Henkilöhistoriani kastealtaan ääreltä – matkaraportti, suunsoittoa ja tulevaisuudensuunnitelmia

JOHDANTO

Edellisissä kirjoituksissani olen pohtinut kastetta teknisestä näkökulmasta. Olen myös avannut luterilaisten ja helluntailaisten kastekeskustelua, sen taustalla vaikuttavia käsityksiä (osa 1), avannut luterilais-helluntailaista kastedialogia (osa 2) ja kirjoittanut kriittissävytteisen tekstin helluntailaisen kasteen olemuksesta (osa 3) . Kuitenkaan kirjoittaja ei ole koskaan täysin tyhjiössä tutkimansa ilmiön suhteen. Myös minulla ja kasteella on yhteinen historia.

Turinoin ja tarinoin tässä oman henkilökohtaisen historiani, jota varten joudun avautumaan omasta seurakuntahistoriastani myös melkoisia pätkiä. Tervetuloa, kaikki tirkistelynhaluiset, tässä on elämäni! Tämä teksti ei ole niinkään teknistä analyysiä helluntailaisuudesta tai sen ilmiöistä, vaan matkaraportti. Tämä olkoon henkilökohtainen välitilinpäätös, kreikkalaisen teatterin draama (jossa kaikki kuolevat) ja katharsis. Tunnustan, olisin halunnut tässä revitellä vähän enemmän, mutta käske sinä nyt analyytikkoa repimään jotain, niin korkeintaan omat housunsa saa ratki jossakin älyllisessä spagaatissa. Kirjoitan siis pientä analyysiä myös itsestäni, kun näen aiheelliseksi.

LUTERILAIS-HERÄTYSKRISTILLINEN ALKULÄHTÖKOHTA

Synnyin perheeseen, jossa vanhemmat olivat luterilaisia kristittyjä. Isäni oli seurakunnan diakoniatyötekijä, ja äitini oli muuten vain mukana kaikessa. Vanhempani olivat kallellaan yhteiskristilliseen viidesläisyyteen. Kansanlähetyksen herätyskristilliset painotukset tuntuivat siis kotona kovin kotoisilta.

Herätyskristillisessä luterilaisuudessa kasteen funktio on aina vähän epämääräinen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, tunnustuksellisessa luterilaisuudessa kaste hahmottuu pelastuksen hetkenä; samoin uskonratkaisua pidetään käytännössä mahdottomana. Kuitenkin herätyskristillinen luterilaisuus tarjoaa mahdollisuuden uskoratkaisuun, joten kasteen funktio hämärtyy.

Koska vanhempani uskoivat uskoontulon mahdollisuuteen (ja olivat itse kokeneet sen), ei ole yllättävää, että vanhempani eivät uskoneet kasteesta sillä tavalla, miten kirkon virallinen oppi opetti. Kuitenkin he kastoivat meidät lapset, koska he ajattelivat, että näin on hyvä juttu. Heidän kirkon oppinsa kritisointi ei johtanut siihen, että he olisivat boikotoineet kastekäytäntöä (mikä olisi ollut kirkon työntekijälle luonnollisesti melko vaikeaa).

Vanhempani olivat lähtökohtaisen nihkeitä puhumaan kahdesta
asiasta: Ilmestyskirjasta ja kasteesta. He olivat nähneet ihan tarpeeksi monta kasteväittelyä, joista puuttuivat järjen hivenetkin, joten he olivat kevyen allergisia aiheelle. He olivat nähneet, että koko kasteasialla saatiin niin paljon taistelua, että siihen kannatti pitää etäisyyttä.¹

Vaikka kasvoin kirkon tilaisuuksissa, kerhoissa ja kotiseuroissa, en koskaan oppinut hahmottamaan, mikä luterilainen käsitys kasteesta oli. Minulle muodostui kotona melko hämmentynyt käsitys kasteesta. Jotain siinä kai oli, mutta mitä? Sen tietysti tiesin, mitä se ei ole. Lähinnä kopioin vanhemmiltani ajatuksen, että ”eihän kasteessa kukaan mitään uudestisynny”. Esimerkiksi kun olin Kristiinankaupungin rippileirillä isosena, mainostin sikäläiselle papille, että luterilainen käsitys kasteesta on väärä, kun ei siinä synny uudesti eikä saa Pyhää Henkeä. Pappi oli ilmeisesti ajan tasalla ja vastasi ”Aijaa, niinkö?” ja aihe vaihtui oikeastaan itsestään. Fiksu pappi.

