Kun luterilainen ja helluntailainen keskustelevat kasteesta (Osa 2/2) – Argumenttien arviointia

Kastekeskustelut ovat usein tavallista värikkäämpää teologista dialogia. Niihin sisältyy joskus ihan perusargumentaation lisäksi hikeä, verta, kyyneliä ja toisen manaamista kasteen hautaan. Ongelma keskustelussa ei ole siinä, etten minä ole oikeassa ja esittäisi kantaani vakuuttavasti; ongelma on siinä, että toi toinen ei tajua mistään mitään eivätkä hänen kommenttinsa liity mihinkään. Väkisinkin sellainen kiukuttaa, kun toinen ei vain näe sitä valoa, joka minusta loistaa.

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle kirjoitukselleni, jossa käsittelin yleisesti luterilaisen ja helluntailaisen kastenäkemyksen taustalla olevia eroja. Tässä kirjoituksessa arvioin tältä pohjalta sitä keskustelua, jota luterilaisen ja helluntailaisen kastekäsityksen edustajat käyvät keskenään. Jotta tämän viestin kommenteista saisi kunnolla kiinni, suosittelen tutustumaan edelliseen postaukseen ennen tämän lukemista. (Tämä ja edellinen postaus olivat alun perin yksi kokonaisuus, mutta jouduin jakamaan tekstini kahtia, koska tämä olisi ollut yksinkertaisesti aivan liian pitkä – kuten käytännössä kaikki muutkin tekstini.)

Käsittelen tässä kastekeskustelujen argumentteja muutamasta eri näkökulmasta. Toisaalta yritän pohtia, kuinka oleellista tietyistä asiakokonaisuuksista puhuminen on keskustelun kannalta: kuinka oleellista on puhua joistakin asioista, kun yritetään saada toinen ymmärtämään omaa kantaa. Kuitenkin pääasiassa käsittelen sitä, miten vakuuttavia tietyt argumentit ovat toisen näkemyksen edustajille, ja kuinka kannattavaa niistä on vääntää.

HUOM! Tässäkään tekstissä en pyri argumentoimaan jonkun käsityksen paremmuutta tai huonommuutta, vaan yritän arvioida niitä argumentteja, joita keskustelussa käytetään. Tässä on pyrkimys ymmärtää eri näkemyksiä; samoin tarkoitus on ymmärtää niiden kuulasuihkujen rakennetta, jotka sinkoilevat taistelukentällä. Käsittelen tässä osiossa yleisiä asioita, joista kastekeskustelussa taistellaan, ja samoin asioita, joista ehkä pitäisi taistella.

KESKUSTELUNAIHEISTA JA ARGUMENTEISTA

Mitä käy, kun luterilainen ja helluntailainen aloittavat keskustelun kasteesta? Kaiken taustojen penkomisen valossa näyttää siltä, että vaikka osapuolet puhuvat suurin piirtein samoista asioista, heillä on niin ratkaisevia taustaerimielisyyksiä, että erimielisyydet muutenkin ovat taattuja. Sillä ei ole merkitystä, mitä raamatunpaikkoja toinen osapuoli takoo pöytään, kun omassa kädessä on kuitenkin käsitys, jota toisen raamatunlainaukset eivät horjuta.

Esitän keskustelunaiheet melko sekalaisessa järjestyksessä, koska niitä on vaikea luokitella mielekkäästi. Alaotsikot ovat keskusteluinaiheita, väitteitä tai asioita, joiden tulisi olla keskustelunaiheina.

Perisyntisyys ja vapaa tahto

Edellisen postaukseni käsittelyn pohjalla olen pitkälti sitä mieltä, että käsityksen perisyntisyydestä ja predestinaatiosta (ennaltamäärääminen, liittyy tahdonvapauteen) ovat erityisen tärkeitä käsitysten hahmottamiselle. Asiaa ei helpota se, että molemmat ovat kovasti vaikeita asiakokonaisuuksia.

Luterilaisen käsityksen mukaan ihminen on niin pohjiaan myöten turmeltunut, että hän tarvitsee jo vauvana pelastusta; samoin ihminen on kapinassa Jumalaa vastaan, joten tarvitaan Jumalan toimintaa, jotta hän voisi mitenkään pelastua. Helluntailaisten mukaan lapsen perisyntisyys ei uhkaa vauvaa kadotuksella, ja samoin tahto on ainakin sen verran vapaa, että ihminen voi oikeasti tehdä uskonratkaisun.

Millaista perisyntisyyttä?

Luterilainen: Perisynti kadottaa, joten pelastus kasteessa on välttämätön lapsille!

Helluntailainen: Perisynti mitään kadota eikä lapsilla ole käyttöä kasteelle!

Eri näkemysten taustalla on radikaalisti erilainen näkemys perisyntisyydestä ja sen merkityksestä (luterilaisella perisynti on kadottavaa, mutta helluntailainen ei huolehdi sylilastensa ikuisuuskohtalosta ennen kuin nämä osaavat ihan itse tehdä syntiä). Keskustelu aiheesta voisi olla suhteellisen hedelmällistä. Molemmilla on suurin piirtein samat raamatuntekstit, joita lähdetään tulkitsemaan.

Tekninen keskustelu on kuitenkin ongelmallista muutamasta syystä. Ensiksi, siinä on kysymys raamatunjakeiden tulkinnasta, jotka ovat sirottautuneet ympäri Raamattua; niistä pitäisi rakentaa kokonaiskuva, jolla saisi vielä toisetkin vakuutettua. Toiseksi ongelmia tulee siinä, että keskustelussa joudutaan – raamatuntulkinnallisten ongelmien lisäksi – helposti suuremmille vesille kuin mitä veneessä olisi varaa: kysymyksiin oikeudenmukaisuudesta ja oikeudentajusta, taivaasta ja helvetistä, pelastuksesta, synnistä, kärsimyksen ongelmasta ja muista vastaavista teemoista. Lisäongelmia tulee predestinaation kohdalla; siitä lisää vähän myöhemmin.

Keskustelu lienee usein arkikokemuksen tasolla: ”kyllähän sä huomaat, että lapset ovat puhtaita ja viattomia!?” ”Lapsi on kaikkea muuta kuin viaton; lapsi oppii valehtelemaan, puukottamaan selkään ja kiusaamaan toista ihan ilman apua!” ”Jumala olis kyllä tosi natsi, jos heittäis pienet vauvat helvetin paistinpannulle!” ”Raamattu ihan selvästi sanoo, että kaikki ovat syntisiä, siinä ei ole alaviitettä, että lapsetkin eivät muuten ole!” Tämä keskustelu johtaa harvemmin suurempaan muutokseen. Tosin nopeasti voisi olettaa, että modernille, humanistisen ajattelun vaikutuksessa olevalle keskustelijalle luterilainen käsitys vauvoja helvetillä uhkaavasta Jumalasta ei liene emotionaalisesti kauhean helposti hyväksyttävä. Toisaalta ylipäätään keskustelun mahdollisuuksien kannalta lienee ongelmallista, että ainakin helluntailainen pitää koko keskustelua perisynnistä niin täysin kasteeseen liittymättömänä, että hänen voi olla vaikea edes pitää mielenkiintoaan siinä: pitäisi päästä niihin ihan oikeisiin kastejuttuihin kiinni!

