Jeesus, Johannes ja saako kenellekään sanoa mitään: Vastaus 2/3

Tämä postaus on toinen osa vastauksestani Anonyymin kommenttiin. Ensimmäisessä osiossa määrittelin hengellistä väkivaltaa, ja tässä osiossa kommentoin jotain siitä, voiko kenellekään ylipäätään sanoa mitään. (Tiedoksi, että Jeesus ja Johannes sarjan otsikossa viittaavat Anonyymin raamatunpaikkoihin, joita käsittelen seuraavassa postauksessa.)

[– –] Saako pettämistä eli aviorikosta kutsua aviorikokseksi (onhan se rikos Jumalan lain edessä, vaikka ei maallisen lain) ja saako siihen syyllistynyttä kehoittaa olemaan enää jatkamatta ko. synnin tekemistä?

Saako ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä?

(Lue koko kommentti tästä)

Edellisessä viestissäni määrittelin, että hengellinen väkivalta on vallankäyttöä, joka perustellaan hengellisesti/uskonnollisesti, ja joka aiheuttaa kohteelleen vahinkoa ja ahdistusta, ja jonka kohdehenkilö määrittää väkivallaksi. Rajatapauksista huomioin, että kokemus on monesti subjektiivista, joten yleispäteviä määritteitä voi olla vaikea luoda. Samoin kommentoin mielensäpahoittajia, jotka loukkaantuvat jo asenteensa puolesta kaikesta hengellisyydestä.

Miten siis on? Saako ihmisille puhua synnistä? Saako sanoa, että jokin toiminta on syntiä? Tilanne on monitahoinen, joten käsitellään ensin joitakin asiaan liittyviä aihekokonaisuuksia. Pohdin ensin kysymystä, voiko seurakunnan sisällä puuttua toisten asioihin millään tasolla. Tämän jälkeen mietin, miten tämä kuvio toteutuu niihin, jotka ovat seurakunnan ulkopuolella. Tärkeää on huomata, että tarkastelen kysymystä tässä yhteydessä näkökulmasta, joka on suhteellisen irrallaan teologisista kysymyksistä – tämä mahdollistaa vuorovaikutuksen myös niiden kanssa, jotka eivät usko samoihin asioihin, kuin me.

Yhteisön oikeus määrittää itsensä

Kun joukko ihmisiä perustaa yhteisön, he määrittävät, mikä yhteisö on, ja mitä sen jäseniltä velvoitetaan. Jos joukko moottoriöljyä rakastavia partamiehiä kasaa itselleen pyöräntorsoista Harrikat ja perustavat yhteisön MC Pärinäpojat, heillä on oikeus keksiä, mikä yhteisö on. Yhteisöön mukaan pääsemiseksi voidaan vaatia, että omistaa Harrikan. Tietysti rajankäyntiä voidaan käydä siitä, onko joku Hondan iso pyörä tarpeesi hyvä, jotta yhteisö tunnustaa sinut jäsenekseen; kuitenkaan ei kannata ihmetellä, jos Pappa-Tunturisi kanssa sinua ei pidetä oikeasti yhteisön jäsenenä.

Samoin yhteisöllä on erilaisia määritelmiä sen kanssa, milloin ihmistä voidaan todella pitää yhteisön jäsenenä. Jos Kampiakseli-Reiska myy Harrikkansa ja ostaa potkulaudan, hän voi edelleen argumentoida voimakkaasti sen puolesta, että hänen tulee saada kuulua MC Pärinäpoikiin – onhan yhteisö ollut hänen tärkeä viiteryhmänsä, ja hän on viimeisen vuosikymmenen hahmottanut identiteettinsä Pärinäpoikien nokkamiehenä. Kuitenkin yhteisö voi yhteisymmärryksessä todeta, että Kampiakseli-Reiska ei enää ole vakavasti otettava Pärinäpoika, vaan hän on luopunut yhteisön arvoista. Asia sanotaan joko suoraan, tai sitten asiasta kuittaillaan tarpeeksi, jotta Reiska tajuaisi joko ostaa uuden (kelvollisen) pyörän tai lähteä kiusaamasta muita potkulaudallaan.

