Helluntailaisuudesta katolisuuteen (Osa 3/3) – ”Matin” tarina

Pienen kesä(työ)tauon jälkeen on aika palata katolisuuden ja helluntailaisuuden rajapinnan äärelle. Sarjan ensimmäisessä osassa pohdin niitä tekijöitä, jotka saattavat estää helluntailaista vaihtamasta katoliseen kirkkoon. Toisessa osassa käsittelin enemmän tekijöitä, jotka katolisuudessa voivat tuntua vetoavilta – erityisesti, jos suhde omaan seurakuntaan ja seurakuntaperinteeseen on alkanut tuntua puuduttavalta.

Pohdin sarjan alussa niitä tekijöitä, joita voisi ajatella liittyvän siihen, kun helluntailainen kiinnostuu katolisuudesta ja vaihtaa kirkkokuntaa. Kuitenkin tahdoin saada mukaan myös näkökulmaa sellaiselta, joka on todella tehnyt itse tämän siirtymän. Tätä tekstiä varten sain haastattelun Matilta (nimi muutettu), joka lupasi kertoa omasta matkastaan helluntailaisesta katoliseksi.

Alku

Matti on tällä hetkellä keski-ikäinen ja työskentelee akateemisella alalla. Hän liittyi helluntaiseurakuntaan noin 20-vuotiaana ja ehti olla helluntaiseurakunnan jäsenenä noin 15 vuotta. Hän oli mukana aktiivina niin Suomen rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin, järjesteli työmuotoja ja jakoi Raamattuja.

Katolinen kirkko ei kulkenut koko elämää mukana, vaan katolisuus oli suomalaiselle tyypillisesti vierasta. Lapsuudessa hän muistaa kuulleensa radiosta maininnan ”paavijohanannes paavalitoisesta”, mutta ei osannut liittää tätä katolisuuteen.

”Nuoruudessa luultavasti lukion uskontotunneilla, mutta siitä ei tainnut jäänyt aktiivisia mielikuvia seitsemää sakramenttia ja Äiti Teresaa ym. hahmoja lukuun ottamatta.” – – ”Katolilaisuus tuntui jotenkin kaukaiselta sekä opillisesti että maantieteellisesti.”

”Eniten [katolinen kirkko oli tullut tutuksi] ehkä populaarikulttuurin kautta. Elokuvissa saattoi vilahdella pappeja tai nunnia. Jostakin (muistaakseni) Hitchcockin on jäänyt mieleen, miten jonkin vakavan rikoksen tehnyt tunnusti tekonsa ripissä papille eikä pappi voinut tätä kertoa eteenpäin. Muistan miettineeni miksi suomessa ei ole tällaista.”

Helluntailaisuudella ei ollut erityisen läheistä suhdetta katolisuuteen. Matti muistaa yhden tapauksen, jossa helluntailainen saarnaaja puhui siitä, miten katolinen kirkko on harhassa.

”Saarnaaja kuvasi katolilaisuutta harhaopiksi: eiväthän he usko edes Jeesuksen ylösnousemukseen. Heidän risteissäänkin (krusifiksit) Jeesus kuvataan edelleen kärsivänä ristillä roikkumassa. Meillä oikeaoppisilla sen sijaan risti on tyhjä, sillä Jeesus on voittanut kuoleman. Tuntuihan se erikoiselta kuulla tämmöistä. Hieman silloin epäilin[.]”

Ensikohtaamisia

Matti muistaa pienen positiivisen muistikuvan katolisesta kirkosta noin vuosien 2003–2005 tuntumasta:

Mieleeni on jäänyt Timo Soinin radiohaastattelu [ – – ]. Tässä keskusteltiin mm. hänen katolilaisesta uskosta. Mieleeni on jäänyt elävästi miten hän kuvaili uskoaan, että ”jokaiselle tekee hyvää käydä säännöllisesti polvistumassa kirkossa” ja että ”tiliväli kannattaa pitää lyhyenä” (koskien rippiä). Tämä on jäänyt jostakin syystä mieleen vaikka olin silloin ”tulenpalava helluntailainen”. Ehkä oli[n] niin täynnä ”Jeesus tulee IHAN PIAN. Usko tai kadu!” -tyyppistä julistusta, että varsin arkinen ajatus pyhien asioiden äärelle polvistumisesta tuntui ehkä jollakin tavalla kiehtovalta. Siis usko Jumalaan ja periksiantamattomuus tietyissä asioissa (mm. abortti, avioliitto) yhdistettynä muuten tavallisen tuntuiseen ja järkeviä puhuvaan ihmiseen oli jollakin tavalla erikoinen yhdistelmä.