Tässä on myös helluntailaisen puolella se, että moni luterilainen pakittanee hieman kannastaan; ”ei Jumala nyt kaikkia kuolleita ja kastamattomia sylilapsia heitä helvettiin!” Tässä vaiheessa helluntailaisen on helppo kyseenalaistaa koko systeemin mielekkyys: jos siinä on possunreikiä, käsityksen vakuuttavuus karisee ainakin toisinajattelijoiden silmissä.

Onko tahtosi vapaa?

Luterilainen: Ihmisen tahto on niin kieroutunut Jumalasta poispäin, että pelastuskysymyksissä ei ole vapaata tahtoa; kaikki riippuu Jumalasta.

Helluntailainen: Ihmisellä on niin vapaa tahto, että hän voi valita Jumalan – ainakin, jos Jumala kutsuu ihmistä etsikkoaikana.

Kun puhutaan uskonratkaisusta ja tahdonvapaudesta, kipinät sinkoilevat rintamalinjojen molemmin puolin. Helluntailaiselle asia on hyvin simppeli: ”Etkö nyt ymmärrä selvää suomea, kun minä kerron sinulle, että minä eräänä tiettynä marraskuisena iltana vuonna 1996 päätin, että lähden seuraamaan Jeesusta, ja nostin tämän oikean käteni ihan itse ilmaan siellä kokouksessa?” Luterilainen taas pitää koko ajatusta omasta valinnasta mahdottomana: se on joko ihmisen omaa kokemusta (joka ei pohjaudu mitenkään todellisuuteen) tai sitten vain osoitus siitä, että ihminen ei ole vieläkään nöyrtynyt, tunnustanut omaa kykenemättömyyttään pelastaa itsensä ja antanut Jumalan pelastaa itseään. ”Oletkos siis vieläkään laittanut ylpeyttäsi sivuun ja antautunut Elävän Jumalan käsiin?”

Maallikkotasolla keskustelussa helluntailainen saattaa viedä, koska pystyy helpommin vetoamaan arkikokemukseen ja maalaisjärkeen – puhumattakaan omasta kokemuksestaan, mikä on aina kovaa valuuttaa. Kuitenkin luterilainen voi helposti torpata väitteet koetusta tahdonvapaudesta teologisin perustein. Uskovien piireissä on aina kovaa valuuttaa siteerata toiselta raamatunpaikoilla suu umpeen. Kun on voimakas tahto olla raamattu-uskollinen (että Raamatulla on oikeasti merkitystä itselle ja pyrkii noudattamaan sitä), kokee helposti ristiriitaa, jos joutuu heittelemään joidenkin raamatunpaikkojen ilmiselvältä tuntuvia merkityksiä pois. Taustalla kannattaa pitää huomio, että monessa raamatunkohdassa (muun muassa Paavalilla) on kohtia, jotka puhuvat ennaltamääräämisestä kovasti siinä sävyssä, että Jumala määrää asioita ja ihmiseltä ei kysytä mitään. (Toisaalta Raamatusta löytyy paljon esimerkkejä, joissa Jumalan puoleen kääntymisestä puhutaan kuin se olisi täysin ihmisen valittavissa.)

Toisaalta on totta, että arkikokemus on meille jokaiselle suhteellisen tärkeää; jos jokin asia tuntuu kovin vieraalta arkikokemukselle, sen uskominen vaatii aika paljon enemmän. Silloin on helppo hyväksyä vähän vähemmänkin perinpohjaisia selityksiä omaa näkemystä uhkaaville raamatunpaikoille.

On huomattava, että tahdonvapaus ei välttämättä ole aivan niin tärkeä kastekeskustelulle kuin käsitys perisyntisyydestä; luterilainen lapsikasteen puolustus toimii myös pelkästään näkemyksellä kadottavasta perisynnistä. Lisäksi tahdonvapaudesta taisteleminen ei ole ehkä hedelmällisintä maaperää, vaikka se on hyvin keskeistä molemmille kokonaiskäsityksille: keskustelu menee helposti tekniseksi, ja molemmat puolet voivat latoa näkemyksiään tukevia raamatunpaikkoja listakaupalla. Lisäksi helluntailaisen lienee mahdoton antaa kovin nopeasti periksi tahdonvapaudestaan, vaikka se luterilaisen mielestä olisi vain illuusiota ja harhaa.

Kastettiinko Raamatussa lapsia?

Helluntailainen: Raamatussa ei kasteta yhtään lasta!

Luterilainen: Perhekuntakasteissa kastettiin lapsia – ja ainakaan Raamatussa ei kielletä kastamasta lapsia!

Helluntailaiseen käsitykseen sopii hyvin se, että taistellaan siitä, onko Raamatussa mainintoja lasten kastamisesta. Mitä käykään, kun Apostolien teoissa ei mainita ollenkaan lasten kastamisia? Tähän luterilainen saattaa vastata, että kyllä siellä kastettiin perhekuntia, ja perhekuntaan kuuluivat melkein kaikki lapsia, orjia, kotieläimiä ja huonekaluja myöten. Helluntailainen sivaltaa tähän takaisin, että jokaisessa kohdassa voidaan päätellä, että kastetut olivat niitä, jotka olivat uskoneet. (Tätä kirjoittaessani tarkastin tämän erään tutun pastorin heiton asiasta, ja yllätyksekseni huomasin, että väite ei ole aivan niin yksinkertainen kuin hän antoi ymmärtää; toisaalta ks. Kankaanniemen vähän valaistuneempi kirjoitus)Luterilainen voi joko kiistää tämän tulkinnan tai väittää, että Raamatussa ei ainakaan kielletä kastamasta lapsia.

Kuitenkin luterilaisen kannalta heikoksikin jäänyt hiljaisuudesta argumentointi ei ole ongelmallista: se ei kosketa millään tapaa sitä, että ihmiset ovat perisynnin turmelemia ja tarvitsevat Jumalaa pelastamaan itsensä – ja tämä koskettaa myös vauvoja. Näin ollen koko väittely ei ole erityisen oleellinen luterilaisen näkemyksen kumoamiseksi. Vauvoja nyt vaan pitää kastaa, joten miksi siitä taistella?