Edellä kuvatut asiat eivät ole sellaisia, että niiden todentamiseen tarvittaisiin kauhean monimutkaisia sosiologisia malleja: ihmisten välinen toiminta tapahtuu suurin piirtein tuolla tavalla (Anna ja Matti voivat antaa nättejä nimiä asioille jossakin teknisemmässä postauksessa). Kuitenkin edellä olevasta esimerkistä ymmärretään, että yhteisöllä on oikeus määrittää identiteettinsä (mitä/mikä se on) sekä jäseniltään vaaditut ominaisuudet (milloin olet osa ”meitä”, milloin osa ”muita). Jälkimmäiseen liittyy myös rajankäynti: milloin voidaan sanoa, että olet yhteisön näkökulmasta ”sisällä”, milloin ”ulkona”.

Case nuhtelu seurakunnassa

Seurakunta on myös yhteisö, jolla on oma identiteettinsä; samoin sillä on (vaihtelevia) määritelmiä siitä, miten yksilö liittyy yhteisöön, mitä yksilöltä vaaditaan yhteisön jäsenenä, ja mitkä ovat tilanteita, jolloin yksilön katsotaan poikkeavan liikaa yhteisön arvoista/toimintamalleista/uskomuksista, jotta häntä ei voida enää pitää yhteisön jäsenenä.

Helluntailaisessa ajattelussa ihminen liittyy kaksivaiheisesti seurakuntaan: Esivaihe on se, että ihminen tekee uskonratkaisun (nostaa käden kokouksessa ja menee alttarille, tai tekee vähän yksityisemmän valinnan – tietysti oma luokkansa ovat ne, jotka sanovat olleensa ”aina uskossa”). Todellinen liittyminen tapahtuu kasteen kautta. Samoin jäsenenä pysyminen vaatii sen, että osoitat seurakunnalle, että olet osa ”meitä” – uskot ja toimit tarpeeksi samalla tavalla.

Rajatapaukset ovat tietysti oma juttunsa. Helluntaiseurakunnan jäsen voi käyttää viiniä ruoan kanssa, mutta hän saa varmasti myös pahoja katseita osakseen kertoessaan asiasta. Samoin helluntaiseurakunnan jäsen voi ajatella melkein mitä tahtoo lopun ajoista – pre-, mid-, post- ja tiesmitkä-tribulationalistiset mallit ovat kaikki käytössä. Mutta odotas vaan, jos helluntaiseurakunnan jäsen valitsee tankotanssija-stripparin rahakkaan uran paikallisessa baarissa, tai jos hän alkaa esittää liian pontevasti Marian palvontaa, lapsikasteen ylivertaisuutta tai kaikkien uskontojen samankaltaisuutta; siinä vaiheessa hän ei ole enää osa ”meitä”, vaan osa ”muita”.

To the asia. Anonyymi kysyi: ”Saako ylipäänsä puhua synnistä tai parannuksen teosta, jos toinen keskusteluosapuoli saattaa pahoittaa siitä mielensä?” Kun puhutaan seurakunnan sisällä, seurakunnalla on samat oikeudet kuin millä tahansa yhteisöllä määrittää itsensä. Näin ollen seurakunnan sisällä pitäisi tältä pohjalta olla oikeus sanoa toiselle, ”sinun käytöksesi ei ole enää sellaista, kuin mitä tämä yhteisö edustaa; muuta sitä!”

Eräs (mielestäni perusteltu) tapa hahmottaa seurakunta on niiden ihmisten yhteisö, jotka tunnustavat, että ”Jeesus on Herra”. Tämä on valtasuhdetta ilmaiseva julistus, jolla on hengellisen sisältönsä lisäksi myös kaikkia mahdollisia muita tasoja. Jos joku sanoo, että Jeesus on hänen Herransa (tai pomonsa, nykytermejä käyttäen), eläminen Herran ohjeiden vastaisesti riittää kyseenalaistamaan sen, onko henkilön julistus todella totta (onko Jeesus hänen Herransa vai ei).