Joskus kasteväittelyissä itseäni jaksaa huvittaa, että minua pidetään jotenkin luterilaisen kastekäsityksen arkkityyppisenä edustajana. En ole koskaan uskonut luterilaiseen käsitykseen.

Tässä vaiheessa huomaa, että kastekäsitykseni perimmäinen auki oleminen juontaa juurensa kauas. Toisaalta voi kysyä, olisinko pohtinut aihetta ollenkaan niin paljon, jos olisin imenyt kotoa tai kirkosta jonkun näkemyksen, joka olisi tuntunut loogiselta – tai vaihtoehtoisesti näkemyksen, jonka olisi voinut hylätä.

NUORTENRYHMÄÄN TUTUSTUMINEN JA PASSIIVINEN PAINE KASTEELLE

Yläasteella vaiheessa päädyin kontaktiin myös muiden kuin kirkon uskovien kanssa. Isojoen kirkko ei juuri järjestänyt nuortentoimintaa (rippileirejä lukuun ottamatta), koska ainoat uskovat nuoret olivat minä, siskoni ja, hm, yksi vanhempi kaveri, ja oliko vielä joitakin? Ei, kun papin perhe lapsineen oli muuttanut vuosia sitten pois. Olimme käytännössä yksin. Jossakin vaiheessa tämä vanhempi kaveri alkoi käydä naapuripitäjässä, Teuvalla, vapaakristillisissä nuortenilloissa. Lähdin mukaan, ja tykästyin kovasti meininkiin. Vanhempani olivat iloisia siitä, että kävimme edes jonkun seurakunnan jutuissa viikonloppuisin, ja isäni itse asiassa monena viikonloppuna kuljetti meidät Teuvalle (sen 50 kilometriä sivu), odotti paikanpäällä nuortenillan ajan ja toi meidät kotiin. Tilanne koheni vähän, kun vanhempi kaverini sai ajokortin.

Nuortenryhmässä kävi väkeä vapaakirkosta, helluntaiseurakunnasta ja luterilaisesta kirkosta. Nuortenryhmä oli ensin yhden sivukylän vapaakirkolla, ja sen jälkeen se siirtyi keskustaan vapaakirkolle, siihen saatiin oma nuorisotyöntekijä, nuorisotyöntekijä lähti, ryhmä jäi yhteisesti helluntai- ja vapaaseurakunnalle, ja loppujen lopuksi naapuripaikkakunnan baptistiseurakunnan vapaaehtoinen nuorisotyöntekijä otti työn harteilleen. Kuitenkin koko värikkään historian aikana en muista nuortenryhmän kokouksista yhtään kastesaarnaa.² Siinä vetäjät tekivät fiksusti: suurin osa väestä oli luterilaisesta taustasta, ja kasteelle käännyttäminen olisi voinut saada tehokkaasti aikaan kunnon väestökadon. Itse tiesin, että helluntailaiset kyllä kastavat ihmiset vasta uskoontulon jälkeen, mutta en asiasta sen suuremmin ollut perillä.

Ensikosketus

Sain ensikosketukseni erilaisiin kastekäytäntöihin siinä vaiheessa, kun yksi nuortenryhmän helluntailaisista tytöistä meni kasteelle (tyttö on nyt vaimoni). Vanhempani tulivat mukaan kokoukseen (jo pelkästään siksi, että tarvitsin vielä silloin kyydin), ja äitini vähän vitsillä pohti, ”kuinkahan paljon meitä siellä käännytetään”. Ja kyllähän siellä käännytettiin kovasti; on muuten hauska piirre, että niissä kastekokouksissa, joissa olen ollut paikalla, saarna on käsitellyt sitä, ”miksi ihmeessä sinunkin, joka istut siellä penkissä etkä ole vielä mennyt kasteelle ja siellä omatunto mustana mietit omaa tilaasi ja sieluntilaasikin miettiä pitäisi!, pitäisi nousta nyt sieltä ja kirmata tänne kastealtaaseen, ettäs tiedät!”

Itselleni tuli ehkä jonkintasoinen kastekriisi, jos nyt ei tuon kokouksen perusteella, niin pikkuhiljaa asiaa pohdittaessa. Jälkeenpäin on helppo olla rehellinen itselleen: itse mietin asiaa lähinnä siltä kannalta, mitkä olisivat niitä syitä, miksi minun ei tarvitsisi mennä kasteelle. En silti voi väittää, että olisin ollut jossakin tuskallisessa kastekriisissä, joka raastoi minua sisältä: asiaa tuli mietittyä lähinnä silloin, kun jonkun kanssa asiasta puhui.