”Jeesuskin käski kastaa lapsia!”

Luterilainen: Jeesus käski kastaa lapsia!

Helluntailainen: Koska hän muka ehti sellaista tekemään?

Moni luterilainen viittaa kasteesta puhuessaan ns. Lasten evankeliumiin eli kohtaukseen, jossa Jeesus nuhtelee opetuslapsia, kun nämä eivät päästä lapsia hänen luokseen, ja hän siunaa lapsia. Tässä viitataan erityisesti Jeesuksen sanoihin ”antakaa lasten tulla minun tyköni”. Helluntailainen kommentoi tässä kohdassa, että kyseessä ei ole kastaminen, vaan siunaaminen (ks. helluntailainen kannanotto Petri Paavolalta)

Vaikka kohta voi tuntua melko irralliselta suuremmista kasteteemoista, se lienee silti suhteellisen hedelmällinen keskustelulle – vähintään siinä mielessä, että kokonaisuudessa voi keskustella yleisesti kontekstista ja raamatuntulkinnasta sekä siitä, miten oma teologia näkyy tulkinnassa. Tällainen käsittely lienee kuitenkin utopiaa tavallisessa keskustelussa, ja on realistista tunnustaa, että kohta tulkitaan helposti oman, laajemman kastekäsityksen puitteissa: siihen on helppo liittää juuri niitä tulkintoja, jotka tuntuvat itselle sopivalta.

Jeesuksen esimerkki kasteelle menemisestä*

Helluntailainen: Jeesus näyttää esimerkin kasteesta, joten meidän tulee seurata Hänen esimerkkiään!

Luterilainen: Montako kertaa olet ristiinnaulinnut itsesi tänään?

Helluntailaiselle Jeesuksen esimerkki on monessa suhteessa tärkeää. Jeesus näytti esimerkin kasteen ottamisesta, joten tämän esimerkin tulisi olla esimerkki myös meille:

”Tästä on kysymys uskovan kohdalla myös silloin, kun Sana kehottaa häntä astumaan Jeesuksen jäljissä kasteelle. Moni on seurannut Jeesusta Jordanin rannalle saakka, mutta katsonut sitten taakseen, perääntynyt ja kadottanut Jeesuksen. Jokainen uskova on kutsuttu astumaan Jeesuksen esimerkkiä seuraten oman elämänsä Jordanvirtaan, kastamaan itsensä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” (Toivo Haapala, Miksi kasteelle? Aikamedia 2006, 48–49)

Helluntailaisen argumentti on suhteellisen merkittävä: Jeesus on monella tavalla meille esikuva siitä, mitä meidän tulisi tehdä, ja miten. Uuden testamentin kirjoitusten valossa tämä vaikuttaa merkittävältä argumentilta, ja WWJD (What Would Jesus Do, toimi niin kuin Jeesus olisi toiminut)-ajattelua voidaan pitää mielekkäänä lähestymistapana moneen asiaan.

Kuitenkin luterilainen tuskin jää sanattomaksi. ”Jos haluat olla johdonmukainen, niin ota ristisi ja tapata itsesi sen päällä Jerusalemin ulkopuolella.” Jeesuksen toiminnassa on puolia, joiden soveltaminen meidän elämäämme ei ole yksiselitteistä; esimerkiksi Jeesuksen liikkuva (jos ei nyt koditon) elämäntapa, pääammattimainen messiaskandidaattius ja kiinteän opetuslapsiryhmän pitäminen eivät ole asioita, joita aina vaaditaan kaikilta. Jos ajatellaan loogisesti, niin jotain eroa pitäisi olla siitä, mitä vaaditaan tavalliselta ihmiseltä ja Jumalan Pojalta.

Helluntailaisen puolella on se, että jos kristitty tahtoo elää Raamatun mallin mukaisesti, sekä helluntailainen ja luterilainen ovat yksimielisiä siitä, että Jeesus näytti täydellisen esimerkin ihmiselämästä; tästä syystä hänen esimerkkiään kannattaa noudattaa. Kuitenkin vastaväitteissä on myös terää: kaikkea ei voi kopioida 1:1 -suhteessa, vaan Uuden testamentin kokonaisuuden valossa. Näin ollen luterilainen voi kyseenalaistaa, onko tässä sellainen kohta, jossa asiat pitää tehdä samoin (ja pelkästään perisyntikäsityksensä tähden hän on lähtökohtaisesti eri mieltä).

Vaikka tämä argumentti olisi merkittävä helluntailaiselle, luterilainen pitää sitä vain yhtenä esimerkkinä muiden raamatullisten esimerkkikohtien lisäksi siitä, miten kastetilanne nyt vain tapahtui Raamatun aikana. Vaikka tämä on hänelle erityinen esimerkki, se on kuitenkin Jeesuksen kaste, jota tuskin voi soveltaa sellaisenaan meidän tilanteeseemme.

Uudelleenkastaminen (ja ”raamatullinen” kaste)

Luterilainen: On vain yksi kaste, ja te kastatte ihmisiä epäraamatullisesti uudelleen!

Helluntailainen: … kastettaisiin, jos teidän kasteenne olisi raamatullinen.

Luterilainen syyttää helposti helluntailaista uudelleenkastamisesta. Kun Raamatussa on ”yksi kaste” (Ef. 4:5), miksi nämä kastavat uudelleen niitä, jotka on lapsena jo kastettu. Tämä on kritiikki, jonka helluntailainen hyväksyisi – paitsi että hänen mukaansa luterilaisessa kasteessa eivät täyty raamatullisen kasteen tuntomerkit, joten sitä ei voida pitää kasteena (ks. esimerkiksi Hanna Laanisen todistus, jossa käsitellään samanlaisia teemoja).

Helluntailainen kommentoi, että Raamatun esimerkin mukaan ihmisen pitää ensin tunnustaa syntinsä, ottaa vastaan pelastus, tunnustaa uskonsa, ja pyytää kastetta. Koska kaikki edelliset ovat välttämättömiä sille, että kaste olisi raamatullinen, uudelleenkastaminen ei ole itse asiassa uudelleenkastamista, vaan ensimmäistä kertaa raamatullisella kasteella kastamista. Tästä syystä on ihan oikein kastaa ihmisiä, jotka on jo kastettu lapsikasteella, koska heitä ei ole kastettu ”oikein”.

