama nimi, onko se silti sama asia? Tässä kohdassa on mahdollista viitata vaikka luterilaiseen kirkkoon: onko mahdollista väittää, että esimerkiksi Suomen luterilainen kirkko on tänään sama asia kuin silloin, kun Agricola käänsi Uuden testamentin Suomeen ja Luther vielä uhosi teesejään paavia vastaan? Lutherin kuoleman jälkeen hänen perinnöstään jäi elämään vain vähän sisäsiistitty versio (jossa pahimmat eskatologiset höyryilyt jätettiin pois). Luterilaisen puhdasoppisuuden ja valistuksen puristuksesta noussut, suomalais-humanistinen kansankirkko on ratkaisevasti erilainen kuin Lutherin visiot Wartburgin linnan tornissa. Samoin saattaa olla, että nykyisen post-Vatikaani II:n aikainen Vatikaanin hallinto saattaa olla hieman erilainen, kuin Pietarin ja kumppanien visiointi Jerusalemin kokouksessa vuonna 50. Mikä siis puhuu sen puolesta, että isien aloittama firma olisi ”sama asia” kuin pojanpoikien luotsaama kokonaisuus, vaikka nimi olisi sama?

Vaikka katolilainen perustellusti kritisoi vertausta luterilaiseen kirkkoon, hän siitä huolimatta tarvitsee jonkin, johon ankkuroida sen, että katolinen kirkko olisi se Jumalan valitsema kirkkokunta, johon Hän on niin sitoutunut, että pitää siitä vieläkin erehtymättömästi kiinni. Ehkä ankkurikohta paavin asemasta tai vastaavasta voi toimia pisteenä, jonka kautta asia saadaan perusteltua, mutta tässä vaiheessa joudutaan nopeasti huomattavan paljon pidemmälle premissien ja monimutkaisempien argumenttikokonaisuuksien maailmaan kuin miltä alussa vaikutti.

Helluntailaisessa narratiivissa on myös mahdollista kiemurrella irti kaanonin tunnustamisen aiheuttamasta paineesta (”jos Raamatun kaanon on oikein, niin Jumala oli kirkon mukana vielä silloin, ja on ollut myöhemminkin”). Helluntailaiselle ajatus siitä, että Jumala hylkää jonkun ihmisen, kylän, kansan tai kirkkokunnan synteihinsä, on täysin luonnollinen ajatus. Helluntailaisessa ajattelussa on luonnollista, että jos katolinen kirkko ei enää olisi pysynyt väärentämättömässä Jumalan sanassa, Jumala olisi viheltänyt pelin poikki, ja korjannut tavaransa pois katolisen kirkon mailta. Sama on totta kansojen kohdalla: jos kansa tekee syntiä, Jumala hylkää sen, ja sitä kohtaa rappio ja tuho. Samaa varoitellaan myös helluntailiikkeen kohdalla: jos tulee liikaa luopumusta Jumalan tahdosta, Jumala voi jättää helluntailaisuuden näivettymään omaan kirkollistumiskehitykseensä ja muuttumaan ihmisten instituutioksi ilman Henkeä.

Kirkollistumis- ja institutionalisoitumiskertomus on helppo sijoittaa helluntailaisessa näkökulmassa katolisuuteen: ”Henki oli kirkossa mukana alussa, mutta sitten alettiin järjestäytyä kohti ihmisten rakennelmia. Henki otti etäisyyttä eri asioihin ja vääriin päätöksiin, mutta vaikutti vielä erityisesti Raamatun kaanonia, kristologiaa ja kolminaisuutta käsitelleissä kirkolliskokouksissa. Sen jälkeen Pyhä Henki on ollut mukana lähinnä niiden sydämissä, jotka ovat pimeän historian aikana irtautuneet katolisen kirkon käsistä, ja johtaneet muita ihmisiä valkeuteen. Tämä on ollut pieni joukko, joka vasta Uskonpuhdistuksen aikaan pääsi kunnolla riuhtaisemaan itsensä irti kirkon otteesta. Sen jälkeen valo on taas loistanut kirkkaana.”

Vaikka helluntailainen narratiivi sisältää lähtökohtaisesti paljon ongelmia, se on silti monelle tyydyttävä. Lisäksi se liittyy selkeästi helluntailaiseen perusnarratiiviin, jossa Jumala oli alkuseurakunnassa ja Reformaatiossa mukana, mutta siitä välistä ei voida sanoa ihan liikaa.

Kolminaisuus vai joku muu-naisuus?

Kolminaisuuden kohdalla tilanne saattaa olla hieman vaikeampi. Helluntailainen saattaa helposti sanoa, että ei se opin määrittely vielä kauhean paljoa tehnyt mitään – siellähän se oppi on Raamatussa, joten mitä yksi kirkolliskokouksen kannanotto asiaan mitään vaikuttaa? Tässä kohdassa oppihistoriaan sukeltaminen saattaa olla hyödyllistä monimutkaistamaan asiaa, mutta voisin silti uskoa, että tavalliselle helluntailaiselle tästä ei muodostu ongelmaa: hän löytää kolminaisuuden niin tehokkaasti Uudesta testamentista (ja jopa Vanhasta!), että yhden kirkolliskokouksen mietinnöt eivät paljoa hetkauta. Vasta siinä vaiheessa, kun asiaa aletaan reflektoida enemmän tai avaudutaan (gasp!) kriittisesti teologian tekemiselle, asiaa joutuu miettimään oikeasti uudelleen.

Sivuraiteena, että toisaalta on totta, että Raamatun pohjalta voi rakennella vaikka minkälaisia malleja Jumalan olemuksesta. Toisaalta on reilua huomauttaa, että esimerkiksi modalistinen käsitys (Jeesus, Isä ja Pyhä Henki ovat sama persoona eri hahmoissa) ei ole ollenkaan niin helposti perusteltavissa kuin vaikka kolminaisuusnäkemys. Näin ollen katolisen kirkon roolin korostaminen voi joskus olla hieman epäreilua: esimerkiksi käsitys Jeesuksen ja Jumalan jonkinlaisesta yhteydestä on hyvin varhainen, ja se on aina ollut kirkossa hallitseva oppi (mahdollisesti jo siksi, että tämä ajatus on parhaiten tislattavissa Raamatun teksteistä). Tämä ei tietysti vielä päästä meitä Pyhään Henkeen asti; tietysti on totta, että Raamatun pohjalta voisi esimerkiksi päätyä väljempään kaksipersoonallisuusoppiin: Jeesus ja Isä ovat selvästi eri persoonia, mutta Pyhän Hengen ei tarvitse olla heistä erillinen persoona, vaan vain tapa puhua Jumalan Hengestä – samoin kuin minun henkeni ei välttämättä ole minusta erillinen persoonallisuus, tai että minussa olisi persoonallisuus, joka on hengestäni erillinen. Tämä tietysti tuomittiin Konstinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa (Toinen ekumeeninen konsiili) vuonna 381 harhaopiksi (huono juttu Makedoniokselle ja Jehovan todistajille).

Merkitys helluntailaiselle?

Moni helluntailainen ei edes törmää katolisuuteen niin, että hän joutuisi pohtimaan asioita syvemmin. Hänelle helluntailaisuudessa Jumala on mukana, joten miksi hän edes miettisi jotain muuta kirkkokuntaa? Samoin älylliset argumentit kolminaisuudesta ja kaanonista ovat pahimmillaan vain epämääräisiä anomalioita, jotka ”joku kyllä osaa selittää pois, mutta minun ei niitä tarvitse miettiä”. Jos sen sijaan helluntaiuskon vene on kohdannut kovia tuulia tai jolla on muuten raapaissut joenpohjaa, nämä kritiikit saavat paremman alustan. Samoin monella helluntailaisella ei välttämättä ole kovin montaa lippaallista ammuttavana tuota kaanonin kokoamista ja kolminaisuuden lukkoonlyömistä vastaan. Argumentit voivat siis tuntua kovin vakuuttavilta, jos ne kuunnellaan oikeasti.