Ensiasetelma pohdinnassa

Tavallaan asetelmana oli se, että helluntailainen näkemys on Raamatun näkemys kasteesta; taistelin siis jollakin tavalla Raamatun näkemystä vastaan, mutta en silti halunnut mennä kasteelle. Yksi syy oli selkeästi se, että olin mukana luterilaisen seurakunnan toiminnassa, erityisesti rippileireillä ja isoskoulutuksessa; ajattelin, että jos käyn kasteella, niin minä sitten vedän sen kerrasta tappiin asti, eli liityn sitten hellareihin ja eroan kirkosta. Ajattelin, että jos käännyn, niin käännyn sitten kunnolla. Kasteelle meneminen olisi ollut selkeä luterilaisuuden tuomitseminen itselleni. Siinä olisivat menneet napanuorat poikki niin, että singahtaa. Kuitenkin näin, että luterilaisen kirkon puolella oli kaikkea toimintaa, jossa tahdoin olla mukana, joten en halunnut kasteella katkaista välejä kirkkoon.

Missään vaiheessa en miettinyt luterilaisesti, onko uudelleenkaste ensimmäisen kasteen kieltämistä ja Pyhän Hengen pilkkaa. Ajatus ei edes käynyt mielessäni. Kun kuulin ajatuksesta ensimmäistä kertaa, pidin koko ehdotusta absurdina.

Tavallaan tuon ajan kastepohdinnat loivat pohjaa sille, mitä myöhempinä aikoina kasteesta ajattelin. Ehkä siinä on havaittavissa normaalia vastarintaa vierasta näkemystä kohtaan, ja erityisesti nuoren mielen mustavalkoista ”kaikki tai ei mitään” -ajattelua.

Toisena huomiona täytyy sanoa, että vaikka nuortenryhmä ei käännyttänyt kasteelle, on hauska huomata, että iso osa mukana olleista, vielä kristillisyyden piirissä pyörivistä on myöhemmin käynyt kasteella. Ilmeisesti kasteelle saaminen onnistuu myös ilman kastesaarnoja: kun totutetaan ihmiset tietynlaiseen kristillisyyteen, he hakeutuvat sen piiriin myös myöhemmin. Kun sitten haluaa olla enemmän mukana toiminnassa ja liittyä seurakuntaan, kaste tulee luonnollisena.

YKSI KÄÄNTEENTEKEVÄ KASTESAARNA

Vuodet kuluivat eteenpäin, ja kastetta tuli pohdittua aina ajoittain. Kuitenkin yksi ainoa puhe muutti koko pohdinnan suunnan. Täysin.

Jälleen pari helluntailaista tyttöä nuortenryhmästä oli menossa kasteelle. Helluntaiseurakunnan pastori, joka oli toinen ryhmän vetäjistä (tämä oli aikaa, jolloin vapaakirkon ja helluntaiseurakunnan pastorit johtivat toimintaa), kastoi heidät ja puhui tilaisuudessa. Hän käytti kaikki mahdolliset argumentit, joita todennäköisesti osasi edes luetella, ja taisteli sen puolesta, että jokaisen, joka ei ole vielä käynyt kasteella, pitäisi mennä kasteelle. Hän pyrki osoittamaan, että kukaan ei voi vedota siihen, että on kastettu lapsena, koska se on epäraamatullista. Samoin hän sanoi, että jos sinulla on ongelma sen kanssa, että pitää mennä kasteelle, niin ”silloin sinulla ei ole ongelma minun kanssani, vaan Raamatun ja Jumalan kanssa”. Minä ja siskoni olivat ainoat läsnäolijat koko helluntaiseurakunnan salissa, jotka eivät olleet käyneet kasteella. Viittaus oli selvä. ”Jos sinä siellä penkissä...”³

Istuin penkissä ja kirjoittelin tapani mukaan muistiinpanoja saarnasta. Pohdin asiaa oikeasti, koska ihan oikeasti tahdoin tehdä oikein ja tahdoin olla Jumalalle mieliksi. Tietysti itseäni ei olisi huvittanut mennä kasteelle, mutta toisaalta en olisi halunnut kapinoida Jumalaa vastaan. Yritin miettiä, mitä ihmettä tässä nyt oikein pitäisi tehdä, ja miten asiaa pitäisi hahmottaa. Toisaalta yritin miettiä, voiko asiaan sanoa enää mitään vastalausetta, vai pitäisikö alkaa toimia. Olisiko vielä mahdollisuutta sanoa ”ei kiitos”?