Luterilainen jää tuskin aseettomaksi: hän vain toteaa, että edellä mainitut kohdat ovat esimerkkejä Raamatun tarinoista; tuskin ketään vaaditaan nykyään noudattamaan esimerkiksi Apostolin teoissa eriteltyjä Paavalin matkantekomenetelmiä. Lisäksi luterilainen voi kuitata, että nuo ovat vain muotoseikkoja, mutta aito kaste Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen on kuitenkin jotain tunnistettavaa, ja oletkos siitä syystä ihan varma, ettet ole uusimassa kastetta? Tähän helluntailainen todennäköisesti vastaa, että samalla logiikalla voisi tehdä niin, että kastetaan aikuiset väkipakolla ilman Raamatun vaatimia esivalmisteluja (kuten sitä, että ihminen itse tahtoisi kasteelle). Samoin omasta puolestaan helluntailainen vastaa, että häneltä ei mitään kysytty ensimmäisellä kerralla, joten hän ei tässä ole mitään uusimassa.

Helluntailaista saattaa helpottaa se, että hän ei todennäköisimmin muista kasteestaan mitään (jos hänet siis on kastettu sylilapsena); näin ollen hänellä on uskovien kasteestaan kokemus ensimmäisestä valintakerrasta. Kun kyseessä on joku itselle suoritettu toimitus, josta ei ole muistikuvaa ja tai pysyvää jälkeä, on helppo kohauttaa olkiaan asialle.

Ensin usko, sitten kaste – entä vauvojen usko?

Helluntailainen: Ensin usko, sitten kaste. Ei vauva usko!

Luterilainen: Ensin usko, sitten kaste – totta kai vauvakin voi uskoa!

Helluntailaiset mielellään korostavat, että ensin pitää tulla usko, sen jälkeen vasta kaste. Kun kerran vauva ei pysty uskomaan, niin miten ihmeessä hänet sitten voi kastaa? Samoin kierroksia voidaan lisätä, että Raamatun esimerkeissä järjestys on se, että uskoontulon jälkeen pyydetään kastetta.

Luterilainen ei näe tätä kritiikkiä kelvollisena: heidän mukaansa vauvat voivat totta kai uskoa; tästä syystä heidät voi kastaa. Kuitenkin tässä vaiheessa helluntailainen joutuu nostamaan kulmakarvojaan muutaman kerran, koska käsitys uskosta on huomattavan erilainen. Jos helluntailaiselle uskoon kuuluu selkeä kognitiivinen [tiedollinen, tiedonkäsittelyllinen] elementti, niin vauvalta kyky tähän puuttuu. Usko ei siis ole pelkästään ”lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy”; se on jotain mystistä – tai tuon kohdan tulkintaa syvemmällä, mystisellä tasolla.

Helluntailaisen käsityksen tukena on kieltämättä nykypsykologinen käsitys lapsen kognitiivisesta maailmasta: jos vauva ei tunnista itseään äidistä erillisenä pitkään aikaan, eikä vielä yllättävän myöhäänkään tunnista itseään peilistä, on hänen kyvykkyytensä tiedolliseen totenapitämiseen heikko. Kuitenkin, tässä ollaan uskon määritelmä äärellä: luterilaisen käsityksen mukaan uskossa voi olla sitä tuntematta, mutta helluntailainen näkemys korostaa uskon koettua ulottuvuutta ja varmana pitämistä, lupauksiin tarttumista.

Kuitenkin, vaikka helluntailainen kuinka kritisoisi näkemystä, luterilaista käsitystä on vaikea horjuttaa tässä kohdassa: vauvan uskominen on välttämätöntä kokonaisuuden toimimiselle ja kasteen mahdollisuudelle – ja tämä taas on välttämätöntä pelastuksen kannalta.

Raamatussa on vain yksi pelastustie, ja se on myös lapsille!

Luterilainen: Raamatussa on yksi tapa pelastua, eikä alaviitteissä mainita, että lapsilla olisi poikkeuksia.

Helluntailainen: Minä sulle kuule poikkeukset näytän!

Luterilainen huomauttaa helluntailaiselle, että tämä itse asiassa sanoo, että eri ihmiset pelastuvat eri tavalla: lapset pelastuvat automaation kautta, mutta aikuisilta vaaditaan uskoa. Luterilainen oppi sen sijaan vaatii kaikilta samaa. Samoin helluntailainen ei pystyne osoittamaan, että Raamatussa olisi esillä nämä kaksi eri pelastuskanavaa.

Helluntailaisen vastaisku tähän voisi olla, että Raamatussa on paljon käskyjä, jotka on sanottu niin, että ne koskevat vain aikuisia; sylilapset tuskin viettivät sapattia, paastosivat, maksoivat kymmenyksiä (maidosta?); samoin Uuden testamentin puolella kehotukset kiittää joka tilassa ja tuoda oma panoksensa seurakunnan kokoontumisiin ovat todennäköisesti tekstejä, jotka on kirjoitettu vain aikuisille. Raamatussa olisi siis lähtökohtaisena fokuksena aikuisten elämä. Samoin hän voisi heittää vastaan, että itse asiassa moni luterilainenkin uskoo, että kastamatonkin lapsi voi päästä taivaaseen Jumalan armosta; näin ollaan samassa tilanteessa, josta alun perin syytettiin toista (tu quoque!).

Kun luterilainen vaatii, että pitäisi osoittaa, että lapsille on eri tapa pelastua, helluntailainen korkeintaan pyörittelee silmiään. Helluntailaiselle on luonnollista, että aikuinen pelastuu oman, henkilökohtaisen uskonratkaisun kautta. Jos helluntailaiselle on lähtökohtaisesti mahdotonta ajatella, että vauva tekisi uskonratkaisun, hän joutuu jo lähtökohtaisesti olettamaan, että vauvat ja aikuiset pelastuvat eri tavalla. On vaikeampi kuvitella, että helluntailainen kieltäisi uskonratkaisun mahdollisuuden ja hyväksyisi jonkun toisen tavan aikuiselle, vaikka se olisi mahdollinen sekä vauvalle että aikuiselle.

Teologinen johdonmukaisuus on aina toivottavaa, ja näin ollen tämä voisi olla suhteellisen mielekäs keskustelunaihe. Kuitenkin tästä tuskin päästäisiin kovinkaan syvälle oman teologian (epä)johdonmukaisuuksien pohtimiseen toisen epäjohdonmukaisuudesta, joten tämä tuskin on käytännöllinen väline, kun pyritään osoittamaan toisen näkemystä vääräksi.

Keskustelu Raamatun käyttämisestä

Helluntailainen: Apostolien teoissa sanotaan, että – –

Luterilainen: Joo, ne teki niin, mutta Paavali sanoo siitä, että – –

Helluntailainen ja luterilainen lähtevät eri raamatunkohdista liikkeelle, kun he hahmottavat käsityksiään kasteesta ja pelastuksesta. Molemmilla osapuolilla on korostus, että Raamattu (tai ainakin Uusi testamentti) pitäisi ottaa kokonaisuutena huomioon, kun rakennetaan oppia jostakin asiasta. Samoin ollaan samaa mieltä, että mitään osia ei saa nostaa väärällä tavalla toisten yli, vaan kaikki pitää lukea kokonaisuutena. Ja siinä vaiheessa ongelmat ilmenevätkin. Kun oma teoria nähdään itsestään selvänä käytäntönä, oma tapa lukea nähdään juuri oikeana tapana: että otetaan koko Raamatun sanoma asiasta.