KATOLISUUS, LUTERILAISUUS JA HOUKUTTELEVUUS

Yksi tärkeä näkökulma on myös se, miten helluntailainen katselija näkee vaihtoehdot, kun hän seisoo helluntaiseurakunnan ovella ja takki päällä, valmiina lähtemään. Jos takin alla on tarpeeksi ahdistusta helluntailaisuudesta, naapuritraditiot eivät välttämättä viehätä (helluntailaisuus, uuskarismaatikot, Vineyard,[iii] Vapaakirkko ja Baptistit ovat samasta lähiöstä kotoisin). Mitä vaihtoehtoja on? Luterilainen kirkko ja katolinen kirkko. Ajoittain vaihtoehtoluetteloon tulee myös ortodoksinen kirkko, mutta tämä ei ole ainakaan rannikolla päin erityisen näkyvä tekijä. Näin ollen katolisuuden vertaaminen luterilaisuuteen on mielekästä.

Esimerkkihahmot: arkkipiispa Mäkinen vastaan paavi Franciscus

Ihmiset muodostavat mielipiteensä eri kirkkokunnista osittain myös medianäkyvyyden mukaan. Kun tietyn kirkon edustajat pitävät jotain asioita esillä toistuvasti, saadaan jotain kuvaa siitä, mikä heille on tärkeää.

Luterilaiselta puolelta mediassa ovat olleet esillä erityisesti piispat. Jos kuitenkin helluntailainen katselee piispojen ajatuksia, niin hän tuskin on erityisen innoissaan heidän liberaaleista kommenteistaan. Arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola ovat olleet erityisen positiivisia samaa sukupuolta olevien parien asemasta, mikä on tällä hetkellä asia, jonka mukaan tosiuskovaisuuden rintamalinjoja muodostetaan. Myöskään muut kannanotot tuskin saavat kerättyä helluntailaisten luottamusta.

Katolinen kirkko esiintyy huomattavan eri tavalla Suomessa. Kuten Anssi Tiittanen toteaa (ehkä hieman ironisesti):

”Katolisuudessa puhuttelee myös sen iloiset, reilun tunnustukselliset jäsenet. Kun Usain Bolt tekee juoksuradalla ristinmerkin ja vilkaisee ylös, tuntuu, että koko maailma tulee evankelioitua sekunnissa.”

Kun verrataan luterilaisen kirkon tilanteeseen, harva tietää, kuka on Suomen asioista vastuussa oleva piispa tai kardinaali. Sen sijaan kaikki tietävät, kuka on paavi, ja mitä hän puuhaa. Kaikki menneet paavit ovat loistaneet sillä, että ovat pitäneet konservatiivisia arvoja esillä. Johannes Paavali II on jo ehkä vähän hautautunut historian hämäriin kiihkeätempoisessa nyky-yhteiskunnassa, mutta harvalla lienee hänestä pahaa sanottavaa. Paavi Benedictus XVI oli tiukemmin oikeaoppisuuden ja perinteisen moraalisuuden kannattaja; ehkä tämä auttoi sitä, että hänen tiukemmin katolisuutta korostavaa oikeaoppisuuttaan voitiin katsoa sormien läpi. Toisaalta esimerkiksi kommentit, että protestanttiset kirkot eivät ole kirkkoja sanan varsinaisessa merkityksessä, ei välttämättä ole omiaan korostamaan dialogia. Kuitenkin viimeistään se, että hän halusi itse luopua paavin virasta, oli henkisesti sateenvarjon kokoinen sulka siihen hattuun, josta hänen arvostuksensa katsotaan.

Uusi paavi Franciscus on räjäyttänyt mediassa kaikki mahdolliset potit. Kun hänet valittiin paaviksi, mediassa yritettiin ensin kaivaa mahdollisimman monta luurankoa kaapista. Kuitenkin paavin tempaukset ovat saaneet väen väkisinkin uskomaan, että tämä paavi tekee asiat hieman eri tavalla kuin mihin on totuttu. Jeesuksen korostaminen ja monet perinteistä poikkeavat ratkaisut ovat saaneet väkisinkin ajattelemaan, että tämä paavi haluaa korostaa sitä, mikä kristinuskossa on keskeistä. Tietysti jotkut voivat ajatella, että jos jokaisessa kannanotossa ei huudeta homoja helvettiin, niin ei asiaa ei korosteta tarpeeksi.

Suomessa ehkä läheisempi esimerkki on Timo Soini, joka ei ole katolilainen vaikuttaja, vaikka mielipidevaikuttaja onkin. Vaikka Perussuomalaiset eivät ole lähtökohtaisesti kristillinen puolue, ja puolueen riveihin kuuluu ajoittain erityisen värikkäitä ja negatiivista mediajulkisuutta saavia tapauksia, niin siitä huolimatta Perussuomalaiset vastannee arvomaailmaltaan monen perinteisen kristityn painotuksia. Kun siis puoluetta luotsaa avoimesti katolilainen ja retorisesti väkevä Soini, jää jäljelle vain kuva positiivisesta miehestä. Että tuollainen mies on katolilainen? Käy se.

(Tietysti luterilaisuus iskee takaisin Päivi Räsäsellä, vaikka kirkko joutuu jatkuvasti muistuttamaan, että Päivi ei sitten ole kirkon virallinen äänitorvi. Kaiken maailman mediakohuja seuratessa voi olla silti varma, että konservatiiviset kristityt lähinnä tuhahtelevat kritiikille, jolla Räsästä hiillostetaan. Kohut eivät siis vie hänen valovoimaisuuttaan konservatiivisen kristillisyyden edustajana muille konservatiivisille kristityille, päinvastoin.)

Korostetut arvot: liberaalit vastaan konservatiivit

Myös tutkimukset antavat viitettä siitä, että tavallinen helluntailainen saattaa uskoa hyvin eri tavalla kuin luterilainen pappi. Esimerkkinä voidaan pitää tutkimustulosta, että papeista vain 68 % uskoo Jeesuksen neitseestäsyntymiseen, 67 % saatanan olemassaoloon ja 56 % uskoo tai pitää todennäköisenä väitettä, että ”Helvetti on konkreettinen paikka, jonne joutuvat ne, jotka eivät usko Jeesukseen.” Kuitenkin 77 % uskoo, että ”Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”. Naispapit – jotka moni perinteisempi helluntailainen kokee jo lähtökohtaisesti ongelmallisina – ovat näkemyksiltään kaikista liberaaleimpia.

Kaikki edelliset opit ovat lähes itsestäänselvyyksiä helluntailaisuudessa. Jos Joosefilla olisi tunnustettavaa, helluntailainen todennäköisesti jättäisi uskomisen sikseen. Saatanaa pidetään konkreettisena olentona, ja helvettiäkään ei pidetä vain hypoteesina (mistä sitten ihmisiä pitää pelastaa?). Lisäksi Jeesuksen paluusta vallitsee melkoinen yksimielisyys – sen tarkemmista yksityiskohdista tietysti taistellaan (salaisesti ennen ahdistuksen aikaa ja sen jälkeen lopullisesti, vai vain ahdistuksen jälkeen), mutta se taistelu tapahtuu yleensä melko tarkasti määritellyllä kentällä.

Suomen mediassa ei ole esillä kovin paljoa tutkimustuloksia katolisten pappien uskomuksista. Kuitenkin kirkon tasolta korostus on selkeä: arvot eivät ole muuttuneet mihinkään tässä viimeisten muutaman sadan (tai tuhannen) vuoden aikana, joten turha olettaa, että ihan heti muuttuisivat. (Ks. myös Emil Antonin kirjoitus aiheesta) Kaikki paavit ovat olleet arvoiltaan konservatiivisia, ja esimerkiksi paavi Franciscus vastustaa homoliittoja, aborttia ja eutanasiaa. Nämä ovat kannanottoja, jotka saavat kaikupintaa myös useimmilta helluntailaisilta.