Kristittyjen ykseyden ekumeeninen rukousviikko sisälsi pienen tapahtuman, joka lopulta sai itseään suuremmat mittasuhteet.

”Tällöin jostakin syystä ”erehdyin” osallistumaan katolisen kirkon järjestämään vesperiin ja sen jälkeiseen teehetkeen. Olen luonteeltani sellainen, että haluan aina ottaa kiinnostavista asioista selkoa ja ehkä se, että en tuntenut katollista kirkkoa sai aikaan kiinnostuksen ja lähdin tutustumaan. Mutta tosiaan alkumotivaatio tähän tilaisuuteen on tavallaan hämärän peitossa. Menin joka tapauksessa.

Se mikä minua järkytti oli, että silloinen kirkkoherra piti vesperin jälkeen luennon erilaisista rukoustavoista. Kun kuulin, että luento tulee, niin naureskelin teetä juodessani sisäisesti, että mitähän opetettavaa tällä voi olla helluntailaiselle. Ja järkytys olikin suuri kun hän esitteli rauhalliseen tahtiin useita erilaisia rukoustapoja pohjautuen raamattuun tai kristittyjen monisatavuotiseen tapaan. Sisäinen nauruni hiljeni kun tajusin, että puolalainen murtaen suomea puhuva pyylevä kirkkoherra opettaa rukouksesta paljon syvemmin kuin koskaan olen kuullut helluntaiseurakunnissa opetettavan. Tähän saakka mielikuvani rukouksesta oli, että ensin aloitetaan rauhallisesti ja lopussa huudetaan niin, että yläpohjan fyllingit hytkyy. Tai sitten huudetaan kielillä jotakin sellaista mitä kukaan ei ymmärrä. Yhteisessä rukouksessa kuuluu lisäksi hokea ”jookiitos” tai ”kiitosjeesus” säännöllisesti silloin kun pastori vetää henkeä… Nyt puhuttiinkin hetkirukouksesta, kontemplaatiosta, pyhistä teksteistä rukouksena ym., josta en ollut edes kuullut koskaan ennen! Ehkä tämä järkytys jotenkin ravisutti omaa ajattelua, vaikka silloin en tästä edennyt minnekään.

Tämä kokemus ei sinänsä vielä saanut aikaan suurta muutosta, muuta kuin että tulin myös seuraava vuonna paikalle. Tällöin oli ”vain” teehetki, joten ei mitään suurempaa sittenkään tapahtunut.”

Matin kokemus vaikuttaa aseistariisuvalta: hän tulee tilanteeseen täynnä helluntailaista itsevarmuutta, mutta hänen kohtaamisensa katolisen tradition kanssa osoittaa, että hänen omassa traditiossaan voi olla puutteita, joita hän ei ole havainnut. Tällainen kohtaaminen voi muutenkin olla omiaan herättämään monenlaisia epäilyksiä omaa traditiota kohtaan, erityisesti, jos taustalla on jonkinasteista turhautumista.

Tutustumisprosessi

Muutamaa vuotta myöhemmin Matti kävi helluntaiseurakunnan sunnuntaikokouksissa, mutta ajoittain, ehkä kerran kuussa hän alkoi käydä myös katolisessa messussa. Syytä hän ei osaa vieläkään eritellä. Kuitenkin kokemus oli erilainen kuin helluntaiseurakunnissa, ja Matti koki sen monin tavoin mielekkäämmäksi.