Seurakunnat eivät voi rakentaa itselleen sattumanvaraisesti identiteettiä, vaan Raamattu ja seurakunnallinen traditio (johon kuuluu myös raamatuntulkinta) ohjaavat tätä. Näin ollen kukaan yksittäinen henkilö ei voi ”keksiä” sitä, mitä kristinusko tai seurakunta on; tämä perustuu seurakunnan yhteiseen hyväksyntään. Kaikki tietävät, mitä seurakunta edustaa; näin ollen viittaaminen seurakunnan olemukseen tai identiteetin pohjana olevaan tekstiin (Raamattu) on ymmärrettävää ja yhteisesti hyväksyttävää. Näin ollen ainakin teoriassa vältytään äärimmäiseltä mielivaltaisuudelta.

Mitä siinä tapauksessa voidaan tehdä, jos yksilö kieltäytyy muuttamasta toimintaansa tai ajatuksiaan yhteisön hyväksymään suuntaan? On täysin mahdollista, että yhteisö toteaa henkilöstä, että tämä ei kuulu meihin; toinen vaihtoehto on, että yksilö itse ottaa etäisyyttä yhteisöön. Näin ollen myös seurakunnalla on yhteisönä mahdollisuuksia kertoa, millaista käytöstä sen jäseniltä toivotaan, ja myös mahdollisesti evätä jonkin yksilön jäsenyys yhteisössään.

Mitä sitten, jos joku pahoittaa mielensä siitä, että seurakunnassa häntä kehotetaan muuttamaan käyttäytymistään? Jos ollaan oikein epäempaattisia, niin voidaan sanoa, että sellaista sattuu. Jos minä olen luomassa hyvää uraa strippiklubilla, ja minua kielletään tekemästä sitä, minä voin kyllä pahoittaa mieleni asiasta, mutta se ei muuta sitä, että yhteisöllä on oikeus määrittää itsensä. Samoin Kampiakseli-Reiska voi olla kauhean loukkaantunut siitä, että hän ei potkulautoineen ole tarpeeksi hyvä MC Pärinäpoikiin, mutta tämä ei muuta sitä, että hän ei enää täytä yhteisön jäsenen tunnusmerkkejä.

Tietysti seurakunnassa on hyvä miettiä myös tuota mielensä pahoittamista; on erilaisia tapoja kertoa ihmiselle, että hänen toimintansa ei täytä yhteisön mielestä vaadittuja kriteereitä; samoin on erilaisia tapoja sanoa, että toisen käytös huolestuttaa. Eräs oma kokemukseni liittyy etäisesti asiaan: kun otin lukiolaisena ensimmäiset korvakoruni, eräs Isojoen kirkon mummoista pelkäsi kovasti puolestani. Hän sanoi minulle asiasta niin, että hän on kovasti surrut sitä, että olen ottanut korvikset, ja on kovasti rukoillut Jumalalta, etten lankeaisi. Kuitenkin hän heitti perään, että hän nyt on vain tällainen vanha mummu, joka ei liikaa ymmärrä nykynuorten jutuista. Koska tämä mummo oli aidosti huolissaan tilastani (mielestäni erittäin tarpeettomasti) ja ilmaisi asian minulle fiksusti, en loukkaantunut hänen kommentistaan. Itse asiassa mietin vähän aikaa, mitä tekisin diabolisten nappikorvitseni kanssa. (Nykyisin minulla on niitä kolme paria.) Eli vaikka (vähemmän) ”rakkauden hengessä ojentaminen” kuuluu kristillisen huumorin peruskuvastoon, se ei kuitenkaan ole niin huono ajatus.

Tähän yhteyteen voisin liittää keskustelun niistä rajoista, joissa yhteisöstä erottaminen on vastuullista, ja missä määrin sillä aiheutetaan lisäongelmia ihmisille ja hajotetaan heitä, mutta tästä kirjoitan myöhemmin pidemmin. Seurakuntayhteisön rajapinnoilla suoritetaan myös hengellistä väkivaltaa, kun ihmisiä potkitaan rumasti pihalle seurakunnasta.

”Ulkopuoliset tuomitsee Jumala”

Seurakunnan sisällä uskovilla on yhteisön olemukseen viitaten mahdollisuus sanoa toiselle, että tämän toiminta ei ole yhteisön arvojen mukaista. Kuinka sitten käy siinä vaiheessa, kun puhutaan ihmiselle, joka ei kuulu meidän yhteisöömme?