Myöskään erilaiset korostukset tuskin ahdistavat helluntailaista ylitsepääsemättömästi. Vaikka hän saattaa pitää outona ehkäisyn kieltämistä, hän saattaa silti ajatella, että eipähän se piispa käy katsomassa, mitä minä makuuhuoneessani rouvan kanssa teen. Samoin ajatus pappien selibaatista on lähinnä teoreettinen, jos itse ei ole aikomusta lähteä papin virkaan.

Naispappeus: patriarkaalisuutta vai oikeaoppisuutta?

Katolisuudessa papin sukupuoli on yhtä kanonisoitu kuin muutkin asiat: vain miehet voivat päästä papeiksi. Tämä voidaan kokea joko negatiiviseksi tai positiiviseksi. Helluntailaisuudessa on perinteisesti ollut epäyhtenäinen ja – anteeksi vain – epärehellinen suhde naisten johtamiseen: naiset eivät voi olla seurakunnassa nimellisesti pastoreita tai vanhimpia, mutta ihan käytännössä he saavat tehdä ihan kaikkea muuta. UT:sta katsottu kielto naisten opettamista kohtaan on kuitattu sillä, että kun sisar vetää seitsemän vartin raamattutunnin Paavalin kirjeiden eksegeesiä, hän ”todistaa” väkevästi (kun taas mies kertoo saarnapöntön takaa omista freudilaisista assosiaatioistaan, hän ”saarnaa”). Lähetystyö on sitten ihan oma kuvionsa: siellä naiset saavat tehdä ihan kaikkea mahdollista ja toimia pastoreina – he kun ovat lähetystyöntekijöitä, eivät pastoreita. (Aiheesta enemmän aikaisemmassa sarjassani: 1, 2, 3).

Stereotyyppisessä helluntailaisuudessa naiselle annetaan mahdollisuuksia toimia, mutta hänellä ei ole mahdollisuuksia olla pastorina. Tämä on kuitenkin muuttumassa ja muuttunut: monessa seurakunnassa nuorisopastorit ovat voineet jo tovin olla naisia (tosin heitä on kutsuttu ”nuorisotyöntekijöiksi”), mutta nyt seurakuntapastoreiksi ja johtaviksi pastoreiksikin on alkanut ilmaantua kauniimman sukupuolen edustajia. Perinteinen helluntailainen sanoo, että nainen ei voi olla pastorina, mutta nyt moni ajattelee, että tämä voisi olla mahdollista. Perustelut voivat olla teologisia ja eksegeettisiä (mikä on luonnollisesti harvinaista), vetoamista Jumalan kutsuun (”jos henkilöllä on Jumalan kutsu, niin silloin ei tarvitse miettiä, mitä Raamatussa sanotaan” – perustelu, joka on helluntailaisessa ajattelussa erityisen pätevä) tai ihan vain nykyajattelun mukana surffaamista (”kyllä naisella pitää olla samat oikeudet kuin miehillä – ja se voidaan kyllä perustella jotenkin Raamatullakin, ettäs kuule tiedät, senkin sovinistip***a!”).

Jos perinteinen helluntailainen miettii katolisuutta, hänelle katolisen pappisviran sukupuolirajoitteisuus on yksinkertaisesti hyvä asia: siinä pitäydytään jälleen kerran raamatullisissa periaatteissa. Jos kuitenkin helluntailainen ajattelee, että naisenkin pitäisi saada toimia papinvirassa, hän saattaa pitää rajoitusta ongelmallisena. Erityisen nihkeäksi tämä voi muodostua siinä vaiheessa, jos kääntyjä on nainen, ja kokee kutsua pastoriksi.

Toisaalta katolisuudessa naisten osallistuminen on hoidettu myös mielekkäästi. Kun helluntailaisuudessa nainen saa toimintatilaa omalla karismaattisuudellaan, katolisuudessa naisten osallistuminen on institutionalisoitu: jos koet kutsua palvella Jumalaa, ryhdy nunnaksi. Siinä saat omistaa elämäsi Herralle ihan täysillä, ilman mitään ylimääräisiä hässäköitä ja mieshuolia. Tällä valinnalla on arvonsa katolisessa yhteisössä ja se antaa samalla henkilölle tietyn virallisen statuksen. Pappissukupuolen rajoittaminen ei ole siis aivan niin selkeän rajoittavaa kuin se monissa muissa järjestelmissä saattaa olla.

Tuttua vai tarpeeksi erilaista? Luterilaisuus versus katolisuus

Oma merkityksensä on sillä, että luterilaisuus on Suomen kansankirkko, kun taas katolisuus on vieraampaa. Kaikki tietävät jotain luterilaisuudesta, ja jokaisella on jonkinlainen mielipide asiaan. Katolisuus on kuitenkin sen verran etäisempää, että siinä on oma kiehtovuutensa. Ehkä seurakuntakriisin iskiessä luterilaisuus on tutumpaa, joten siellä kynnys on matalampi – mutta yhtä hyvin voi olla, että juuri tuttuutensa tähden luterilaisuus voi olla vaikeammin lähestyttävää. Toisaalta luterilaisuuteen voi olla helpompi lähteä mukaan, koska se on syvällä suomalaisessa kulttuurissa, mutta juuri sen takia se voi olla myös vaikeaa. On ehkä helpompaa sanoa kaveriporukassa olevansa katolinen kuin luterilainen uskova; tällä hetkellä luterilainen usko ei ole parhaassa huudossa, kun taas erilaiset henkisyydet ja uskonnollisuudet ovat pop. Katolisuus voi olla tarpeeksi mystistä ja tarpeeksi jännää, jotta se vetoaa myös uutta uskonnollista yhteisöä etsivään.

TRADITIO JA JUURET

Helluntailainen saa helposti hengellisiä näppyjä, kun hänelle puhutaan traditiosta: se on vain kuolleiden ihmisten perinnäissääntöjä, ja Jeesuskin varoitteli sellaisesta! Sillä vain tehdään tyhjäksi Jumalan todellisuus! Kuitenkin Jaroslav Pelikanin klassinen erottelu tradition ja traditionalismin välillä on mielekäs: ”Tradition on kuolleiden elävää uskoa; traditionalismi on elävien kuollutta uskoa.” Jatko on yhtä mielekäs: ”Traditio on keskusteluyhteydessä menneisyyden kanssa, mutta muistaa, keitä ja missä ajassa me olemme, ja että meidän on tehtävä ratkaisut [omassa ajassamme]. Traditionalismi olettaa, että mitään ei pitäisi koskaan tehdä ensimmäistä kertaa, joten jokaisen ongelman ratkaisemiseksi riittää, että päädymme tämän yksiääniseksi tehdyn tradition yksimieliseen todistukseen.” Traditio on siis sitä, miten Jumalan pyhät tekivät ja ajattelivat ennen, ja sen muistamista nykyisen elämän keskellä. Näin aseteltuna se ei kuulosta enää niin hirveältä.

Traditio tarkoittaa osaltaan sitä, että tunnustetaan, että Jumalaan uskovia on elänyt aikaisemminkin, ja että Jumala on saattanut heillekin puhua jostakin. Samoin opillisissa kysymyksissä voi olla reilua tunnustaa, että jotkut toisetkin ovat painineet samojen kysymysten kanssa. Jos jotakin asiaa ehdittiin miettiä muutama sata vuotta, ennen kuin siitä saatiin muotoiltua joku lausunto, voidaan olettaa, että lausunnon takana on hetki rukousta ja ajatustyötä. Ei siis ole mieletöntä, että joku suhtautuu kunnioituksella vanhoihin oppeihin.

Traditiossa on mukana myös hengellinen jatkumo. Emil Antonin sanoin:

”Varsinkin helluntailaisilla ja muilla vapaiden suuntien edustajilla on usein niin, että kirkkohistoria ulottuu ehkä omiin isovanhempiin. Luther välähtää ehkä 1500-luvulla, mutta sitten on pitkä pimeys aina apostolien aikaan saakka. Kun protestantti tajuaa, että apostoleilla oli omia opetuslapsia ja heillä omiaan, ja että pyhiä onkin ollut kaikilla vuosisadoilla, ja että näiden kristittyjen veljien kirjoituksia on säilynyt meille luettavaksi, niin uusi maailma avautuu... ja se on katolinen maailma.”

