Tänä talvena pieni kristillinen kustantamo julkaisi kirjailija Sara Saarelan teoksen Nimeä minut uudelleen. Kirjoitin kirjasta niin positiivisen kirja-arvion, että se oli jopa herättänyt närää joissakuissa mustavöisissä kirja-arvostelushamaaneissa. Pitäisi hieman narista, valittaa lauserakenteista, syyttää jonkun anapostmodernin ranskalaiskirjailijan plagioinnista ja olla ylipäätään en-pidä-minään-uskottava. Vetoan amatööriyteeni. Toisaalta olen lukenut monta kirjaa ja joskus kirja tekee poikkeuksellisen suuren vaikutuksen, kuten tällä kertaa. Kirja kertoo seksuaalisesti hyväksikäytetyn tytön tarinan ja kirjoittaja onnistuu sukeltamaan kunkin ikävaiheen ajatusmaailmaan hämmentävän hyvin. Kuvaukset itse hyväksikäyttöhetkistä ovat valaisevia - ne eivät ole seksikohtauksia, koska pienelle tytölle ne eivät olleet seksiä vaan määrittelemättömiä pahoinpitelyjä. Kirja ei kuitenkaan ole "vain" hyväksikäyttöromaani vaan kasvutarina, jossa uppoudutaan teinivuosien sekavaan elämään tunnevaihteluiden vuoristoradassa. Valaiseva lukukokemus sikälikin, että omat teinivuoteni painottuivat sahatöihin, penkkipunnerruksen ja karatepotkujen harjoittelemiseen jättäen suuria tyhjiä aukkoja tällaiseen kokemukselliseen yleissivistykseen.
Mutta vaikka kirja on mielenkiintoinen, kiinnostavaa on nyt erityisesti se, että sitä ei julkaissut sama helluntailainen kustannusyhtiö, joka kustansi Saarelan ensimmäisen kirjan. Rankattiinko kirja liian rajuksi suomalaishelluntailaiselle nisäkässegmentille? Oletan näin ja jos oletukseni on väärä, tämä bloggaus on samaa hyödyllisyysluokkaa kuin spekulaatio Suomen jalkapallomaajoukkueen seuraavista MM-karsinnoista. Kustantajilla on varsin hyvää ja vankkaa dataa kohdeyleisönsä reagointitavoista ja -malleista. Voidaankin siis olettaa, että ei-kustanneta-päätös perustui mielekkääseen ja realistiseen arvioon myrskyisästä vastaanotosta. Todettakoon nyt, että tämä ei ole mikään itkuraivari sensuroivia ja taantumuksellisia kustannusvoimia vastaan. Kirkkokuntapolitiikka on täyskontaktilaji ja joskus on pakko tehdä kokonaisuuden huomioon ottavia ratkaisuja. Mutta sosiologiselta näkökulmasta katsottuna kiinnostaa kysymys, mistä helluntailaiset olisivat suuttuneet?
Kirjassa on periaatteessa samanlainen, tai itse asiassa täysin samanlainen, juoni kuin perushelluntailaisissa sankari-tulee-lopussa-uskoon romaaneissa. Pakollinen syntielämäkuvaus ei kuitenkaan tällä kertaa sisällä riemukkaita ampumisvälikohtauksia, pahoinpitelyjä, huumepiikkitykitystä tai muuta kosheria vaan ankeaa teiniseksiä. Juokse poika juokse kirjan sankari Nicky Cruz hakkaamassa ämpäri päässä silmittömästi muita jengiläisiä oli reipashenkistä poikakirjaseikkailua, joka inspiroi lukemattomia helluntailasten leikkejä jo 1980-luvun takapihoilla. Helluntailaisesta romaanikirjallisuudesta puuttuvat pitkälti seksikuvaukset ja kirosanat. Mutta kun angstaavien teinien maailmaa yritetään kuvata ilman täytesana "vittua" ja seksisähellystä, lopputulos muistuttaa realistisuuden osalta kirjahyllylläni lepäävää Neuvostoliitto-lehden 1973 vuoden vuosikertaa. Pyrkimys luoda romaaneilla siistimpi vaihtoehtotodellisuus on tietysti varsin laaja ilmiö ja kun joku jämähtää kuvaamaan raadollisempaa todellisuutta, se jumittaa. Sinuhe egyptiläinen herätti "iloitsemiskohtauksillaan" mailatalvioissa ahdistusta eikä Linnan Tuntematon sotilaskaan saanut paraativastaanottoa kaikissa kulttuuripiireissä. Idealismin ja realismin vääntö kirjallisuudessa on varmaankin ikuista.