Siinä penkissä istuessani ja argumentteja pohtiessani koin pienen valaistumisen. Näin äkkiä helluntailaisen näkemyksen helluntailaisena näkemyksenä – en enää Raamatun näkemyksenä. Raamatussa siis on näkemys kasteesta, mutta jokaisella on tulkinta siitä, mitä se tarkoittaa. Myös helluntailaisilla. Siinä vaiheessa se oli aika utuinen käsitys (ja nykyään hyökkäisin niin epäjohdonmukaista ajatuskokonaisuutta vastaan varmasti), mutta äkkiä aloin ajatella, että tämä on helluntailaisten näkemys siitä, mikä kaste on. Tämä ei ole lähtökohtaisesti se, mikä on Jumalan näkemys kasteesta. Se saattaa olla, mutta asiaa pitää tutkia.

Tämän kasteillan merkitys oli kohdallani kauaskantoinen: aloin lähestyä kastetta asiana, joka oli lähtökohtaisesti minulle uusi ja tuntematon. Se saattaa olla jotenkin sellainen, miten helluntailaisuudessa asiasta ajatellaan, mutta saattaa olla, että ei ole. Se on jotain, mistä pitää ottaa selvää. Koko suhde asiaan muuttui: nyt minä en enää taistellut sen kanssa, mitä helluntailaiset sanovat kasteesta aivan, kuin se olisi Jumalan viimeinen sana asiasta. Ymmärsin, että minun pitää arvioida sitä sen perusteella, mitä Raamatussa asiasta sanotaan. (Sinisilmäisesti en osannut edes pelätä, että asia olisi paljon vaikeampi, kuin mitä olisin edes osannut kuvitella.)

Monen ahdistuksen kautta...

Luonnollisesti oivallus ei tullut ilman ahdistusta: totta kai mietin ajoittain sitä, onko tämä vain kätevä keino kiertää Jumalan totuutta ja tehdä kaikki suhteelliseksi. Omatunto siellä koputti, että oletkos nyt varma. Tietysti en ollut – kuka nyt olisi?! Omien ajatusrakennelmien muuttamiseen kuuluu usein ahdistusta ja syyllisyyttä, erityisesti, kun ympärillä on ihmisiä, jotka ajattelevat päinvastaisesti. Kun kasvoin ajatukseen enemmän sisälle, ymmärsin, että siinä on järkeä.

Miten nyt suhtaudun itse oivallukseen? Oliko se joku jumalallinen puuttuminen asioihin, vai oliko Perkele kuiskuttamassa relativistista harhaoppia korvaani? Oliko se ehkä ihan vain oman ajatteluketjuni päätepiste? En tiedä. Sen vain tiedän, että ilman tällaisia asioiden taakse meneviä oivalluksia asiat olisivat kauhean paljon helpompia.

Ilta muutti kokonaisuuden hahmottamista siinä mielessä, että käsitin, että en välttämättä taistele Raamattua vastaan, vaan yritin löytää sen, mitä asiasta voisi ajatella. Tuo ”Raamatun vastustamisesta” vapautuminen on ajatuksena aina suhteellisen vapauttavaa (ainakin jos elämässä on tarkoitus jotenkin pitää kyseistä kirjaa arvossa), vaikka tuskin pääsin asian hahmottamiseen tuossa muodossa ihan heti.

Turha luulla, että siinä vaiheessa asioita analysoitiin pohjattoman johdonmukaisesti: kunhan jotain langanpätkiä löydettiin, ja niitä lähdettiin seuraamaan. Pääasiallinen kysymykseni oli, ”pitääkö minun mennä nyt heti kasteelle?” Se tiivisti siinä vaiheessa sen, minkä ympärillä koko ”helluntailaisen näkemyksen” hahmottaminen pysyi.

SUVANTOVAIHE

Oivallusta seurannut aika oli jälleen enemmän ja vähemmän hiljaista; asiaa ei tietystikään vauhdittanut se, että minuun oli tarttunut osa vanhempieni ajatuksesta: kaste ei ole niin oleellinen asia, että sille kannattaisi uhrata ihan liikaa aikaa. Edelleen päämielenkiintona pohdinnoissani oli, pitäisikö tässä mennä kasteelle vai ei.