Helluntailaisuudessa ei olla yleensä kairauduttu kovin syvälle historiaan. Kirkkohistorian hahmoista eniten luettuja lienevät lähimpänä olevat. Wilkersonien ja Bonnkejen jälkeen voidaan mennä Suomen piireissä ahosiin, mannisiin, barratteihin ja muihin velikultiin. Sen jälkeen joudutaan siirtymään helluntailaisen maailman ulkopuolelle. Sieltä tulevat Wesleyt, pietistit ja metodistisaarnaajat. Kuitenkin pienellä kaivamisella myös alkukirkko löytyy – ja sen jälkeen iso läjä ajattelijoita ja rukoilijoita katolisesta maailmasta. Kun jotkut 60 vuotta aktiivirukoilleet, paastonneet ja Raamattua lukeneet munkit kirjoittavat pari sivua ajatuksia ylös, teksti saattaa olla hieman harkitumpaa kuin nuortenkokouksen ”tuli tossa penkissä mieleen” -puheenvuorot.

Helluntailaisuus ei ole erityisen tunnettu älyllisyyden korostamisestaan. Tästä syystä erityisesti asioiden pohtimiseen taipuvaiset saattavat kokea vapaakristillisen hengellisyyden ajoittain raa'an rajoittavaksi: usko on uskoa, ja järki kannattaa pitää siitä poissa, ettei usko vain sammu tai Henki lähde aivouskoisuuden tieltä (oma historiani olkoon siitä todistusta). Kuitenkin katolisuus saa yhdistettyä älyllisen pyörittelyn ja hengellisen syvyyden tavalla, joka on helluntailaiselle melkein vierasta. Tämä juurevuus ja syvällisyys saattaa houkuttaa erityisesti niitä, joilla on taipumusta stereotyyppisen helluntailaisessa mittakaavassa liialliseen ajatteluun.

SPIRITUALITEETTI

Pelastus, suorittaminen ja puristukset

Luterilaista, katolista ja helluntailaista pelastusoppia verratessa kokonaisuudesta paljastuu yllättäviä piirteitä.[iv] Luterilainen oppi korostaa merkittävästi sitä, että kaikki asiat tapahtuvat yksin armosta ja usko on yksin Jumalan tekoa – jos siihen tulee mukaan yhtään mitään ihmisen osuutta, niin sen täytyy mennä väkisin pieleen, koska ihminen ei pysty tekemään yhtään mitään muuta kuin pilaamaan kaiken. (Vertailin luterilaista ja helluntailaista käsitystä myös aikaisemmassa postauksessani) Uskonratkaisu ei ole mahdollinen. Samoin luterilaisuudessa korostetaan sitä, että ihmisen osuus uskossa pysymiseen on myös hyvin rajallinen: me olemme syntisiä ja sellaisina pysymme, mutta Herra meitä armahtaa. Katolisuudessa taas huomautetaan, että kyllä ihmisellä ja hänen teoillaan on merkitystä pelastuksen kannalta: ei sitä voi elää ilman aitoa yritystä ja väittää kaiken olevan kunnossa.[v]

Helluntailainen pelastusoppi on mielestäni katolisuutta, joka väittää silmät kirkkaina olevansa luterilaisuutta. Usein puhutaan siitä, että ”se on jo täytetty”, joten me emme pysty Kristuksen työhön lisäämään yhtään mitään. Pelastus ei ole kiinni meidän omasta onnistumisestamme. Kuitenkin samalla korostetaan, että jokaisella pitää olla henkilökohtainen usko, henkilökohtainen uskonratkaisu ja hyvin henkilökohtainen pyhityselämä kaikkine tekoineen. Tämä kuitenkin perustellaan sillä, että Pyhä Henki asuu meissä, joten hän saa aikaan tahtomista ja tekemistä. Kuitenkin silti tunnustetaan, että kyllä sitä yhteistyötä pitää tehdä Hengen kanssa, eli pyhitys ei ole automaatio, vaan pitää siinä töitäkin tehdä.

Helluntailaisen voisi ajatella sopeutuvan paremmin katoliseen ajatteluun kuin luterilaiseen. Kun perusajatuksena on, että ”kyllä minunkin tässä täytyy jotain tehdä”, se kuulostaa kovin tutulta. Tosin ”tekemisen” määrittely voi olla ratkaisevasti erilaista: jos kunnolla eläminen, tarpeeksi elävä hengellinen elämä, messussa käyminen, ja kristillisten hyveiden toteuttaminen on tarpeeksi, se ehkä tuntuu houkuttelevammalta kuin jatkuva sisäinen varjonyrkkeily ja pyhityskilpa, jossa jatkuvasti voi kokea, että enemmänkin pitäisi tehdä.

Helluntailaisuuteensa tyytyväinen helluntailainen huomauttaa, että esitän nyt ylenpalttista karikatyyriä helluntailaisesta uskosta. Se on mahdollista, koska tarkoitukseni ei ole tässä rakentaa kattavaa kuvaa helluntailaisuudesta. Kuitenkin on reilua huomauttaa, että suorittamispaineet ja niistä johtuva pelastuksen epäily on jaettu kokemus helluntailaisuudessa. Sitä eivät tietysti epäile ne, jotka kokevat olevansa aina onnistuneita, ja ne, jotka ovat päätyneet siihen, että kaikki ei riipu itsestä. Muut enemmän tai vähemmän taistelevat.

Luterilaisuuteen lepäämään”

Oma alalukunsa koko keskustelussa ovat ne, jotka ovat kyllästyneet helluntailaisuudessa esitettyihin vaatimuksiin. Helluntailainen usko voi ajoittain olla vaatimusten kuormittamaa: pitää uskoa enemmän, pitää palvella enemmän, rukoilla enemmän, lukea enemmän Raamattua, ja ylipäätään olla jatkuvasti pyhempi, antautuneempi ja enemmän tulessa. Joillekin helluntailaisuus on kuin jatkuvasti kiihtyvässä juoksupyörässä ravaamista, jossa aikoja sitten on rikottu Usain Boltin kaikki ennätykset, ja vielä maratonpituuksilla. Kun tästä pyörästä sinkoutuu ulos, kun on oltu mukana kaikessa, uhrattu oma ja perheen elämä ja palveltu yli voimien, saattaa kiertoradalta paluun jälkeen olla allerginen kaikelle suorittamiselta haiskahtavalle.

Vaatimuksiin uupuneelle luterilainen kirkko voi olla kovin houkutteleva vaihtoehto. ”Mennä luterilaisuuteen lepäämään” on melkein vakiintunut käsite: se viittaa siihen, että luterilaisessa kirkossa on mahdollista olla mukana ihan vain kuluttamassa penkkiä. Kukaan ei välttämättä kiinnitä sinuun huomiota, kukaan ei yritä saada sinua evankelioimaan kadulla eikä kukaan yritä saada sinua puhumaan nopeammin kielillä. Mutta ei välttämättä katolisuudessakaan.

Puristamaton hengellisyys

Monille uskoon uupuneille katolinen kirkko ei ehkä tunnu hyvältä samansukuisen pelastusoppinsa kannalta. Kuitenkin tässä on huomattava, että katolilaisuus ei välttämättä ole ollenkaan niin intensiivistä kuin helluntailaisuus: kun jatkuvasti kadotuksen kuiluun putoavien parku ei täytä mieltä, voi uskonelämässään hengittää vähän rauhallisemmin.