”Messun rauhallinen ja samalla tavalla toistuva rytmi, tietyt kunnioituksen osoittavat eleet ja ennen kaikkea Kristukseen keskittyvä sisältö: keskushenkilö, jonka kohtaamista ”alkuylistyksellä” seurakuntaa valmistettiin ei ollutkaan saarnaaja ja hänen ”inspiroitu” saarnansa, vaan eukaristia – Jeesuksen sakramentaalinen kohtaaminen. Koko messu valmisti seurakuntaa vastaanottamaan aistien tavoittamattomissa olevalla tavalla Kristuksen ruumiin ja veren. Saarna oli vain pieni osa kokonaisuutta. Messuissa luettiin ääneen raamattua paljon enemmän kuin tavallisessa kokouksessa, jossa paljon aikaa käytettiin erilaisiin juoksevien ilmoitusasioiden hoitoon. Helluntaikokoukseen tullessa oli tapana vaihtaa kuulumisia ja kurkkia että kuka nyt soittaa tänään yms. Messun alussa ei ole tapana puhua vaan tyypillisesti kirkkokansa polvistuu hiljaiseen rukoukseen ja odottaa messun alkua hiljaisuudessa. Ero on valtavan suuri ja silloin se tuntui ”valitettavasti” menevät katolilaisten puolelle.”

Messuissa vierailut saivat Matin tutustumaan tarkemmin katoliseen oppiin.

”Messuvierailujen kautta kiinnostuin tutustumaan tarkemmin myös katolilaiseen oppiin. Jotkin opetukset (avioliiton purkamattomuus ja syntymättömänkin lapsen elämän kunnioitus) tuntuivat olevan ihan oikein ja ehdottomuus jolla näitä pidettiin arvossa tuntui oikealta.´”

Matti alkoi ottaa sisäisesti jonkun verran etäisyyttä helluntailaisuuteen, ja hän alkoi nähdä katolisuudessa positiivisia piirteitä. Kuitenkin hän päätyi jonkinlaiseen välitilaan, joka ei ollut helluntailaisuutta eikä katolisuutta.

”Villimmissä kuvitelmissa ajattelin perustavani jonkinlaisen uuden toimintamuodon, jossa yrittäisin elvyttää hieman messun kaltaista kokoustoimintaa ”helluntaikatolilaisuutta”, mutta tämä idea – kuten Nalle Puh on todennut – kuulosti paremmalta pään sisällä ennen kuin sen sanoi ääneen. Useita vuosia siis meni jonkinlaisessa välitilassa, jossa en oikein tuntenut kuuluvani mihinkään. Tunsin vetoa katolilaisuuteen mutta en toisaalta halunnut jättää helluntaiherätystä.

Katolisuuteen tutustumiseen liittyi myös pienimuotoista kyllästymistä helluntailaiseen hengellisyyteen. Tuttu hengellisyys alkoi näyttäytyä pinnallisena suorittamisena.

”Osittainen kyllästyminen ns. kokouskulttuuria kohtaan tuli ylistyksestä. Nyt ei saa ymmärtää väärin. Ihmisen tehtävä on ylistää Jumalaa. Koko ihmisen elämä pitäisi olla ylistyslaulu. Helluntaikarismaattisuus vain minusta on kaventanut sen tarkoittamaan rytmimusiikin tahtiin tapahtuvaa n. 15-30 minuutin pätkää ennen saarnaa / yhteistä (=saarnaajan mieleen juolahtavaa) rukousta, jossa seurakunta saa istua tai seisoa, mutta mieluummin seisoa / liikehtiä kädet ylhäällä. Erityisesti minua alkoi kismittää tämänkaltaisen ylistyksen ihmiskeskeisyys. ”Antaudun kokonaan, en välitä ollenkaan…” jne. Kuvataan sitä kuinka ihminen on aktiivinen toimija ja nostaa käsiä / antautuu / avaa sydämensä jne. Saatetaan järjestää ylistyskokouksia tai tapahtumia, joissa ylistystä tapahtuu. Mutta ei sitten oikein muualla.”