Itse ajattelen, että meillä ei pitäisi olla liian paljon huudeltavaa heille, jotka eivät kuulu kristilliseen yhteisöön. Jos joku ei lähtökohtaisestikaan halua seurata Jeesusta (”Jeesus ei ole Herrani, ei tod!”), miksi meidän pitäisi vaatia häneltä niitä käyttäytymissääntöjä, joita Jeesuksen seuraajilta odotetaan?Jos asia sanotaan teknisesti, niin yhteisöön kuulumatonta ei voida velvoittaa yhteisön käyttäytymisnormeihin – ainakaan, jos tällä ei ole mitään aikomusta liittyä yhteisöön. MC Pärinäpojat eivät vaadi minua pitämään Harrikkaa (vaikka sellainen on varmasti parempi kuin Pappa-Tuna), minä en vaadi heitä olemaan panematta kavereidensa vaimoja (vaikka voisin luvata heille, että näin elämässä on vähemmän ongelmia).

Jos asiaa mietitään teologisesti (mikä on tarpeellista kristilliselle yhteisölle), Paavali tuntuu olevan kovasti samoilla linjoilla:

1. Kor. 5: 9. Minä kirjoitin teille kirjeessäni, ettette seurustelisi huorintekijäin kanssa; 10. en tarkoittanut yleensä tämän maailman huorintekijöitä tai ahneita tai anastajia tai epäjumalanpalvelijoita, sillä silloinhan teidän täytyisi lähteä pois maailmasta. 11. Vaan minä kirjoitin teille, että jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa. 12. Sillä onko minun asiani tuomita niitä, jotka ovat ulkopuolella? Ettekö tekin tuomitse vain niitä, jotka ovat sisäpuolella? 13. Mutta ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala. "Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha."[1]

Tekstistä nousee esille se, mitä esitin: meidän tehtävämme on hoitaa seurakunnan sisäiset asiat; jätetään ulkopuolella tapahtuvat jutut Jumalalle, koska Hän on ainoa, joka oikeasti tajuaa juttuja suuremmasta näkökulmasta. Tietysti seurakunnan sisäisesti voidaan todeta, että joku ulkopuolisen käytös on syntiä Raamatun tekstien perusteella, mutta tästä huolimatta meillä ei ole oikeutta huudella asiasta asianomaiselle.

Case aviorikos

Nyt siis siihen, mitä Anonyymi kysyi: ”Saako pettämistä eli aviorikosta kutsua aviorikokseksi (onhan se rikos Jumalan lain edessä, vaikka ei maallisen lain) ja saako siihen syyllistynyttä kehoittaa olemaan enää jatkamatta ko. synnin tekemistä?”

Ensin todettiin, että seurakunnan sisällä asia on suhteellisen yksinkertainen. Kuitenkin laajemmassa kentässä asiaa joudutaan vähän pyörittämään. Ensin on mielekästä kysyä, miksi haluaa tuomita toisen aviorikoksen. Miksi minä sanoisin toiselle, että ”mitä hittoa sinä huoraat menemään ja petät puoliskoasi, tee parannus!”? Jos motiivina on halu olla oikeassa ja asettaa itsensä toisen yläpuolelle, sanansa voi yhtä hyvin pitää itsellään; mitä hyötyä niistä olisi? Jos kuitenkin motiivit ovat jotenkin rakentavammat (tai kysymys nähdään teoreettisena), asiaa voi pohtia eteenpäin.

Mitä aviorikoksesta ylipäätään voi sanoa? Ensiksi sen, että se on vähintään sopimusrikos: jos tekoa kutsutaan ”pettämiseksi”, niin siinä tosiaan petetään jotakin/jotakuta. Asiaa voidaan lähestyä lupauksen ja sosiaalisten odotusten näkökulmasta. Meillä parisuhde on sosiaalinen sopimus, johon kuuluu ajatus siitä, että seksiä harrastetaan vain parisuhteen sisäisesti. Kun pari aloittaa parisuhteen, se on käytännössä sanaton sopimus, jossa oletuksena on, että seksiä harrastetaan vain kumppanin kanssa. (Jos asiasta kysyisi ääneen, vastaus olisi ”totta kai!” Nykyään ovat tietysti erikseen käsitykset osittaisparisuhteesta, johon ei kuulu ajatusta uskollisuudesta. Jos toinen on vain fuckbuddy, ei siihen sisälly tällaisia odotuksia; kuitenkaan siinä kohdassa ei puhuta ”pettämisestä”, koska ketään ei petetä.)