Osa kokonaisuutta oli se, että minut oli lapsena kastettu. Halusin siis miettiä, onko lapsikaste mahdollinen sovellus Raamatun periaatteista. Aloin jo uskoa sen, että joo, alkuseurakunta kastoi vain uskoontulleita. Toisaalta jätin asian kuitenkin auki erilaisten argumenttien myllerryksessä. Kuitenkin halusin miettiä, voidaanko lapsikaste nähdä jollakin tavalla perusteltuna. Jos voidaan, niin mitäs sitä sitten kasteelle menemään.

Yksi merkittävä tekijä koko kuviossa on se, että en ole missään vaiheessa kokenut mitään seurakuntaa omakseni. Ensimmäinen vaikutus on se, että mikään seurakunta ei ole saanut monopoliasemaa opillisten näkemysteni muokkaajana. Olen joutunut kasailemaan painotuksiani eri lähteistä. Toinen vaikutus on ollut se, että minulla ei ole ollut painetta ajatella samalla tavalla kuin muut. Kun kuuluu johonkin ryhmään, omaksuu helpommin yhteiset käsitykset tai painotukset. Kun en kokenut esimerkiksi mitään helluntaiseurakuntaa ”kodikseni”, minulla ei ollut paineita myöskään sillä tavalla. Kolmas vaikutus on se, että minulla ei tästä syystä tullut painetta mennä kasteelle siksi, että pääsisin seurakunnan jäseneksi. Aihe ei siis ollut millään pakottavalla tavalla ajankohtainen.

AJATUSTOIMINTAA ERÄÄN DOKUMENTIN AJALTA

Päädyin Isoon Kirjaan, koska halusin opiskella Raamattua, ja Isossa Kirjassa pystyi suorittamaan University of Walesin validoiman yliopistotutkinnon (ilman kokovartalokosketusta suomalaiseen yliopistoteologiaan). Siellä erinäisten juonenkäänteiden takia päädyin mukaan Nuoret hihhulit -dokumenttiin; kaveriksi tuli tätä blogiakin kirjoittava Anna Lehmuskoski. Dokumentti zoomasi minun kohdallani siihen, että pyörin kyllä mukana helluntailaisuudessa, mutta en ollut jäsenenä. Mitä siis sen kasteen ja seurakuntaan liittymisen kanssa, kun ilman kastetta ei ole liittymistä? Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun jouduin miettimään asioita vähän konkreettisemmin.

Yksi dokumenttia varten kuvattuja materiaaleja oli juhannuskonferenssissa kuvattu, Kankaanniemen Matin kanssa käymäni keskustelu, jossa argumentoimme eri puolilta asiaa ja pohdimme taustalla olevaa teologiaa. Matti perusteli (edelleen) mielestäni hyvin, että alkuseurakunnan käytäntö näyttää hyvin pitkälle siltä, että he kastoivat vain uskoontulleita. Minä taas yritin pohtia, näkyykö kielessä kollektiivinen painotus, jolloin lapset tulivat luonnollisesti mukana, mutta heistä ei tarvitse mainita erikseen. Näin jälkeenpäin katsottuna ei mikään kaikkein paras yritys, mutta hyvä yritys kuitenkin.

Mielestäni kuvattu pätkä oli kauhean mielenkiintoinen: juhannus oli kauneimmillaan konffassa, ja me puhuimme kasteesta uimarannan vieressä, jossa symbolisesti väkeä käveli järveen uimaan ja järvestä pois. Kuitenkin koko osio jätettiin dokumentissa käyttämättä. Ohjaaja Harri Paavola kommentoi, että sen kuvaaminen muistutti valkovenäläisten kaivosmiesten kuvaamista: siinä miehillä oli kyllä paljon asiaa ja paljon puhuttiin kaikesta, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä, mistä ihmeestä kuvattavat puhuivat. Taisi lipsahtaa vähän korkealentoiseksi. (Dokumenttiin kuvattiin sitten vähän lähestyttävämpi keskustelu baptistiystäväni Janne Saarelan kanssa.)

Mihin minä kuulun?

Jouduin dokumentin aikana miettimään seurakunnallisia liitossuhteitani. Olen ollut suurimman osan elämästäni epämääräisessä limbossa eri seurakuntayhteisöjen välissä. Onhan sekin elämästä käynyt (ja varsin opettavaista on ollut, koska jatkuvasti on joutunut punnitsemaan eri asioita), mutta olen alkanut vakavasti olla sitä mieltä, että yhteisöön kuulumisessa on monia hyviä puolia (ainakin jos lähtökohtaisesti uskoo hyvin samalla tavalla kuin yhteisökin).