”Muutenkin eräs tärkeä asia omassa siirtymisessä kohti kirkkoa on ollut huomata, että kirkon ns. määräykset tai ohjeet ovat kuin kymmenen käskyä eli ne suojaavat. Erityisesti hetkipalveluksen anti eli psalmien ja raamatunlukujen rukoileminen on ollut itselle iso matka. Nuorempana en halunnut lukea psalmeja lainkaan ja nyt niiden käyttö rukouksessa on aivan luontevaa. Itse asiassa helluntailainen rukous, joka keskittyy usein (pelkästään) varsin konkreettien tarpeiden pyytämiseen tuntuu välillä ärsyttävältä. ”oooo Jumala anna meille tämä, tämä, tämä jne”… Onhan Jumala luvannut huolehtia kaikesta, kunhan ensin etsimme taivasten valtakuntaa! Hetkipalveluksen valmiit rukoukset helpottavat minua, kun ei tarvitse yrittää puristaa irti jotain suoritusta vaan voi keskittyä psalmienkirjoittajan tai muiden kirjoittajien valmiiden rukousten rukoilemiseen ja Herran läheisyydestä nauttimiseen. ”

Katolinen kirkko ei näyttäytynyt pelkästään paratiisina, vaikka oma suhde helluntailaisuuteen alkoi tulla haasteelliseksi.

”Katolisen kirkon todellisuus suomessa on hyvin erilainen kuin vaikkapa helluntaiherätyksen. Noin puolet jäsenistä on maahanmuuttajia, seurakunnat ovat (Helsingin kahta seurakuntaa lukuun ottamatta) vähäväkisiä ja pinta-alaltaan suuria, tavallisia suomalaisia ydinperheitä ei kovin paljoa, papit ovat piispaa lukuun ottamatta ulkomaalaistaustaisia jne. Monet ulkoiset seikat siis myös olivat hieman prosessia hidastavia.”

Kaikki katolisessa kirkossa ei luonnollisesti ollut sellaista, minkä olisi voinut kelpo protestanttina niellä heti alusta alkaen. Matti tunnustaa, että hän ei kunnolla ymmärtänyt monia oppeja, jotka yleensä ovat vaikeita ei-katolisille.

”Jotkin opetukset taas (esim. Marian ikuinen neitsyys ja taivaaseenottaminen, pyhien kunnioitus, pappeus sakramenttina) tuntuivat vaikeilta. Alkuvaihetta voisin kuvata hiljaisena kiinnostumisena ja rinnakkaiselona.” – – ”Marian ja paavin asema olivat etukäteen ajatellen ehkä tosiaan erilaisessa asemassa kuin mihin olin tottunut protestanttisessa ajattelussa. Toisaalta: messun liturgiassa Maria mainitaan kerran ja pyhien litania vain tärkeämpinä päivinä. Liturgiassa nämä eivät nouse kovin korkealle. Siksi ne eivät aiemmin mainitsemaani messukiinnostusta latistaneet. Oikeastaan päinvastoin. Muistan toki, että synnintunnustusosiossa, jossa [pyydetään Mariaa rukoilemaan meidän puolestamme], jätin monta vuotta sanat ”autuasta Mariaa, ainaista neitsyttä, kaikkia enkeleitä ja pyhiä” kaikelta varalta lausumatta.”

Katolisuudessa vetävältä tuntui myös se, että ainakin Matin paikkakunnalla monella katoliseen kirkkoon kuuluvalla on korkeakoulututkinto, joten koulutusta ja opiskelua ei pidetä epäilyttävänä, kuten joskus helluntailaisuudessa.

Päätös ja ihme

Matti alkoi ottaa etäisyyttä helluntailaiseen aktiivitoimintaan ja seurakuntakulttuuriin Kuitenkaan hän ei halunnut pakottaa vaimoaan mukaan katoliseen kirkkoon, vaan tahtoi antaa tälle oman tilansa.

”Olin hyväksynyt tilanteen ja olin päättänyt, että en pakota häntä mihinkään enkä erityisesti edes tainnut ottaa asiaa puheeksi. Toki saatoin vaahdota, missä monessa asiassa helluntailaiset ovat väärässä. ”

Päätöstä liittyä kirkkoon koko perheenä oli edeltänyt kuitenkin tapahtuma, jonka Matti näkee ihmeenä.