Keskustelu eri tavoista lähteä lukemaan Raamattua on vaikea ja tekninen, että siihen otetaan harvemmin kantaa; tästä syystä taistelua käydään harvemmin tällä tasolla. Jättänen siis sen käsittelyn tähän.

Jumalan lahjasta ihmissuoritus

Luterilainen: Sinä rienaaja käännät Jumalan lahjan ihmissuoritukseksi!

Helluntailainen: Täh?Ai kui?

Monelle helluntailaiselle kaste on kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan: kun on tullut uskoon, pitää mennä kasteelle, koska Jumala käskee. Tavallaan tässä tulkinnassa kaste on suoritus, joka on pelastuksen ehtona: jotta pelastus säilyy, on toteltava Jumalaa, ja kaste on tottelemista. Kun luterilainen kuuntelee helluntailaisen selitystä kasteelle menemisestä, hän näkee punasävyisiä sahalaitakuvioita: ”Miten sinä voit ottaa Jumalan puhtaan lahjan ja raiskata sen ihmisen omaksi suoritukseksi, jolla syljet Kristusta vasten kasvoja?!” Jos kaste on lahja, jossa Jumala antaa pelastuksen, miksi helluntailainen tekee siitä teon ja suorituksen, jossa ihminen lähinnä todistelee Jumalalle, että haluaa seurata tätä?

Tästä asiasta keskusteleminen on vaikeaa, koska taustalla on niin erilainen käsitys siitä, tarvitaanko pelastetuksi tulemiseen jotain ulkoista. Edellä viittasin vapaasta tahdosta keskustelemisen vaikeuteen, ja se toisaalta hankaloittaa yhteisen maaston löytämistä. Helluntailaisen on lähtökohtaisesti vaikea saada koko argumentista kiinni. Ensiksi, hän ei näe kasteen olevan pelastusta välittävä sakramentti (”mitä tarvetta on kasteessa tuleville hokkuspokkuksille, kun jokainen voi tehdä ratkaisun?”). Toiseksi, hän ei pidä lähtökohtaisesti ongelmallisena, että Jumala esittäisi vaatimuksia uskovalle – etenkään sitä, että Jumala vaatisi ihmisiltä kastetta suorituksena. Luterilainen taas pitää koko asiaa vaikeana siksi, että juuri kasteesta, pelastuksen lahjan antamisesta, tulee teko, jota ihmiseltä vaaditaan. (Helluntailainen vain silti jotenkin mahduttaa samaan pakettiin sen, että Jumala ei oikeasti vaadi ihmiseltä mitään, mutta silti vaatii.)

Tässä on kuitenkin huomioitava, että näkemyksissä on jotain samanlaista: jos on tilanteessa, jossa uskoo, mutta ei ole vielä kastettu, jotain puuttuu. Molemmat puolet voisivat helposti varoitella siitä, että tilanteessa kannattaisi tehdä jotain, koska pelastuksesta ei liene aivan täyttä varmuutta. (Ulkopuolisen silmin tilanne on melkein koominen: molemmat osapuolet ajattelevat, että jos ihmisellä on usko, mutta ei kastetta, usko ei ole täydellinen, varma eikä välttämättä pelastava; molemmat siis väittävät samaa, vaikka eri perusteilla.) Lisäksi moni helluntailainen ajattelee, että kasteessa tapahtuu jotain mystistä; jotkut jopa pitävät sitä pelastuksen ehtona. Vaikka kokonaisuus tulkitaan huomattavan eri tavalla, jotain yhteistä tarttumapintaa saattaa löytyä. Se, mitä siihen pintaan saadaan kiinni, on sitten toinen asia. Kuitenkaan tästä tuskin saa vastapuolta käännyttävää argumenttia.

Muoto: valelu vai upotus

Kaste hautaamisena

Luterilainen: Upotus tai pirskottelu, eihän sillä ole mitään väliä.

Helluntailainen: On sillä! Kaste on hautaamista; ei raatojakaan peitellä vain parilla kourallisella multaa!

Myös kasteen muodosta taisteleminen on erityisen paljon helluntailaisten mieleen. Tässä kohdassa aseeseen ladataan Paavali, joka sanoo, että kaste on haudatuksi tulemista Kristuksen kanssa (Room. 6:4). Ja kun hautaamisesta puhutaan, niin eikö hautaamisen pitäisi tapahtua niin, että siinä mennään oikein kunnolla maanpinnan alle? Tässä vaiheessa helluntaisaarnaajat pääsevät irti ja messuavat, että eihän hautuumaallakaan jätetä raatoja niin, että niiden päälle vain siroteltaisiin vähän multaa. Eihän se olisi mitään hautaamista! Jos haudataan, niin siinä laitetaan uhri monttuun ja paljon multaa päälle. Siksi saman esikuvan mukaan vettäkin pitää olla kunnolla. Eihän sellainen pikkulasten tukanpesu käy kenenkään hautaamisesta!

Vaikka täyskasteen symboliikka vastannee upotuksessa enemmän alkuperäistä tarkoitusta, jo alkuseurakunta osoittaa melkoista joustavuutta asiasta: Didakhe eli Kahdentoista apostolin opetus (varhainen kristillinen teksti, joka ajoitetaan noin vuosille 50–150 jKr.) kuvaa, että alkuseurakunta hyväksyi myös valelukasteen, jos vettä ei ollut tarjolla. Kuitenkin Didakheen vetoaminen saattaa olla vaikeaa monelle; miksi tuoda keskusteluun jotain arugmentteja muista kirjoista, jotka eivät ole Raamatussa? Seuraavaksi (vähän tavallista änkyrämpi) helluntailainen kysyy, mitä Koraani sitten sanoo kastamisesta, että pitäisikö sekin sitten ottaa mukaan. Jotkut eivät saa kiinni, että alkukristillisestä elämästä annetaan suhteellisen luotettavaa kuvaa muuallakin kuin Raamatussa (tämä ei tarkoita, että siitä tehtäisiin Raamattu).

Kastaa-verbin kääntäminen

Helluntailainen: Teidän kaste ei ole oikea kaste, koska βαπτίζω-verbi tarkoittaa kokonaan upottamista!

Luterilainen: Hanki elämä.