Helluntailaisessa hengellisyydessä jokainen hengellinen tilaisuus on tavallaan suoritus. Rukouksessa ja ylistyksessä pyritään läpimurtoihin, valtaistuimen eteen pääsemiseen ja vastauksiin. Pitää tehdä hartiavoimin töitä, jotta saadaan taivas alas. Esimerkiksi rukous- ja ylistyshetkeen tullessa pitää uskon eri osat kaivaa piilosta ja taputella lämpimiksi, jotta päästään tunnekokemuksenkin tasolla kohtaamaan Herraa. On mahdollista, että tunnekokemus jää saavuttamatta; silloin voi olla epävarmoin mielin siitä, vastaako Herra, tai jäävätkö siunaukset nyt saamatta. Katolilaisuudessa sen sijaan tärkeää on osallistua liturgiaan: se on samaa liturgiaa, jota on laulettu jo vuosisatoja, ellei tuhansia. Sitä ei tarvitse joka kerta tuottaa uudestaan ja repiä sydämestä, vaan riittää, kun siihen osallistutaan. Eräs helluntailainen kommentoi asiasta, että voisi olla ihan mielekästä, että jokaisen kokouksen alussa ei tarvitse rakentaa uudelleen uskoaan, vaan voi ihan vaan lähteä mukaan.

Erityisesti ylistyshetkissä ja niihin painottuvissa kokonaisuuksissa on erityinen painotus ”Jumalan kohtaamiselle”, joka yleensä käsitetään tietynlaiseksi tunnekokemukseksi, joka vaatii heittäytymistä. Tämä taas vaatii tiettyjen kynnysten yli punnertamista. Monen kohdalla saattaa olla, että lopputuloksen koetaan maksavan vaivan (päästään kokemaan ”Jumalan kohtaaminen”), mutta joku saattaa kokea, että asiaa voisi lähestyä toisellakin tavalla. Ehkä tällaisessa tilanteessa katolisen kirkon penkissä istuminen ja messuun osallistuminen voi tuntua siltä, että ”se on täytetty – minunkin puolestani”.

Onko kaikki minusta kiinni?

Hengellisyys, jossa sinä olet kaikessa avainasemassa, on raskasta. Jos sinä nyt mokaat, niin herätys ei tule, ja Jumalan suunnitelmat raukeavat. Tiittanen toteaa kolumnissaan (vaikkakin ilmeisen itseironisesti):

”Herätyskristillisyydessä rasittavinta on herätyksen odottelu. Kun odotukseen ei vastatakaan, koko homman mielekkyys on uhattuna. Silloin kirkko, joka uuden räjähdyksen sijaan nojaa ikiaikaisuuteen ja traditioon alkaa tuntua hoitavalta yhteisöltä.”

Katolinen kirkko painottaa jatkumoa ja pysyvyyttä. Kirkko on ollut olemassa vuosituhansia, ja sitä ei ole mikään kaatanut. Tämä antaa ehkä erilaisen lähtökohdan kuin se, että jatkuvasti on kilvoiteltava, ettei Jumalan työ mene hukkaan.

Ehkä katolisen hengellisyyden messukeskeisyys voi tuntua helluntailaiselle erityisen tervetulleelta. Ajatus Jeesuksen uhriin osallistumisesta saattaa tuntua hyvältä erityisesti niille, jotka ovat kokeneet helluntailaisen hengellisyyden liian vaativana. Emil Anton kirjoittaa asiasta monisanaisesti:

”Eukaristian (katolinen nimi ehtoolliselle) löytäminen (esim. kirkkoisistä) on ollut avainasemassa hyvin monille. Kristillinen elämä ilman eukaristiaa on vähän kuin avioliitto ilman ruumiillista intimiteettiä. Keskivertohelluntailainen kaipaa Jeesusta ja rakastaa häntä, mutta pelkällä raamatunluvulla, saarnojen kuuntelemisella ja ylistyslauluilla Jeesus jää kovin kaukaiseksi verrattuna siihen konkreettiseen ja intiimiin kohtaamiseen, joka tapahtuu jokaisessa päivittäisessä katolisessa messussa. Eukaristia liittyy tiiviisti myös kirkko-oppiin: sekä eukaristia että kirkko ovat Kristuksen ruumis ja pyhä kommuunio. Eukaristia itse asiassa tekee kirkon (1. Kor. 10:17), se yhdistää minut koko universaaliin kirkkoon, syön samasta leivästä kuin kirkkoisät 300-luvulla tai kaukaiset afrikkalaiset rytmikkäässä karismaattisessa messussaan jossain autiomaan tai viidakon laidalla. Usein protestantin matka katolisuuteen on matka individualistisesta spiritualiteetista syvempään kirkolliseen hengellisyyteen, joka koetaan rikkaammaksi ja ravitsevammaksi. Ratkaisevaa on kuitenkin sen tajuaminen, että katolinen kirkko ja eukaristia ovat Jeesuksen haluamia ja asettamia todellisuuksia (Matt. 16:18, 26:26), eivät 300-luvun valtapelien ja 1200-luvun taikauskon tuotosta. ” – – ”Mutta kuten sanottu, pitkällä aikavälillä hengellinen ravinto, eukaristia, on katolisuuden valttikortti yhdessä vahvan teologisen perinteen, kirkko-opin ym. kanssa.”

Karismaatisuus

Helluntailaisuus on luuytimien kantasoluja myöten karismaattista – jos ei räikeän karismaattista, niin vähintään passiivisen karismaattista: Jumalan on pakko toimia ainakin jossakin. Tästä syystä helluntailainen joutuu väkisin kiinnostumaan, kun katoliseen kirkkoon on pesiytynyt karismaattinen liikehdintä, joka ei näytä sieltä eroavan. Katolisia karismaatikkoja oli vuonna 2000 120 miljoonaa, joten kyseessä ei ole aivan pieni joukko. Kun katolisessa kirkossa on karismaattista herätystä, se osoittaa helluntailaiselle, että Jumala sittenkin toimii myös katolisen kirkon sisällä (tietysti joku voisi vaatia, että heidän pitäisi juuri siksi tajuta lähteä sieltä, koska kirkossa on niin monia harhaoppeja).

Jos helluntailainen törmää karismaattiseen katolisuuteen, hän törmää kirkkoon, jolla on sekä Henkeä että traditiota, moraalisesta selkärangasta puhumattakaan. Voisiko hän vaatia enempää?

Toisaalta helluntailainen voi huomata, että katolisuudessa on myös toisenlaista karismaattisuutta. Vaikka helluntailainen on väkisin kriittinen pyhimystarinoita ja muita kohtaan, voidaan silti väittää, että karismaattiset ilmiöt eivät ole täysin uutta katolisessa kirkossa. Ehkä kielilläpuhumisen korostus on melko moderni ilmiö, mutta sieltä löytyy paranemisia ja mitä mielenkiintoisempia ihmeitä, joita tuskin kaikkia täytyy heittää historialliseen roskakoriin. Jos helluntailainen uskoo rukouksen voimaan ja ihmeisiin ja näiden kahden positiiviseen korrelaatioon (kun toista on paljon, toistakin luulisi löytyvän), niin päivät läpeensä rukoilevien munkkien ja nunnien luulisi jotain tietävän myös tästä todellisuudesta.

LOPPUPÄÄTELMIÄ

Moni helluntailainen on synnynnäisesti täynnä katolilaisuutta vastaan olevia vastaväitteitä. Kun kuitenkin hänen argumenttinsa poltetaan tai ne osoitetaan olkinukkejen sohimiseksi, kokemus voi riisua aseista. Tämän jälkeen katolisuuden vetävät puolet saattavat tuntua erityisen positiivisilta.

On olemassa helluntailaisia, joille helluntailainen spiritualiteetti ja hengellisyys istuu niin hyvin, että he eivät edes kaipaa Äitikirkon syliä. Tällaisen tekstin lukeminen voi ärsyttää, mutta samalla se voi myös antaa ajateltavaa (tai ainakin lukemattoman määrän syitä vastaväitteille). Kuitenkin on joitakin, jotka kokevat, että toisenlainen hengellisyys tuntuisi huomattavan perustellummalta.