Olimme toivoneet pitkään lasta, jota ei kuulunut. Keväällä 2010 pidin ensimmäistä kertaa elämässäni piispan määräämänä paaston. [ – – ] Pidin siis pääsiäispaaston, rukoilin kirkon antaman hetkipalveluksen mukaisesti liittäen omia rukouksia mm. lapseen liittyen. Paaston aikana saimme vastauksen ja syksyllä syntyi esikoisemme. Minulle tämä oli merkki siitä, että Jumala selvästikään ei ainakaan vierasta katolilaista kirkkovuotta siihen liittyvine ulkoa annettuine määräpäivineen ja juhlineen. Tuntui olevan päinvastoin.

Myös lapsen syntymän jälkeinen ajankäytön mullistuminen oli mukana kokonaisuudessa: pienen lapsen kanssa aikaa ei enää riittänyt aktiiviseen toimintaan helluntaiseurakunnankaan piirissä. Aikaa jäi paljolti vain sunnuntaiseen messuun.

Nykyistä elämää

Matilla on nopea vastaus, kun kysyn, millaista hänen mukaansa on katolinen hengellisyys helluntailaisuuteen verrattuna

”Erilaista. Helppoa. Ennakoitavaa.” – – ”Elämä ei ole muuttunut paljoa ulkoisesti. Sisäisesti on rauhallisempi ja levollisempi oli. Kirkon historia itsessään osoittaa, että Jumala ei hylkää.”

Matti kokee, että hänen elämänsä on vaihtunut kristuskeskeisemmäksi katoliseen kirkkoon siirtymisen jälkeen. Hengellisyyden muutoksesta Matti mainitsee erityisesti sarkamentaalisuuden ja siihen liittyvän messun eli eukaristian sekä kirkkovuoden.

”Sakramentaalisuus on vapauttavaa. Ei tosiaan tarvitse yrittää puristaa jotain ”hengen maailmoissa” tapahtuvaa järisyttävää suoritusta, vaan riittää yksinkertainen usko siihen, että olen Jeesuksen asettaman uuden liiton piirissä nauttimalla Hänen käskystään Hänen lihansa ja verensä. Tämä ateria on ”kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa”. – – ”Itselle tärkeimpiä asioita katolilaisessa hengellisyydessä on [ – – ] messu kokonaisuutena, mutta erityisesti eukaristia on tärkeä. Menemättä liian pitkälle teologiseen väittelyyn omalle kohdalle eräs mullistava oivallus oli tajuta, että Jeesuksen, apostolien, piispojen ja kirkon katkeamaton opetus on ollut jo 2000 vuotta, että Jeesuksen läsnäolo eukaristiassa ei ole symbolista tai näennäistä vaan todellista vaikkakin salattua.”

”Liturgia on kuin hengitys. Aina samaa, mutta ilman sitä ei ole elämää. Voiko hengityksestä nauttia? Voi, jos keskittyy. Samoin liturgiasta voi nauttia ja sitä voi ”hengittää”, mutta sen äärellä on viettävä aikaa. Satunnaiselle kävijälle värivaloin ryyditetty rytmimusiikin säestyksellä laulettu ylistyslaulu saattaa tuntua tutummalta kuin hiljainen ja etukäteen valmistettu rukous tai vuorolaulu selebrantin (=pappi) kanssa. Mutta kun tähän pääsee kiinni se palkitsee ja vapauttaa. Ja puhun tässä nyt Pyhän messun liturgiasta.”

”Sakramenteista toinen tärkeä on parannuksen sakramentti (eli rippi). Se on samaan aikaa vaikea, suorastaan kauhea ja pelottava sekä vapauttava ja helpottava. Papin sanat [ – – ] rippitilaisuuden lopuksi ovat valtavan helpottavat. Joskus olen ajatellut, että viimeinen lause (”Ja minä päästän [sinut synneistäsi...]”) on kauneinta ja vahvinta mitä ihminen voi koskaan sanoa!”