Luterilaisessa kirkossa minulle tuskin olisi tilaa. Aikanaan isäni taisteluja seuratessa jouduin toteamaan, että itse kuitenkin kallistun liikaa vapaakristilliseen herätyskristillisyyteen, jotta kirkko tuntuisi kutsuvalta. Helluntailaisuudessa on luonnollisesti omat ongelmansa ja haasteensa (niitä tässä blogissa me availemme), mutta siinä on paljon enemmän itselleni tuttuja piirteitä; lisäksi olin ollut helluntailaisen toiminnan piirissä yli vuosikymmenen ja olin vielä liikkeen raamattukoulussa. Helluntailaisuus alkoi tuntua siltä, että se voisi olla jossakin vaiheessa vaihtoehto.

Vaikka mietin ajoittain helluntaiseurakuntaan liittymistä, halusin, että kaste ei ole vain merkityksetön liittymisriitti. Tahdoin, että siinä on joku syvempi merkitys kuin että minut uitetaan siinä seurakunnan jäseneksi. Halusin, että olen vakuuttunut kasteelle menemisestä, ja pidän sitä jollakin tapaa perusteltuna. ”Minä haluan, että jos minut kastetaan, niin minut kastetaan Jeesuksen nimeen, ei helluntailaisuuden nimeen!” Tarkoitus oli siis kevyesti käydä koko evidenssi läpi. Ei mikään pikkujuttu, koska aiheesta löytyy yhtä sun toista kirjoitusta.

TIIVISTÄ TAISTELUA

Aloin myös työstää kysymystä kasteesta aktiivisemmin. Kun olin Iso Kirja -opintoihin kuuluvassa työharjoittelussa Teuvan helluntaiseurakunnalla, tein jotain radikaalia: ostin kirjamyynnistä Toivo Haapalan kirjan Miksi kasteelle? ja aloin lukea suurin odotuksin. Ajattelin, josko tällä nyt saisi kerrasta asian rauhaan ja minäkin pääsisin kastealtaaseen. Kun kerran helluntailaisen kastenäkemyksen ylivertaisuutta oli mainostettu niin rankasti, niin eiköhän tämä antaisi minullekin tarpeelliset perustelut.

Ei antanut.

Kirja oli täynnä ristiriitoja ja käsittämättömyyksiä, joita en vain pystynyt millään nielemään. Kirjaa lukiessa kiukustui ihan oikeasti. Perustelut ontuivat, yhteyksiä eri kohtien välille vedettiin hatusta ja itseä puhuttiin pussiin useampaan kertaan. Uskon ja kasteen suhde jää käsittämättömäksi, Jeesuksen kasteelle annetaan kirkkain silmin itse rakennettu merkitys ja pidetään sitä vielä esikuvana meidän kasteellemme yhtä hatarin perustein.⁴

Kirja jätti oikeasti miettimään, onko se helluntailaisen kasteteologian tekeminen sittenkään niin johdonmukaista. Siinä jäi lupailtu ylivertaisuus aika kauaksi.

Kastekeskustelu täyskontaktilajina

Myöhemmin törmäsin aina vain pahemmin siihen, että helluntailaiset eivät osaa puhua kasteesta. Kun minä arvioin helluntailaista näkemystä ja esitän ajatuksia, minuun suhtaudutaan kuin Perkeleeseen.

Erityisen paljon itseäni on ahdistanut, kun ihmiset eivät osaa erottaa omaa raamatuntulkintaansa ja sitä, mitä Raamattu ehkä pohjimmiltaan sanoo. Asiat eivät välttämättä ole pohjimmainen totuus, vaan heidän tulkintansa siitä. Kuten eräs vastaväittelijä turhautuneena huudahti, että ”minä en kyllä ymmärrä, miksi pitää argumentoida Raamattua vastaan!” Ehkä siksi, että sinun mielestäsi helluntailainen näkemys on Raamatun näkemys, ja minä esitin kritiikkiä hänen näkemystään vastaan. ”Meidän näkemyksemme on Raamatun näkemys; jos kritisoit meitä, kritisoit Raamattua.” Yritä nyt sanoa jotain, kun vastassa on tuollaista.