Vaikka helluntailainen kokisi katolisen kirkon positiivisena, tämä ei välttämättä tarkoita, että hän syöksyisi saman tien lähimpään messuun. Kokemus voi lähinnä johtaa siihen, että hän kunnioittaa toisella tavalla uskova, ja jopa niin erilaista traditiota kuin katolisuus. Samoin hän voi kunnioittaa niitä, jotka jakavat uskon Jeesukseen katolisessa kirkossa, tai jopa vaihtavat tähän kirkkoon. Lisäksi se voi johtaa syvempään toisen tradition kunnioittamiseen, koska ehkä meillä kaikilla voi olla jotain opittavaa toisiltamme.

Kuten edellisessä kirjoituksessani mietin, monesti eri tekijöiden vaikutus on monimutkainen kokonaisuus, ja harvemmin yksi ainoa asia määrittää kaikkea. Harva helluntailainen edes miettii vakavasti katolilaisen vasta-argumentteja, jos oma usko on vahvoilla. Sen sijaan, kun uskonelämän kanssa on epäilyksiä, voi olla otollisempaa maaperää toisen kritiikille.

Tilanne ei lisäksi ole staattinen eikä helluntailainen ole yksioikoinen kokonaisuus, joka on aina ja kaikkialla samanlaista. Se on muutoksessa oleva liike. Emil Anton kommentoi tästä:

Helluntailaisuuden piirissä on kuitenkin viime aikoina alettu suhtautua entistä myönteisemmin mm. sakramentaalisuuteen, kirkkoisiin ja älyllisyyteen. Sen näkisin myönteiseksi kehitykseksi, joka voi poikia sekä älyllisesti ja hengellisesti kypsempää ja perusteellisempaa helluntailaisuutta että toisaalta myös lähentymistä helluntailaisten ja katolilaisten välillä. Kääntymyksiäkin saattaa olla luvassa lisää.”

Huomautus: kirjoittaja ei suunnittele vaihtoa katoliseen kirkkoon.

PS eli sopuisa loppukommentti

Tämän kirjoituksen tarkoitus on ollut tarkastella katolisuutta ja helluntailaisuutta vastakkainasettelussa, koska mielenkiinnon kohteena on ollut prosessi, jossa helluntailainen siirtyy tai voi siirtyä katolisen kirkon jäseneksi. Kuitenkaan asetelma ei ole aina joko vihamielinen tai käännyttävä. Emil Anton kirjoitti Ristin Voittoon kirjoituksen Mihin Ulf Ekman on liittymässä? Siinä hän lopettaa:

”Halusin kirjoittaa tämän artikkelin samassa hengessä sanoakseni Suomen helluntailaisille, että olemme saman perheen lapsia, vaikka asummekin erillämme. Meillä on paljon enemmän yhteistä kuin luulemmekaan, ja samalla meillä on paljon annettavaa toisillemme.

Jospa oppisimme vanhojen iskulauseiden ja ennakkoluulojen toistamisen sijaan kuuntelemaan toisiamme, rukoilemaan yhdessä ja kilvoittelemaan toistemme kunnioittamisessa. Siten maailma voi pikku hiljaa alkaa ottaa meidät tosissaan ja uskoa tämän meille yhteisen hyvän sanoman: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme.””

Samoissa teemoissa hän lopettaa myös haastattelun:

”Lopuksi on helppo sanoa, mitä opittavaa katolilaisilla olisi helluntailaisuudesta. Ensinnäkin henkilökohtainen suhde Kristukseen on oltava uskonelämän moottorina, toiseksi Raamattua on rakastettava ja ahkerasti luettava Jumalan puheena meille, kolmanneksi Pyhän Hengen on annettava täyttää elämä lahjoillaan ja voimallaan. Lisäksi voisi oppia paljon saarna-, laulu- ja rukoustaitoja. Näissä kaikissa asioissa helluntailaiset ovat usein monta askelta katolilaisia edellä. ”

Haluaisin, että helluntailaiset tietäisivät, mitä katolinen kirkko heistä opettaa:

Katolinen Kirkko kohtelee heitä veljellisellä arvonannolla ja rakkaudella. Ne jotka uskovat Kristukseen ja ovat saaneet pätevän kasteen, ovat näet tietyllä tavalla yhteydessä katoliseen Kirkkoon, vaikkakaan tämä yhteys ei ole täydellistä. Kuitenkin nämä kristityt, tultuaan vanhurskautetuiksi uskosta kasteessa, tulevat liitetyiksi Kristuksen ruumiiseen. Siksi heillä on täysi oikeus kantaa kristityn kunnianimeä, ja syystä katolisen Kirkon lapset tunnustavat heidät veljiksi Herrassa.” (Vatikaanin II konsiili: Unitatis Redintegratio 3)


-------------------------

HUOMAUTUKSET

[i] Esittämäni narratiivi helluntailaisuuden historiasta on yliyksinkertaistettu, koska helluntailaisuutta ei ”tuotu” Suomeen. Karismaattiset ilmiöt olivat Suomen maaperällä normaalia käyttövaluuttaa jo luterilaisissa herätysliikkeissä, missä niitä oli monen sadan vuoden ajan ollut. Kuitenkin tuontitavaraa oli oppi Pyhän Hengen kasteesta, joka antoi selkeän tulkinnallisen kehyksen karismaattisten ilmiöiden jäsentämiseen. Samoin seurannut uskovien kasteen korostaminen ja sitä kautta seurakuntakäsityksen muuttuminen saivat aikaan selkeämpää muovautumista erilliseksi liikkeeksi. Hyvä kirja aiheesta on Jouko Ruohomäen Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi. Aikamedia 2009.

[ii] Emil Antonille kiitos huomautuksesta. Protestantti muotoilee asian helposti, että katolisuus opettaa, että sekä Raamattu että kirkon traditio ovat inspiroituja; ainakin katolisessa nykyteologiassa inspiraatio rajataan Raamattuun. Nyanssierot ovat ilmeisen hienoja, mutta olemassa olevia.

[iii] Vineyard-pastori Anssi Helläkosken tiukasta ja perustellusta vastaväittämisestä huolimatta Vineyard pääsee käsittelyssäni helluntailaisuuden naapuriksi. Ehkä ei aivan läheiseksi naapuriksi, mutta mikä tahansa, missä uskotaan karismoihin, voi olla lähellä helluntailaisuutta – ainakin samassa lähiössä.

[iv] Pelastusopillisissa käsittelyissä joudun muistuttamaan, että olen lähtökohtaisesti eksegeetti, en systemaatikko. Saatan käsitellä opillisia käsityksiä tavalla, joka saa opillista kikkailua enemmän tuntevan kirkumaan tuskissaan. Kuitenkin pidän omia, hieman runnottuja esityksiäni perusteltuina.

[v] Luterilaisuudessa tietysti väitetään, että jos ihminen ihan ehdoin tahdoin rypee synnissä, se voi olla merkkinä, että uudestisyntymistä ei ole tapahtunut; suorituksia ei siis tarvita, mutta jos niitä ei ole, niin se on merkki, että usko ei ole kohdillaan. Tästä enemmän aikaisemmissa teksteissäni.

6 kommenttia:

  1. Tekstin julkaisemisessa kevyttä viivästymistä niin gradun viimeistelypuristuksen, koko perheen pöpökierteen kuin kasaantuneiden työkuvioiden tähden. Nyt se kuitenkin on täällä. Lukekaa, reagoikaa ja kommentoikaa!

    VastaaPoista
  2. Terve,

    1.) Yksinkertainen ja vilpitön kysymys: Miksi?

    2.) Kenen luulet koostuvan näistä artikkeleista? Jesuiittojen tehtävä on saada vääräuskoiset "äitikirkkoon". Sanoit jossain, että agendasi on herättää keskustelua. Edelleen, kuka hyötyy?