Mitä aviorikkojalle voi sanoa? Ensiksi, jos yhtään lainataan vaikka Kantia (”toimi aina niin kuin tekosi voisi olla yleinen laki”), asia voidaan melko lailla järjellisesti perustella vaikeaksi: ylipäätään luottamus parisuhteessa on mahdottomuus, jos pettäminen on yleinen kaava. Jos parisuhteessa toinen osapuoli paneskelee ympäriinsä, hän pettää sen sosiaalisen lupauksen, jonka on tehnyt. Samalla hän omalta osaltaan tuhoaa oletusta siitä, että parisuhteeseen kuuluu kiinteänä osana uskollisuus (jota suurin osa parisuhteen kannattajista varmasti kannattaa). Näin ollen on perusteita sanoa tekoa ”vääräksi” ilman viittausta kristilliseen ajatteluun. Toiseksi, teon seuraukset eivät välttämättä ole pettäjän(kään) kannalta suotuisat, joten pelkästään oman edun tavoittelun takia voi olla järkevää kehottaa pitäytymään teon toistamisesta. Kolmanneksi, yleisinhimilliseen empaattisuuteen voi olla reilua vedota: ”katso mitä teit, nyt tuolla toisella on paha mieli, oliko reilua?”

Tietysti voisi olla mahdollisuus sanoa, että kristillisen yhteisön mukaan ihmisen tekemä teko on synti. Teoriassa tässä ei pitäisi olla mitään kummallista – minulle voi ihan vapaasti sanoa, että sika-nauta-jauhelihassani on hindujen mielestä sangen sopimattomia ainesosia. Vaikka käytännössä kysymys on siitä, että joku yhteisö määrittelee yhteisöön kuulumattoman teon kielletyksi (eikä tällä pitäisi olla mitään tekemistä yksilön elämään), tästä voi jostakin syystä saada kauheasti meteliä aikaan. Kummasti tämä vain on vähän vaikeampi kenttä, josta voi helposti saada kaikkea avokämmenellä läpsäisyn ja kunnianloukkaussyytteen välillä. Tarkemman analyysin jätän laioppineille.

Lopuksi

Esitin, että seurakunnan sisällä yhteisön jäsenillä on oikeus seurakunnan perustuskirjan (Raamatun) ja tradition valossa vaatia toisiltaan kristillistä käytöstä, ja pakkokeinona määritellä toinen ihminen pois yhteisöstä. Samoin esitin, että seurakuntien ei tulisi olla liian hanakoita tuomitsemaan ulkopuolella olevia. Nyrkkisääntönä voisi esittää, että ulkopuolisille voi saarnata siinä vaiheessa, kun he kysyvät asiasta.

Jos tilannetta analysoisi vielä syvemmälle, erilaiset filosofiset näkemykset ihmisen autonomiasta ja yhteisön jäsenyyden välisestä jännitteestä voisi ottaa tarkemmin suurennuslasin alle. Tämä jää kuitenkin toiseen kertaan.

VIITTEET

[1] Olen ikävän tietoinen, että Jehovan todistajat käyttävät tätä paikkaa karttamissääntönsä perustelemiseksi. En kuitenkaan tässä lähde tarjoamaan siitä kokonaisvaltaista tulkintaa, koska tämä vaatisi syvempää perehtymistä siihen, miten tekstiä pitäisi soveltaa tähän aikaan, jotta olisimme totuudenmukaisia alkuperäiselle tarkoitukselle. Kuitenkin mielenkiintoista on huomata, että tekstissä puhutaan pääasiassa ”pahiksista” (tahallaan radikaalia syntiä tekevistä), ei niistä, jotka lankeavat tai ovat heikkoja.