Myös suhde ylistämiseen ja musiikkiin on muuttunut.

”Katolilainen ajattelu on hyvin erilainen ja rauhoittava. Lähtökohta on, että taivaassa pyhät ja enkelit ylistävät tälläkin hetkellä Jumalaa jatkuvasti ja lakkaamatta. Messun eräs osa on ns. sanctus eli kirkkokansa laulaa ”Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Jumala kaikkivaltias…” Tässä ajatus on, että uskovat yhtyvät siihen samaan jatkuvasti taivaassa kaikuvaan ylistykseen. Ja juuri niillä sanoilla, jotka löytyvät raamatun lehdiltä! Uskovien (ja ns. ”ylistyksenjohtajien”) ei siis tarvitse pumpata itseään tietynlaiseen mielentilaan, vaan ylistys on ja pysyy jatkuvasti meistä riippumatta, me vain voimme yhtyä tai olla yhtymättä siihen. Ylistys ei lakkaa (kuten armo tai Jumalan rakkaus) vaikka me emme aktiivisesti osallistu siihen.” – – ”Käsitettä ylistysmusiikki Hillsong-kopiona ei tietenkään ole. Ylipäätään yhteyttä Pyhään Henkeen ei pyritä hakemaan värivaloilla ja bassorummulla, vaan hiljaisuuden kautta.” – – ”[ – – ] ns. ylistyskokouksia tai parantumiskokouksia en ole kaivannut. Saattaa olla myös ikäkysymys.”

Ajatus kirkkovuodesta lienee outo monelle helluntailaiselle, mutta Matti on kokenut katolisen kirkkovuoden korostamisen mielekkäänä.

Kirkkovuoden vietto ja esimerkiksi Joulun vieton merkitys on ehkä korostunut. Helluntailaisuudessa ei ymmärtääkseni tunnusteta kirkkovuotta vaikka de facto Joulu, Pääsiäinen ja Helluntai huomioidaan jollakin tavalla. Hämmentävää kyllä, juuri joulun kaupallisuus ja pinnallisuus ehkä on vähentynyt meillä. Omassa ajattelussa ei tarvitse pohtia mikä on joulun ”alkuperäinen tarkoitus”. Onko se ollut alun perin roomalainen maallinen juhla joka on vaihdettu vai mitä. Voin vain todeta, että Kirkko on päättänyt, että Kristuksen inkarnaation salaisuus on niin suuri asia, että sitä varten on ollut tärkeää perustaa vuotuinen juhla. Sama koskee Pääsiäistä. Ei sitä raamattu käske viettää. Kuten ei myöskään saarnaajan 60-vuotispäiviä tai vaimon nimipäivää. Kaikkeen ei tarvitse löytää eksplisiittistä raamatun viittausta ja silti sen voi tehdä hyvällä omalla tunnolla. On itse asiassa erikoista toisaalta kirkkovuoden vastustaminen vaikka monia maallisia asioita juhlitaan ja vietetään säännöllisesti. Useampi helluntailainen viettää joka vuosi 2-10 tuntia television ääressä seuraten jääkiekon MM-kisoja. Samalla tavalla vuotuinen juhla on konffa ja tietyt muut nuoriso- tai muut päivät. Katolinen kirkko selkeästi toteaa, että tietyt kristilliset (dogmaattiset) asiat ovat niin tärkeitä, että niitä kannattaa muistella säännöllisesti: Jumalan syntymän ilmoittaminen, Jumalan inkarnaatio, Kristuksen saapuminen Jerusalemiin ennen poääsiäistä, eukaristian salaisuuden asettaminen, Kristuksen kuolema ja ylösnousemus, Kristuksen taivaaseen astuminen (helatorstai), Pyhän Hengen vuodatus ja lähetystyön alku (helluntai). Kirkkovuosi päättyy minusta hienosti. Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai on nimeltään ”Kristus, kaikkeuden kuningas”. Kaiken jälkeen on tärkeä muistaa, että Kristus on lopulta kaiken ja kaikkeuden kuningas.” – – ”Luettelin tuossa vain joitain keskeisiä kristinuskon asioita, mutta esimerkiksi arkkienkeleille Mikaelille ja Gabrielille on omistettu yksi sunnuntai – aina se on yhtä euroviisuvoittoa tärkeämpi juhla…”

Helluntailaisuudessa Matti näkee vieraaksi sen, että jotkut korostavat maallisen Israelin merkitystä hyvinkin pitkälle – jopa niin paljon, että alkavat viettää juutalaisia juhlia.