    3.) Oletko miettinyt mitä tapahtuu 2. Tess. 2:9 eteenpäin, "valheen kaikella voimalla"? Voisiko se viitata uskovien eksytykseen? Oletko lukenut H. Holvaisen näyn? http://ennustuksia.com/2013/05/11/h-d-holvaisen-naky-ylostempauksesta/

    4.) Saatat olla kuullut, että katolinen kirkko kantaa lukuisia traditioita ihmiskunnan ensimmäisestä pakanauskonnosta Baabelista. Miksi helluntailaisten tai kenenkään tulisi miettiä mitä hyvää katolisessa kirkossa on? Suosittelen: http://raamattusivut.suntuubi.com/?cat=97 Ilmestyskirja sensijaan kehoittaa lähtemään pois "Babylonista".

    5.) Saatat ehkä olla kuullut, että paavi Franciscus I on jesuiitta. Tiesitkö, että jesuiitat harjoittivat jo varhaisessa vaiheessa mm. veriuhrauksia, seksiorgioita sekä mystisyyttä? Oletko tietoinen jesuiittavalasta? Tässä hyvä artikkeli liittyen paavi Franciscukseen: http://ennustuksia.com/2014/01/13/franciscuksen-ennustus-franciscuksesta/

    6.) Jeesus varoitti fariseuksia salaopin pitämisestä Matt. 23:25-28. Tiesitkö että nykyinen paavi ja monet kardinaalit ja piispat katolisesta kirkosta kantavat tätä esoteeristä viisautta? Eksyttäjistä Jeesus sanoi "olisi parempi, että hänet heitettäisiin mereen myllynkivi kaulassa." Suosittelen varovaisuutta siinä mitä julistaa.

    7.) Petri Paavola on arvioinut näitäkin kirjoituksia, ja usein häntä syytetään siltojen polttamisesta ja riitojen haastamisesta. Tiesitkö, että profeetta Elia taisteli henkensä uhalla Iisebelin israelilaisille tuomaa Baabelin valheuskontoa. Uskon, että lähivuosina Raamattuun tukeutuvia julistajia, kuten Paavola, tullaan vainoamaan kuten israelilaiset vainosivat Jumalan profeettoja. Kuten Raamatusta nähdään, Jumalan profeetat ovat seisseet vastoin yleistä mielipidettä.

    En näe mitään syytä, miksi tällaiset artikkelit rakentaisi Jumalan valtakuntaa. Elämme viimeisiä päiviä kaiken kasvaessa eksponentiaalisesti, niin myös valhe on viekkaampaa. Sen sijaan että tutkisimme kirkkotraditioita ja kuppikuntia, meillä on työtä julistaa evankeliumia ja parannusta siihen asti, kunnes on sadonkorjuu. Eksytyksistä on myös tärkeä varoittaa "Laodikean seurakuntaa".

    Muista myös, että Raamattuun ei tarvittu kirkkoja eikä munkkeja. Jumalan voimasta Raamattu koottiin jo ennen katolista kirkkoa ja Raamatun alkuperäisyyden todistaa lukemattomat numeraaliset sinetit, kuten Jesajan kirja. Jumala todistaa itse Raamatun luotettavuuden kavereiden, kuten Ivan Panin kautta.

    Kaikessa rakkaudessa, Beltsassar

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heipä hei, Beltsassar!

      1) Miksi? Kuten sanoin jo ensimmäisessä tekstissäni, Ulf Ekmanin vaihdon jälkeen aihe alkoi kiinnostaa minua. Kysymys oli, mikä katolisuudessa voisi viehättää helluntailaisuutta -- vai voisiko mikään.

      2) Kuka kostuu näistä artikkeleista? Jokainen kiinnostunut. En ole tällä puskemassa ketään Katolisen kirkon syliin tai sieltä pois, kuten en myöskään helluntailaisuuteen tai muuallekaan. Jos tarkoitukseni on herättää keskustelua, niin voisin nähdä monen hyötyvän, ei vähinten niiden, jotka miettivät, pitäisikö omalle seurakunnalle tehdä jotain, että sieltä ei lähdettäisi pois.

      3) En ole aikaisemmin lukenut Holvaisen näkyä. Monesti näkyjen kohdalla totean, että "ehkä, ehkä ei, aika näyttää". En halua suhtautua skeptisesti, mutta ikäväkseni olen huomannut, että näyt voivat olla myös ihmisten omaa tuotosta. Kuitenkin pidän tätä näkyä vähintään osittain raamatunvastaisena, joten jätän sen ainakin niiltä osin omaan arvoonsa. Se tuntuu heijastelevan enemmän omaa seurakuntakulttuuriaan ja vuosisadan alun teologisia painotuksia.

      4) Tietysti katolisella kirkolla on yhteyksiä muinaisiin aikoihin, koska monet perinteet tulevat sieltä asti. Kuitenkin voidaan kysyä, onko jokin sen aikainen perinne automaattisesti väärä. Pakanauskonnoissa uhrattiin, mutta niin uhrattiin juutalaisuudessakin. Melkein kaikissa uskonnoissa rukoillaan, ja niin rukoillaan kristinuskossakin. Monissa ensimmäisen vuosisadan uskontokulteissa oli pyhiä aterioita, ja niin on kristinuskossakin. Eli pelkkä yhteyksien näkeminen ei välttämättä tarkoita syy-seuraussuhdetta tai sukulaisuussuhdetta. Samoin kaikissa antiikin aikoihin ulottuvassa käyttäisin mielelläni lähteenä vakavaa historiantutkimusta, en pelkkiä samanlaisuuksien havaitsemista. Esimerkiksi linkkaamasi sivuston Kolminaisuutta käsittelevä osuus on oppihistoriallisesti raa'an yksisilmäinen.

      5) Franciscus I on jeusiitta. Kyllä. Mitä tulee jesuiittojen "mystisyyteen", niin kyllä, se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa, koska "mystiikalla" tarkoitetaan kaikkea rukouksesta ja Jumalan kokemisesta alkaen. Veriuhreihin ja seksiorgioihin en yksinkertaisesti usko. Mitä tulee linkkaamasi ennustukseen, niin tuo vaatii jo aika mielikuvituksellista tulkintaa, että saamme löydettyä Franciscuksen tuosta ensimmäisen Franciscuksen ennustuksesta. Esimerkiksi Franciscuksen valinta ei ollut tunnustettujen sääntöjen ulkopuolelta, vaan hänet valittiin ihan perinteisellä menetelmällä.

      6) En ymmärrä viittaustasi esoteeriseen viisauteen.

      7) Petri Paavola on mielenkiintoinen persoonallisuus, näin kevyesti sanottuna. Vaikka olen Petrin kanssa monessa asiassa eri mieltä, olen kuitenkin keskustellut puhelimessa hänen kanssaan pitkälti tämän aiheen tiimoilta, ja täytyy sanoa, että meillä oli oikein hyvä keskustelu. Kuten hänelle jo sanoin, en pidä hänen näkemystään seurakunnasta lähtökohtaisen raamatullisena (tai ainakin voidaan sanoa, että näen siinä niin isoja ongelmia, että sitä voitaisiin sanoa yksinoikeudella raamatulliseksi).

      8) Jos tahtoo nähdä, miten nämä artikkelit rakentavat Jumalan valtakuntaa, tarvitsee katsoa vähän suurempia kokonaisuuksia. Esimerkiksi kirjat hengellisestä väkivallasta eivät näytä rakentavan Jumalan valtakuntaa, mutta näen ne kyllä oleellisia siinä, että seurakunnat ottavat asioista opikseen. Samasta syystä näen mielekkyyttä yhdessä sun toisessa asiassa. Ja edelleen, tämä on harrastus, jota ei pidä nähdä suoraan evankeliointina, vaan enemmän mielenkiinnon kohteena. Toiset kalastavat, toiset maalaavat, toiset haaveilevat autoista; minä mietin helluntailaisuutta.

      9) Numeraaliset todisteet ovat tietysti oma kenttänsä. Siitä en jaksa taistella, mutta voin lyhyesti todeta, että en niihin usko. Raamattu ei tarvitse numeroita pelastuakseen eikä pelastaakseen.