Helluntailaisuudessa korostetaan Raamatun merkitystä todellisuuden ylimpänä auktoriteettina ja sitä luetaan, toistetaan, näytellään, muistetaan, resitoidaan ja luetaan uudelleen. Tässä mielessä onkin ehkä jopa hämmästyttävää, että yhteisön ihannoima kielenkäyttö ei korreloi pyhän kirjan kanssa vaan jonkinlaisen kansanvalistushenkisen Käytöksen kultaisen kirjan kielietiketin. Esimerkiksi Hesekiel purkaa petetyksi tulleen beetauroksen raivoa, jossa aggressiivisen rivot genitaalikuvaukset huipentuvat etnisperusteisen peniskoon deskriptioon. Eksegeetti ja tekstikriitikko Gordon Feen mukaan Paavali käytti homoseksuaaleista niin katutyylistä ilmaisua, että vastaavaa on hyvin vaikea löytää kreikkalaisesta kirjallisuudesta. Genitaalisymboliikka singahti Paavalinkin puhekeskukseen ja retoriikkaan aggressiivisen turhauman keskellä hänen toivottaessaan vastustajien kuohivan itsensä. Helluntailaisessa ja herätyskristillisessä symboliuniversumissa Saarelan tapaiset kirjailijat voivat siis legitimoida kielenkäyttöään ja kuvauskulmaansa Raamatun esimerkillä. Vahinkoiloitkoot vuoret!
Saarelan kirja ei ole muodikas "olin-uskonnon-uhri" narratiivi eikä hyväksikäyttäjä ole lestadiolaissaarnaaja, kirkon nuoristotyöntekijä tai helluntailaisten lastenleirin tämä on yhdyssana) glossaloiva uimavahti. Kielenkäyttö ei siis ole ylitajuista tai alitajuista kapinaa uskonnollisia auktoriteetteja kohtaan, joten kritiikin - sen mitä sitä nyt sitten ihan aikuisten oikeasti on - pointti vaikuttaisi olevan juuri kielenkäytössä. Saarelan kirja saattaa avata uskovaisromaanikirjallisuudelle uutta paradigmaa, joka joutuu painimaan kysymyksen "paljonko helluntaihijabin pitää taiteessa peittää?" kanssa.
Mutta vaikka kirja on mielenkiintoinen, kiinnostavaa on nyt erityisesti se, että sitä ei julkaissut sama helluntailainen kustannusyhtiö, joka kustansi Saarelan ensimmäisen kirjan. Rankattiinko kirja liian rajuksi suomalaishelluntailaiselle nisäkässegmentille? Oletan näin ja jos oletukseni on väärä, tämä bloggaus on samaa hyödyllisyysluokkaa kuin spekulaatio Suomen jalkapallomaajoukkueen seuraavista MM-karsinnoista. Kustantajilla on varsin hyvää ja vankkaa dataa kohdeyleisönsä reagointitavoista ja -malleista. Voidaankin siis olettaa, että ei-kustanneta-päätös perustui mielekkääseen ja realistiseen arvioon myrskyisästä vastaanotosta. Todettakoon nyt, että tämä ei ole mikään itkuraivari sensuroivia ja taantumuksellisia kustannusvoimia vastaan. Kirkkokuntapolitiikka on täyskontaktilaji ja joskus on pakko tehdä kokonaisuuden huomioon ottavia ratkaisuja. Mutta sosiologiselta näkökulmasta katsottuna kiinnostaa kysymys, mistä helluntailaiset olisivat suuttuneet?