Toinen piirre, joka jaksaa aina hämmentää, on oman näkemyksen puolustaminen luterilaista näkemystä polkemalla. Kun yritän kommentoida jotain helluntailaisen näkemyksen ongelmia, vastaan tulee happoa, tulikiveä ja rikkiä luterilaisen näkemyksen päälle. Kun itse en ole missään vaiheessa allekirjoittanut luterilaista näkemystä, asetelma on traagisuudessaan aidosti koominen.

Jotain näistä väittelyistä pidän yksinä hengellisen elämäni hajottavimpina kokemuksina. Kun itse lähestyy jotain kysymystä teknisenä ja osaa sanoa, että asia on monimutkainen, toinen voi tulla siihen jeesustelemaan, että ”kyllä sunkin nyt pitäis vain uskoa ja totella Jumalaa” ja sitten ohitetaan argumentaationi epäraamatullisena ja käsketään tehdä siitä parannus ja tungetaan paskaa kurkkuun poikittain ja sanotaan, että kyllä sinun pitäisi nyt uskoa, kun tämä on ihan selvä asia, ja mikä sinulla oikein on, etkö ole hengellisesti kasvanut, tässä vähän odotellaan hedelmää kasvusta, oletko kapinassa Jumalaa vastaan, miksi et ymmärrä selvää suomea, miksi vastustat selvää Jumalan sanaa? Sellainen neljä yhtä vastaan -tilanteessa on joskus aika hurjaa, kun sitä jatkuu ja jatkuu. Kun vastapuolella ei ole kykyä hahmottaa asiaa abstraktisti, saanko edes toivoa, että perusteluni kuunneltaisiin ennen niiden murjomista?

Yrittää sitten tuossa muodostaa valistunutta mielipidettä asioista. Lainaus yhdestä mailistani, jonka kirjoitin eräälle pastorille, jonka kanssa tappelin kasteesta.

”Useimmiten ihmiset ovat pyrkineet vain käännyttämään, kuuntelematta selitystäni tai kaivamatta sitä punaista lankaa, jota yritän sanoa. Ehkä kysymysteni takana on jotain, mutta mitä? Siinä mielessä samaistun ateisteihin, joilla on oikeita kysymyksiä ja joille sanotaan "unohda noi ja usko vain Jeesukseen, niin kaikki järjestyy". Joskus tästä jää vain niin kauhean yksinäinen olo. Ja väsy.”

Tietysti mukaan mahtuu myös hyviä keskusteluja. Monet Iso Kirja -taustaiset toverit ovat pystyneet pokkanaamalla kuuntelemaan ja heittämään ihan rakentavia ajatuksiakin. Ne ovat antaneet toivoa siihen, että asioista voi keskustella myös asiallisesti.

En kuitenkaan halua antaa kuvaa, että minä olisin pyhimys kasteväittelyissä. Olen kyllä ihan rauhallinen, mutta yleensä yritän ajaa ihmiset nurkkaan oman näkemyksensä kanssa ja saada heidät oikeasti miettimään oman näkemyksensä pohjaa. Muutaman toverin kastenäkemyksen olen onnistunut pirrastamaan kelpo uskonvarmuudesta kevyeen epätietoisuuteen. Kuitenkin siitä olen yrittänyt pitää kiinni, että jos olen asiasta keskustellut jonkun nuoren kanssa, en ole tarkoituksellisesti hukuttanut häntä pohdintaan tai teilannut hänen näkemystään. Sen verran pitää olla ihminen.

RATKAISUN PAIKALLA: VÄLITILINPÄÄTÖS JA TAHDONRATKAISU

Pohdintani ovat tällä hetkellä kesken, mutta ne tulevat olemaan kesken aina hautaan asti, joten voi niitä välijohtopäätöksiä joskus kertoakin. Tässä ne ovat:

1) Pidän uskovien kasteen käytäntöä huomattavasti parempana kuin lapsikastekäytäntöä, mutta en voi suoraan väittää jälkimmäistä perkeleelliseksi.

2) Minulla ei ole mitään käsitystä, mikä kaste on, mutta en usko, että juuri muillakaan on.

3) Mikään törmäämäni helluntailainen näkemys ei ole sisäisesti johdonmukainen, vaan vuotaa yli aina jostakin (ks. edellinen tekstini).

4) Tällä hetkellä uskon, että Jumalaa ei henkilökohtaisesti yhtään kiinnosta, menenkö kasteelle vai en.

Lopputulokseni on, että helluntailainen käsitys ei ole onnistunut käännyttämään minua.