Helluntailainen saattaa helposti argumentoida, että kreikan kielen verbi βαπτίζω (baptidzoo) tarkoittaa kokonaan upottamista, jolloin joku asia kastetaan johonkin toiseen. (Tämä on muuten yksi yleisimpiä kreikan sanoja, joita helluntaisaarnaajat tuntevat; dynamis eli voima on toinen.) Jos siis lapselle valellaan vettä päähän, on vaikea väittää, että se täyttäisi tämän verbin tarkoituksen! Luterilainen kaste on siis väärä jo tekotapansa puolesta.

Reilua on huomata, että jos luterilainen osaa yhtään kreikkaa, hän kommentoi, että jopa 1933/38-käännös kääntää sanan βαπτίζω ”vihmomiseksi” kohdassa Mark 7:4. Tähän on hyvä tarttua, koska se hajottaa helluntailaisen argumentin terän (”aina kaikkialla käännetään noin!”).

Muotoasioiden kohdalla väittely pyörii ehdottomasti kehällisissä asioissa, jotka eivät ole edes väittelyn arvoisia; siitä huolimatta moni helluntailainen väittelijä tuntee väkevää tarvetta taistella juuri näistä. Tämä käynee siis esimerkiksi argumenteista, jotka otetaan mielellään esille, koska tämä menee niin hyvin yksiin hänen käsityksensä kanssa ja kaiken lisäksi on kauhean helposti perusteltava: ”Minä uskon näin, ja Raamatussa tehdään näin; toi toinen on siis vääräuskoinen, ja Raamatussa ei tehdä noin.” Tätä voi siis pitää lähinnä helppona ja hyvännäköisenä argumenttina, mutta lopulta sen todistusvoima ei ole kovinkaan häävi.

Lapsien kastaminen toimii samoin kuin VT:n ympärileikkaus

Luterilainen: Lasten kastamiselle on esikuva ympärileikkauksessa.

Helluntailainen: … ja lainaus Paavalilta, kiitos.

Luterilainen sanoo, että ei ole väärin, että sylivauvojen omaa tahtoa ei kysellä, kun heitä viedään kasteelle: hän aukaisee Vanhan testamenttinsa ja ottaa esille kaikki viittaukset ympärileikkaukseen. Yleensä kristittyjen mielestä ei ole väärin, että lapselta ei kysytty, haluaako tämä juutalaisen kansan jäseneksi. Näin meillä on vastaavasta asiasta esimerkki jo Vanhan testamentin puolella (ympärileikkaus oli liittämistä Jumalan Vanhan liiton kansaan; kaste on liittämistä Jumalan Uuden liiton kansaan).

Tästä väittelemisessä on se ongelma, että tässä on kyse epäsuorasta Vanhan testamentin kokonaisuudesta, jonka soveltaminen kristilliseen ajatteluun ei ole ongelmatonta. On totta, että tiettyjä samanlaisuuksia löytyy; kuitenkin tässä joudutaan tekemään epäsuoria päätelmiä asioista. Helluntailainen siis todennäköisimmin sanoo, että verrannollisuus on kyllä mielenkiintoista, mutta kasteteologian tulisi rakentua ensisijaisesti sen varaan, mitä Uudessa testamentissa sanotaan muuten; tämän jälkeen voi miettiä näitä epäsuoria heijasteluja. Jos helluntailaisen mielestä muualla kaikki puhuu tätä vastaan, tästä asiasta puhuminen on hänen mukaansa tarpeetonta.

Kasteen ja ympärileikkauksen samanlaisuudessa olisi itse asiassa paljon pohdittavaa kaikenlaiselle kasteteologialle. Vastakkainasettelussa tämä ei liene kaikkein hedelmällisin keskustelunaihe, koska tämä liittyy epäsuoraan materiaaliin. Kuitenkin on totta, että tämä on argumentti, jota helluntailainen tuskin pystyy suorilta kumoamaan, joten se voi tehokkaasti nakertaa sitä illuusiota, että ”meillä on täydellinen oppi, jota vastaan kukaan ei voi sanoa mitään”.

Kirkkohistoriasta oppia?

Helluntailainen: Kirkkohistoria osoittaa, että alkuseurakunta ei kastanut lapsia.

Luterilainen: Kirkkohistoria osoittaa, että alkuseurakunta kastoi lapsia.

Molemmat osapuolet saavat kirkkohistoriasta kapuloita, joilla kolhia toista. Luterilainen huomauttaa, että vähintään vuosien 300–400 nurkilla lapsikaste oli vakiintunut käytännöksi, ja sitä käytettiin käytännössä haastamattomana aina Uskonpuhdistukseen saakka. Helluntailainen huomauttaa, että ne ensimmäiset kolmesataa vuotta ovat muuten ne oleelliset. Luterilainen vastaa tähän, että voi olla, mutta olisiko toisesta väittämään, että todellista Kristuksen kastettua seurakuntaa ei ollut olemassa melkein puoleentoistatuhanteen vuoteen? (ks. esimerkiksi Esko Kallion kirjoitus) Kun moni helluntailainen väittää, että oikea kaste on pelastukselle välttämätön, myöntäisikö hän samalla, että tosiuskovia ei ollut koko tuona aikana?

Toisaalta kirkkohistorian käsittely on mielekäs kenttä kastenäkemyksen uskottavuutta koeteltaessa: alkuseurakunnan käytäntö antaa meille mitään kuvaa siitä, miten Raamatun aikaa lähellä olleet tulkitsivat Raamattua, joten se antaa meillekin parhaimmillaan vihjeitä omaan raamatuntulkintaamme. (”Alkuseurakuntaan” viittaaminen on monissa helluntaipiireissä hyvin voimakas argumentti jonkun käytännön oikeellisuudesta.) Samoin tietyn kastekäsityksen valta-asema erityisesti alkuaikoina on merkittävää keskustelun kannalta (käsitykseni mukaan lapsikaste ei ollut yleisenä käytäntönä erityisen nopeasti, vaikka yleistyi hitaasti, ja otti lopulta monopoliaseman).

Ironista kyllä, luterilaisella puolella Saksan pojat ovat väitelleet asiasta – ja vastapuolina olevat herrasmiehet eivät ole keitä tahansa puskapappeja. Joachim Jeremias kirjoitti aikanaan, että alkuseurakunta kastoi lapsia aina ja kaikkialla, ja tästä syystä se on oikea käytäntö. (Kirja on myös suomennettu lyhennellen.) Kurt Aland vastasi tähän ja väitti, että alkuseurakunnalla ei ollut lapsikastetta, mutta se tuli myöhemmin ja on oikea kehityssuunta. Myös Jeremias vastasi myöhemmin tähän, mutta ainakin itse elän siinä uskossa, että Aland olisi niskapuolella vielä vastauksen jälkeenkin.