      Tiukasti näin tällä kertaa. Kaikkea hyvää ja positiivista taistelevista asioista huolimatta!

      Poista
    2. ... ja tietysti täytyy lisätä, että on aina enemmän kuin kivaa, että joku kirjoittaa vakiintuneella nimimerkillä ("Anonymous" kun on tämän sivuston vakiintunein kirjoittaja) ja numeroi kommenttinsa. Kumpikin jaksaa aidosti ilahduttaa. Ei sarkasmia.

      Poista
  3. Terve,

    kiitos rehellisestä vastauksesta.

    Oma mielipiteeni on, että seurakuntien ja kirkkojen tulee hylätä nimikkeensä, traditionsa ja lahkolaisuutensa. Raamatun ilmoituksen mukaan on yksi Kristuksen ruumis. Mietitään asiaa näin:
    Jollekin maantieteelliselle alueelle syntyy herätys, ihmiset tekevät parannuksen ja alkavat seurata Jeesusta. Ehdottomasti Jumalan työtä.

    Sitten, ihmiset kokoontuvat yhteen, perustavat seurakunnan ja myöhemmin alkavat kiistellä oppisuuntauksista ja traditioista ja jakaantuvat erilahkoiksi noudattamaan omia traditioitaan. Kenen aikaansaamaa tämä on? Ehdottomasti Saatanan. Herätys on varmasti katkaistu.

    Tällaisen uskonnollisuuden hengen aikaansaamana ihmiset kiistelevät mitä typerimmistä asioista hukaten elämänsä jonninjoutavuudessa. Uskallan väittää, että erilaiset yhdistykset ja etenkin kirkkokunnat ovat itse sielunvihollisen työtä. Saatana vihaa vapautta ja siksi uskovia yritetään sitomaan jollain vesivihmonnoilla erinäisiin jäsenmatrikkeleihin ja uskonnollisuuden piiriin. Henkilöt, kuten Paavola, toimivat oikein, kun jättävät kirkkojen ja veljesseurojen valtakamppailut ja kilpailut paremmuudessa sikseen. Jeesuksen seuraajat ovat se yksi Kristuksen ruumis, rekisteröidyt yhdistykset ja kirkot ovat "isien perinnäissääntöjä". Alkuseurakunta antaa verrattoman esimerkin, miten Jeesuksen seuraajien tulee kokoontua yhdessä muistamaan ristin sovitustyötä ja tekemään parannusta.

    Mark. 7:6-9 "Mutta hän sanoi heille: "Oikein Esaias on ennustanut teistä, ulkokullatuista, niinkuin kirjoitettu on: 'Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana; mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä'. Te hylkäätte Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöä." Ja hän sanoi heille: "Hyvin te kumoatte Jumalan käskyn noudattaaksenne omaa perinnäissääntöänne."

    Ulf Ekmanin tapaus tuskin oli sattumaa, varsinkaan niin laaja mediahuomio. Enkä usko että hänen olisi tarvinnut vaihtaa jäsenyyttään; katolinen kirkko on tulossa helluntailaisuuden luo. Tuskin on Apostolien teoista keksitty muutta helluntaijärjestöä kirkoksi.

    Miksi koen tämän artikkelisarjan vaarallisena, on koska katolilaisuudella ja Jeesuksen seuraamisella ei ole paljoa yhteistä, toisin kuin tästä saa ymmärtää. Kuten Paavola kertoo vastineessaan Emil Antoselle, uudestisyntyessä uskova ymmärtää jättää turhat traditiot ja varsinkin sellaiset, mitkä periytyvät Baabelista eli saatananpalvonnasta.

    Jeremia 10:2 "Näin sanoo Herra: "Älkää totutelko itseänne pakanain menoon älkääkä kauhistuko taivaan merkkejä, sillä pakanat niitä kauhistuvat."

    Sinulla on Markus hyvä ja argumentoiva kirjoitustyyli, artikkeleita on mukava lukea. Suosittelen tekemään vain selvän eron Jeesuksen seuraamiselle ja uskonnon harjoittamiselle, niillä kun voi olla "helvetillinen" ero. ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heis! Kiitos myös palautteesta. Erityisesti loppukommentti jaksoi ilahduttaa kovasti =)

      Itse näen kirkkokuntien ja muiden tunnustuskuntien rakentumisen pienenä elämän väistämättömyytenä. Kun ihmiset kokoontuvat yhteen, he muodostavat identiteetin itselleen. ”Me olemme me, me olemme jollakin tavalla erilaisia kuin muut.” Heillä on tapoja ja korostuksia, jotka tulevat jostakin. Nämä korostukset ovat alussa epämuodollisia, mutta jossakin vaiheessa tulee tarve tehdä eroa sen välille, mitä ryhmä pitää oikeana uskona ja mitä kompromissina. Oppia ja uskoa määritellään eteenpäin. Rakenteet kasvava hitaasti, koska ne myös mahdollistavat monipuolisempaa ja järjestäytyneempää toimintaa. Tästä seuraa seurakuntia ja kirkkokuntia. Näen tämän vain yhtenä osana seurakuntien elämää, en sen kummallisempana. Tietysti voidaan puhua, onko se hyvä vai huono, Jumalasta vai Saatanasta. Näen tämän neutraalina. Kuitekaan se, mitä sen annetaan tehdä, ei ole neutraalia, jos se tuo huonoa jälkeä.

      En näe niin sanottua seurakunnattomuutta vaihtoehtona kirkkokuntaistumiselle tai seurakunnille. Miksi? Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että en näe sen olevan oikeasti erilaista kuin seurakuntien perustamisen. Sanoin jo Petrille asiasta, että tästä syystä en näe hänen esittämäänsä mallia uskottavana vaihtoehtona, koska se ei oikeasti tuo mitään uutta (sori Petri, kaikella rakkaudella). Toisin sanoin, jotkut ihmiset saavat käsityksen, että ei saa olla virallisia seurakuntia. He eroavat seurakunnista ja alkavat kokoontua yhdessä. Mitä he korostavat? Sitä, että muut ovat väärässä, ja heidän tapansa toimia on ainoa oikea. He käyttävät energiaansa sen puolesta taistelemiseen, että he ovat paikkakunnan ainoa oikea, Jumalan mielen mukainen seurakunta. Tässä mielessä myös seurakunnattomuus on oma ”uskonnollinen traditio” ja ”kirkkokuntansa”.

      Jos haluat olla eri mieltä, niin osoita minulle joku seurakunnattomuusliikkeen seurakunta, joka ei ole millään tavalla vihamielinen kirkkokuntia kohtaan eikä erityisesti korosta omaa jumalallista asemaansa – siis sitä, että he ovat oikeassa, muut eivät. Muussa tapauksessa minä joudun kysymään, mitä eroa tuolla on muista kirkkokunnista. Tietysti se, että he väittävät, että he eivät ole kirkkokunta. Mutta se on vain muodollista.

      Tähän mennessä kirkkokunnattomuusliike on saanut aikaan paljon keskenään tappelevia liikehdintöjä, jotka ovat tunnettuja eniten siitä, mitä ne vastustavat (vai miksi tässä vähän aikaa sitten erään kotiseurakuntaliikkeen konferenssin teemana oli tämä, jos tässä ei ole mitään perää?). Jos hedelmistä pitää arvioida, niin ainakaan vielä en ole vakuuttunut. Itse en ole enkä ole ollut liikkeen jäsenenä, mutta useampi ystävistäni on jossakin vaiheessa kuulunut liikkeeseen.

      Mitä tulee katolisuuteen ja sen diabolisuuteen, niin vaikka en ole vakuuttunut katolisen kirkon ainoaoikeudellisuudesta, niin en ole myöskään vakuuttunut sen läpihelvetillisyydestä. Helluntaikirkkoakaan en pidä askeleena kohti Babylonia tai Roomaa. Se on vain tapa järjestäytyä, eikä se konkreettisesti muuta mitään seurakuntien toiminnassa – ainakaan tässä muodossa, mikä se nyt on.

      Poista