Kirjassa on periaatteessa samanlainen, tai itse asiassa täysin samanlainen, juoni kuin perushelluntailaisissa sankari-tulee-lopussa-uskoon romaaneissa. Pakollinen syntielämäkuvaus ei kuitenkaan tällä kertaa sisällä riemukkaita ampumisvälikohtauksia, pahoinpitelyjä, huumepiikkitykitystä tai muuta kosheria vaan ankeaa teiniseksiä. Juokse poika juokse kirjan sankari Nicky Cruz hakkaamassa ämpäri päässä silmittömästi muita jengiläisiä oli reipashenkistä poikakirjaseikkailua, joka inspiroi lukemattomia helluntailasten leikkejä jo 1980-luvun takapihoilla. Helluntailaisesta romaanikirjallisuudesta puuttuvat pitkälti seksikuvaukset ja kirosanat. Mutta kun angstaavien teinien maailmaa yritetään kuvata ilman täytesana "vittua" ja seksisähellystä, lopputulos muistuttaa realistisuuden osalta kirjahyllylläni lepäävää Neuvostoliitto-lehden 1973 vuoden vuosikertaa. Pyrkimys luoda romaaneilla siistimpi vaihtoehtotodellisuus on tietysti varsin laaja ilmiö ja kun joku jämähtää kuvaamaan raadollisempaa todellisuutta, se jumittaa. Sinuhe egyptiläinen herätti "iloitsemiskohtauksillaan" mailatalvioissa ahdistusta eikä Linnan Tuntematon sotilaskaan saanut paraativastaanottoa kaikissa kulttuuripiireissä. Idealismin ja realismin vääntö kirjallisuudessa on varmaankin ikuista.
Helluntailaisuudessa korostetaan Raamatun merkitystä todellisuuden ylimpänä auktoriteettina ja sitä luetaan, toistetaan, näytellään, muistetaan, resitoidaan ja luetaan uudelleen. Tässä mielessä onkin ehkä jopa hämmästyttävää, että yhteisön ihannoima kielenkäyttö ei korreloi pyhän kirjan kanssa vaan jonkinlaisen kansanvalistushenkisen Käytöksen kultaisen kirjan kielietiketin. Esimerkiksi Hesekiel purkaa petetyksi tulleen beetauroksen raivoa, jossa aggressiivisen rivot genitaalikuvaukset huipentuvat etnisperusteisen peniskoon deskriptioon. Eksegeetti ja tekstikriitikko Gordon Feen mukaan Paavali käytti homoseksuaaleista niin katutyylistä ilmaisua, että vastaavaa on hyvin vaikea löytää kreikkalaisesta kirjallisuudesta. Genitaalisymboliikka singahti Paavalinkin puhekeskukseen ja retoriikkaan aggressiivisen turhauman keskellä hänen toivottaessaan vastustajien kuohivan itsensä. Helluntailaisessa ja herätyskristillisessä symboliuniversumissa Saarelan tapaiset kirjailijat voivat siis legitimoida kielenkäyttöään ja kuvauskulmaansa Raamatun esimerkillä. Vahinkoiloitkoot vuoret!
Saarelan kirja ei ole muodikas "olin-uskonnon-uhri" narratiivi eikä hyväksikäyttäjä ole lestadiolaissaarnaaja, kirkon nuoristotyöntekijä tai helluntailaisten lastenleirin tämä on yhdyssana) glossaloiva uimavahti. Kielenkäyttö ei siis ole ylitajuista tai alitajuista kapinaa uskonnollisia auktoriteetteja kohtaan, joten kritiikin - sen mitä sitä nyt sitten ihan aikuisten oikeasti on - pointti vaikuttaisi olevan juuri kielenkäytössä. Saarelan kirja saattaa avata uskovaisromaanikirjallisuudelle uutta paradigmaa, joka joutuu painimaan kysymyksen "paljonko helluntaihijabin pitää taiteessa peittää?" kanssa.
Tunneilla istuneena tunnistin kirjoittajan viidennen rivin kohdilla :). Loistava kirjoitus. Huippua, kun ihminen osaa ilmaista tosiasiat rehellisesti ja yhtä hyvin sekä kirjallisesti että livenä!
VastaaPoista