”Ja uusi liitto ”kumoaa” siinä mielessä vanhan, että pelastie kulkee ennen kaikkea Kristuksen ristin kautta myös juutalaista uskoa tunnustaville. Kristus kuoli myös juutalaisten (kuten muslimien ja hindujen ja ateistien) puolesta. Siksi siis tuntuu oudolta liian pitkälle menevä Israel-ihannointi. Vai onko kyseessä eräänlainen korvaustoiminta. Koska periaatteessa helluntailainen teologia kieltää jollakin tasolla kirkkovuoden ja muut hienot kristilliset juhlat, niihin valmistautumisen yms., niin korvaustoimintona sitten matkataan suurin joukoin Lehtimajanjuhlaan. En ihan ymmärrä tätä.” – – ”Itse olen sinänsä myös Israelin ystävä ja varmasti kansalla on Jumalan siunaus. Mutta ei juutalaisten tapojen tule korvata kristillisyyttä!”

Myös perheen merkitys on korostunut Matin elämässä sen jälkeen, kun hän on siirtynyt katoliseen kirkkoon. Hänen mukaansa katolinen kirkko painottaa perhettä ja sen merkitystä vahvasti.

Vaikka siirtyminen uuteen kirkkoon oli Matilla pitkä prosessi, sen jälkeen hän ei ole kokenut suurempia uskonsotia tai taisteluita nykyisten helluntailaisten kanssa. Matin suhde helluntailaisuuteen ei ole jännitteinen siinä mielessä, että hän tahtoisi käännyttää kaikki helluntailaiset katoliseen kirkkoon.

”Olin (ja olen edelleen!) mukana helluntailaisessa rukouspiirissä, jossa olemme keskustelleet paljon asioista ja olen saanut jakaa omia uskonkriisejäni. Tässä piirissä, jossa toki osallistujat ovat olleet pääasiassa akateemisesti koulutettuja, ovat keskustelut olleet pääosin sävyisiä. Eli en ole kokenut uskonsotia. Luulen, että syynä on niin pitkä matkani. Muutos ajattelussa on tapahtunut vähitellen monen vuoden kuluessa.” – – ”Oma tie on ollut aika pitkä ja monivaiheinen… Ja olin itse tavallaan aloitteellinen, kukaan ei aktiivisesti käännyttänyt.”

Näkökulma helluntailaisuuteen peräpeilistä

Helluntailaisuus on muuttunut paljon viime vuosina ja lähimpinä vuosikymmeninä. Ison Kirjan myötä akateemisuus on tullut osaksi helluntailaisuutta, ja toisaalta ääri-ilmiöihin on alettu ottaa varovaista etäisyyttä Toronton tapahtumien jälkeen. Kysyin Matin kantaa helluntailaisuuden muuttumiseen ja toiminnan muotoutumiseen. Hänen ajatuksensa oli suhteellisen tyrmäävä:

”Itse ajattelen, että mitä jää jäljelle, jos Pyhän Hengen toiminta lakkaa? Koko helluntailaisuusden idea on ollut Pyhän Hengen toiminta. Jos helluntailaisuudesta tulee vain jälleen yksi vähän eri tavalla opillisesti ajatteleva kirkkokunta, niin siinä tapauksessa toivoisin, että kaikki liittyisivät saman tien Katoliseen kirkkoon!! Ns. helluntaiteologia ei minusta oikein kestä kriittistä tarkastelua. Moni perusdogmi on tainnut syntyä varsin kevyen analyysin perusteella. Ja kun kerran mielipide on paalutettu, niin siitä luopuminen on vaikeaa.