Kuitenkaan luterilainen ei välttämättä näe tässä ongelmaa: se, että jokin asia ei ollut yleisenä käytäntönä, ei tarkoita, ettei se olisi väärin (vrt. Alandin näkemys); kirkkohistoriassa Kolminaisuus muotoiltiin nykymuotoonsa vähän myöhemmin, mutta harva silti väittää, ettei se kuvaisi kristinuskon käsitystä Jumalan olemuksesta (tietysti maallikkotasolla voidaan väittää, että varhaiset kristityt käsittivät Kolminaisuuden Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksen sanastolla – siis meidän sanastollamme – alusta alkaen). Pätevä helluntailainen lähtisi pohtimaan vertauksen uskottavuutta ja toimivuutta. Mariologia (oppi Neitsyt Marian asemasta) voisi tietysti antaa hyvän vertailukohdan: Marian asema virallistettiin suhteellisen varhain, mutta sen hylkäävät niin luterilaiset kuin helluntailaisetkin.

Keskustelu kasteesta on edelleen siitä haasteellista, että moni (erityisesti helluntailainen?) pitää Raamatun ulkopuolelta tuotua materiaalia tarpeettomana keskustelussa: ”tässä on kyse siitä, mitä Raamattu sanoo kasteesta, ei siitä, mitä joku tolpan päässä majaillut kirkkoisä jossakin Syyrian erämaassa siitä ajatteli!” Vaikka siis keskustelu voisi olla relevanttia, sitä ei aina nähdä sellaisena. Lisäksi se vaatii varhaisen kirkkohistorian tuntemusta, mikä ei ole itsestäänselvyys.

”Sä oot harhassa ja Perkeleestä!”

Helluntailainen: Sä oot niin harhassa.

Luterilainen: Eikun sä.

Retoriikka on tärkeä osa keskustelua. Yleensä keskustelu voi alkaa hyvin ilman suurempia tunnekuohuja, mutta jossakin vaiheessa pannu alkaa kuumeta ja porista, jolloin hiukoo jo laittaa toista siihen tirisemään. Tässä muutamia – asiallisia ja vähemmän asiallisia – kommentteja aiheen tiimoilta:

”Koska uudestikastajat opettavat vastoin Raamattua, on heitä kavahdettava eikä heidän kanssaan sovi uskon asioissa veljeillä. Muuten tulemme osallisiksi heidän synneistään. – – Tämä ei ole kuitenkaan samaa kuin kadotustuomion lausuminen.” (Markku Särelä. 1975. Lapsikaste on Raamatullinen. 2 painos. Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen kirkko, s.92)

”Lapsikaste on kirkon väärä opetus, jonka tulisi jokaisen uskovan hylätä pois elämästään lihan tekona” (Petri Paavola, Vesikaste: 18.Sakramentti).

”hurmahenkisten uudestikaste upottaen on perkeleestä!” (Suomi24-keskustelunotsikko, nimimerkki ”Kristuksen oma”)

”Kun Jeesus ei kastanut lapsia vaan siunasi, niin tuollaiset opit kastaa vauvoja ovat isästä Perkeleestä eikä Jumalasta.” (Ote Suomi24-keskustelusta)

Edelliset esimerkit ovat vielä suhteellisen kauniita, koska niissä ei suoraan toivoteta toista helvettiin. Pelastuksen kyseenalaistaminen on helppoa tässä yhteydessä, koska puhutaan kiinteästi pelastukseen liittyvistä asioista. Jos kasteessasi on jotain vikaa, ja jos kaste liittyy pelastukseen, niin silloin pelastuksessasi voi olla jotain epäselvyyksiä. Toinen tie samaan lopputulokseen tulee siitä, että toinen ilmiselvästi vääristelee selvää Jumalan Sanaa: toinen on harhassa, ja selkeästi yrittää kiertää ja pilata ne yksinkertaiset käskyt, jotka Jumala Raamattuun on kirjannut – ja mikä pahempaa, toinen ei selittämisen jälkeenkään suostu hylkäämään omia harhojaan, vaan takertuu niihin! Minä olen tarjonnut hänelle tervettä oppia Raamattuun vedoten, mutta toinen vain kieltää sen! Milloin siis hänen eksytyksensä on niin suuri, että viimeisellä tuomiolla tulee käsky painua hiilipannulle pariloitumaan? Onko se raja jo ylitetty?

Jos ei mennä ihan yhtä pitkälle, toista voidaan ainakin syyttää eksyksissä olemisesta, selvän logiikan hylkäämisestä ja kovapäisyydestä: kun moneen kertaan selittää yksinkertaisen asian eikä toinen millään suostu kääntymään, niin miten ihmeessä toisen älyllisiä lahjoja voi edes kunnioittaa? (Ehkä huomaamalla omien lähtökohtien erilaisuuden.)

JOHTOPÄÄTÖKSET

Edellä olleista – vaikkakaan ei täysin edustavista – keskustelunaiheista nousee muutamia huomioita. Lisään tähän myös joitakin yleisiä kommentteja, jotka eivät välttämättä suoraan nouse edellisestä keskustelusta.

Usein pitäisi olla puhumatta

Tässä kohdassa on reilua huomauttaa, että tradition, tottumuksen ja kuulumisen voima on usein kovin vastustamaton: on helppo ajatella, että me olemme oikeassa, koska me olemme oikeassa, ja muut ovat väärässä, koska he eivät voi olla oikeassa. Tästä syystä moni aiheesta keskusteleva ei lähde keskusteluun lähtökohtaisesti avoimin mielin, vaan tarkoituksenaan käännyttää toinen (tai ainakin pistää kauheasti kampoihin toisen käännytysyritykselle).

Itse olen ollut mukana aika monessa keskustelussa, joissa on jossakin vaiheessa ilmiselvää, että vastapuolen tarkoituksena ei ole ymmärtää minua, vaan käännyttää minut. (Tosin reiluuden nimissä täytyy sanoa, että olen myös ollut keskusteluissa, jossa tarkoituksenani on ollut vähintään romuttaa vastapuolen usko omaan näkemykseensä.) Sellaisessa on helppo ajautua vain kiukuttelemaan toisen argumentaatiosta tai alkaa vain käännyttää toista; ”minuahan ei *** vieköön käännytetä ilman potkimista vastaan!”

Monessa kohdassa pitäisi myös huomata, että aina kastekäsityksessä ei ole kyse vain teologiasta ja teoreettisten totuuksien abstraktista pyörittelystä. Mukana on emotionaalista samaistumista johonkin liikkeeseen, sen auktoriteettihenkilöihin sekä itselle koherentteja teologisia rakenteita, joita ei olla kovin herkästi valmiita muuttamaan. Joskus tarvitaan valtava määrä uutta ja omien käsitysten kanssa ristiriitaista informaatiota, jotta edes alkaisi epäillä omaa käsitystään. Lisäksi omiin käsityksiin tarrautuminen luo suojan, jolla saa kilpistettyä vastapuolen argumentit.