Miksi siis kukaan haluaisi pysyä mukana Pyhän hengen toimintaa korostavassa liikkeessä, jossa Pyhä Henki ei toimi?? On kuin olisi mukana urheiluseurassa, jossa ei urheilla tai työväenliikkessä, joka ajaa markkinaliberalismia… ”

Matti näkee katolisessa kirkossa monia asioita, jotka ovat paremmin kuin helluntailaisuudessa. Kuitenkin hän mainitsee kaksi asiaa, joita ehkä kaipaa helluntailaisuudessa, tai joissa näkee helluntailaisuuden olevan vahvoilla: musiikkikulttuurin ja vapaaehtoistoiminnan.

”Enkä tarkoita tätä uutta ylistysvillitystä, vaan vanhoja juurevia helluntailauluja. Kun Konffa lähenee, niin laitoin soimaan Pitkän Kirjan. Jotenkin joka solulla voi yhtyä niiden Kristu[s]keskeiseen ja taivaskaipuun läpäisemään sanomaan ja tarttuviin melodioihin. Voin kuvitella kuinka vieroksuttujen ja vähäteltyjen "lahkolaisten" keskuudessa on keskitytty laulamaan Taivaan toivosta. Ehkä jollain etäisellä tavalla kuin ensimmäiset vainotut kristityt (piiitkä aasinsilta, mutta sallittaneen) ovat laulaneet Herralleen. Suomessa lauletaan pääasiassa lut. virsiä jotka ovat eri tavalla koskettavia. Siis laulu- ja musiikkiperinnettä kaipaan. Onneksi on keksitty CD:t...”

”Helluntailaisuuden vahvuus on sen juureva maallikkous. Työmuotojen aloittamisen kynnys on matala ja kaikille löytyy / löydetään palvelupaikka. Myös kaikkia yritetään saada mukaan palvelemaan. Se (ellei homma käy yli voimien) on yhdistävä[ä]. Etenkin varmaan nuorena oli tosi mukavaa tehdä yhdessä monenlaista. Kun ei ollut perhettä. Onhan toki katolisella puolella ihan samalla tavalla monenlaista palvelumuotoa, mutta ehkä Suomi on siitä erikoinen, että pienenä ja monikulttuurisena vähemmistönä pääosin voimavarat kuluvat eräällä tavalla ”selviämiseen”. Työtapa on myös organisoidumpaa siinä mielessä, että on ”Marian Legioona” tai ”maallikkofransiskaaneja” jne, joilla saattaa olla maailmanlaajuisesti pitkäkin historia, eli sellaista matalan kynnyksen välittömästi tarpeesta nousevaa työmuodon perustamiskulttuuria ei ehkä ole. En tiedä haluanko tätä helluntaikulttuuria varsinaisesti viedä mukanani, mutta se on ainakin erilailla eikä ehkä (omasta mielestäni) välttämättä huonommalla tolalla kuin katolilaisuudessa.”

Matti epäilee, että erityisesti maissa, joissa katolinen kirkko on laitostunut ja etääntynyt kauemmas ihmisistä, helluntailaisuuden välitön ja ”matala” maallikkous saattaa tuntua vetoavalta.

Tulevien ilmoittamista

Matin kokemuksen pohjalta voi sanoa, että siirtyminen aktiivihelluntailaisuudesta katolisuuteen on mahdollista, mutta se voi vaatia jonkinlaista kriisiä tai vähintään kohtaamista, joka saa näkemään oman tradition haasteet. Tämä kirjoitus ei pyri yleistämään Matin kokemuksia yleiseksi kaavaksi, vaan valottaa yhtä esimerkkiä siitä, miten prosessi on tapahtunut.

Sarjan seuraavassa osassa saatetaan tarkastella helluntailaisuuden ja katolisuuden suhdetta myös kriittisessä sävyssä. Tällä hetkellä on tosin epävarmaa, tuleeko neljättä osaa ja milloin se tulee. Pyysin sitä varten näkemyksiä neljältä helluntailaiselta, ja hiljaiselo on ulottunut tähän asti. Asiaan saatetaan palata nyt tai mahdollisesti myöhemmin.