Usein keskustelu pyörii asioissa, jotka eivät ole kriittisiä näkemyksille

Epäoleellisuuksissa vellominen johtunee usein siitä, että vastapuolen ajattelu on niin erilaista, että siihen tarttuminen asiantuntevasti voi olla vaikeaa. Voi siis olla vaikea hahmottaa sitä, mikä on kriittistä toisen näkemykselle. Toinen puoli on, että oman näkemyksen hahmottaminen suurempana kokonaisuutena voi olla myös hataraa. Toisaalta, miksi tutustua kauhean paljon tarkemmin näkemyksiin, jotka ovat jo lähtökohtaisesti vääriä? Kun keskustelu pyörii epäoleellisuuksissa, se saa aikaan vain turhautumista ja keskustelujen venymistä. Toisaalta se myös saa aikaan sitä, että vastapuolen näkemyksiä on vaikea saada kiinni tai hyväksyä: nehän eivät liity millään tavalla asiaan.

Aina ei ole kompetenssia puhua oikeista asioista

Monesti keskustelu pyörii tasolla, joka on itselle tuttu: asioista puhutaan oman teologian lähtökohdista, rakentamatta yhteyksiä. Samoin asioista puhutaan helposti arkikokemuksella, irtonaisilla raamatunpaikoilla, tiukalla retoriikalla ja paljolla tunteella. Monen on vaikea hahmottaa koko Raamatun kattavaa näkemystä ihmisen perisyntisyyden olemuksesta, ja samalla esittää teknisiä huomioita eri raamatunkohtien tulkinnasta. Aihe on yksinkertaisesti liian vaikea monelle, mutta se ei estä siitä taistelemista.

Uskomatonta: joskus keskustelu on tehokasta käännytystä

Kaikesta edellä kirjoitetusta huolimatta keskustelu (lue: käännytys) tuottaa joskus tuloksia: täysin toisessa teologiassa oleva joutuu kognitiivisen dissonanssin pauloihin oman näkemyksensä kanssa, ja joutuu kääntymään toisen näkemyksen puolelle. Tiedän ihmisiä, jotka ovat omaksuneet baptistisen/helluntailaisen kastenäkemyksen sen tähden, että heille suoraan siteeratut raamatunpaikat ovat antaneet käsityksen, että heidän lapsikasteensa ei ole riittävä.

Usein menetelmä on yksinkertainen: listataan raamatunpaikkoja, jotka (luterilaista) tulkinnallista taustaa tuntemattomalle kuulostavat siltä, että kasteeseen liittyy asioita, joita on vaikea yhdistää lapsikasteeseen. Kun epäilys saa sijaa, ollaan valmiimpia kuuntelemaan tätä argumentaatiota. Helluntailaisessa näkemyksessä on se hyvä puoli, että se toimii arkikokemuksella (”sä vaan tuut uskoon ja sitten meet kasteelle, tsekkaa, Raamatussa ne teki just niin!”), ilman luterilaista pelastusopillista kehystä. Monelle Raamatun maailmasta tulevan kokonaisuuden kääntämisen luterilaisen Suomen kontekstiin ei ole kaikkein yksinkertaisinta, ja kokonaisuuden kyseenalaistaminen aiheuttaa kognitiivista dissonanssia.

Toisaalta löytyy myös väkeä, jotka ovat kääntyneet luterilaisen näkemyksen puoleen. Aki Finnilä (ks  ja Olli-Pekka Ylisuutari ovat jo mainittuja esimerkkejä – ja varsin kovaäänisiä sellaisia (lisäesimerkkitarina löytyy täältä). Heidän kohdallaan näyttää siltä, että luterilainen selitysmalli on tarjonnut älyllisesti johdonmukaisemman kokonaisuuden opilliseen pohdintaan. Tämä ei ole yllättävää; luterilaisuudella on useampi sata vuotta etumatkaan opillisessa pohdinnassa, ja helluntailaisuus on pitkään suhtautunut nihkeästi yksityiskohtaista opillista nikkarointia kohtaan. Jos teknistä nikkarointia karsastetaan, se voi johtaa myös opilliseen epämääräisyyteen.

Viekö helluntailainen?

Monessa kohdassa näyttää siltä, että jos väittelijöillä on normaalin puutteellinen tieto omasta opistaan ja sen perusteista, helluntailaisella on monta tekijää puolellaan. Hän pystyy vetoamaan helpommin arkikokemukseen (tahdonvapaus, vauvojen helvettiuhka, jne.) ja moneen yksittäiseen raamatunpaikkaan, jotka näyttävät sellaisenaan tukevan hänen käsitystään (Apostolien tekojen esimerkit, ym.). Tämä voi myös selittää, miksi moni helluntailainen niin mielellään kiivailee kasteesta: se on tarpeeksi helppoa. Toisaalta siinä vaiheessa, kun luterilainen tuntee oppinsa tarpeeksi hyvin, hän saattaa hukuttaa helluntailais-raukan predestinaatioon ja kilpistää pois kaikki muut perustelut oman oppinsa sisäisellä koherenssilla.

Ryhmäpaine on hyväksi kääntymiselle

Usein on myös niin, että tietyllä tavalla ajattelevassa joukossa oleminen on hyvää käännytystä. Kun kuulee tiettyjä asioita tarpeeksi paljon, ne alkavat tuntua normaaleilta. Samoin halu olla mukana jossakin ryhmässä luo painetta ajatella samalla tavalla kuin ryhmä itse: jos haluaa olla mukana jonkun seurakunnan toiminnassa, tämä luo paineita myös omaksua sen kastenäkemys – tai mahdollisesti käydä kasteella siksi, että voisi olla paremmin mukana. (Kuitenkin helluntailaisuudessa pyörii mukana monia kastamattomia luterilaisia, jotka eivät tästä huolimatta käy kasteella; tämä on kuitenkin oma ilmiönsä, jota pitäisi tarkastella omana kokonaisuutenaan, joten palaan siihen ehkä tulevaisuudessa.)

LOPUKSI

Monesta kohtaa on käynyt ilmi, että kastekeskustelut eivät ole useinkaan niin yksinkertaisia, miltä ne keskustelijoiden mielestä tuntuvat. Edelleen huomataan, että kasteesta keskustelevien voisi olla hyvä usein olla vain keskustelematta – tai perehtyä paremmin toiseen näkemykseen, jotta väittelystä voisi syntyä mielekästä keskustelua.

* EDIT: Jeesuksen esimerkki kasteelle menemisestä -osio lisätty 8.1.2014, 14:05