Kuitenkaan pohdinta ei jää tähän. Kuten sanoin, johonkin seurakuntaan olisi hieno kuulua. Lisäksi meidän lattiallamme mönkii tällä hetkellä kaksi vuoden ikäistä poikaa. Tahtoisin, että he voisivat kokea kuuluvansa johonkin kristilliseen traditioon – jo siksi, että heidän ei tarvitsisi kokea jatkuvaa vierautta ja marginaalisuutta uskonelämässään. Olisi hienoa antaa heille joku pohja, josta he voivat itse myöhemmin kasvaa johonkin suuntaan, minkä lopulta kokevat omakseen (oli se suunta mikä tahansa). Hyvä pohja voisi löytyä paikallisesta helluntaiseurakunnasta, joka on kovin täysipäisen oloinen. Lisäksi helluntaiherätys on konteksti, jossa koen olemassaoloni mielekkääksi, ja jossa voisin ajatella toimivani enemmän tai vähemmän tulevaisuudessa.

Tässä siis suuri tulevaisuudensuunnitemani:

Olen ajatellut mennä kasteelle.

Kuitenkin, jos olet käännyttänyt minua kasteelle ja iloitset nyt tilanteesta, niin toivon, että tukehdut kieleesi, kun luet tekstini loppuun.

TULEVAISUUDEN SUUNTAVIIVOJA

Tällä hetkellä käytännössä ainoa liikkeellepaneva syy kasteelle menemiseen on siinä, että haluan olla jäsenenä seurakunnassa, johon ei kastamattomia jäseniä oteta.

Tiedän, että pelkkä ”mennään nyt kasteelle, kun pitää mennä” ei välttämättä ole riittävä syy monelle helluntailaiselle hyväksyä mahdollista kastettani – se on melkein sama, kuin menisi kasteelle, koska ”äiti käski”. Samoin itse lähestyn asiaa niin, että vaikka syy mennä kasteelle olisi pelkästään tuo, en silti halua lähestyä kastetta pelkästään tuon kautta.

Minä en tiedä, mikä kaste on, ja tapahtuuko siinä jotain, vai tapahtuuko mitään. Siksi myös haluan suhtautua asiaan tarpeellisen vakavasti. Jos siis kasteelle menen, yritän suhtautua siihen sen mukaisesti. Kun johonkin ryhdytään, niin ryhdytään sitten tosissaan. Jos Jumala on Jumala, niin mielelläni teen tuollaiset siirtymäjutut pokkanaamalla. Olen edellä sanonut, että en ymmärrä kasteesta oikeastaan mitään, ja joudun sanomaan, että en tiedä, mikä se on tai mitä se merkitsee. Tästä syystä haluan suhtautua siihen asiaankuuluvalla vakavuudella. Haluan tehdä asian Jumalalle ja haluan olla avoin Jumalalle siinä.

Toisaalta. Mukana on erittäin iso ”toisaalta”. Minua on käännytetty kasteelle niin paljon ja niin rumasti, että tämä kasteelle meno käy kovasti luonnon päälle. Pitäisikö minun tässä julistaa, että te olitte sittenkin oikeassa, voi, teidän jalkojenne juuressa minä muutan mieleni, te minua valaisitte, te opetitte minulle totuuden, mitä?! Te siellä hykertelette, että mitäs me sanottiin, me oltiin hei oikeassa. Minä näytän teille karvaisen *****ni!

On löydettävä vastapaino ja tasapaino. Toisaalta haluan pitää sen, että kaste on jotenkin pyhä. Siinä voi olla jotain, joka on minua suurempaa, joten haluan kunnioittaa sitä jotenkin. Kutenkin haluan huomauttaa, että minua kiusanneiden ihmisten käsitys kasteesta ei ole pyhä.

Miten kasteelle?

Jos kasteelle päädyn, niin sen kasteen on oltava riisuttu niistä elementeistä, joita seurakunnalliset traditiot siihen ovat laittaneet. Se on vähintä, mitä voin vaatia. Vettä voi olla vaikea poistaa, mutta melkein kaikki muu on poistettavissa. Tässä kommentoitu listaus kasteeseen liittyvistä elementeistä.⁵

Kaste suoritetaan seurakunnan kokouksessa. Tämä ei ole aina vaadittavaa (fifteenillä kastetaan siellä järven rannalla kokouksessa, ja jotkut hurjapäät kastetaan milloin missäkin), mutta en näe mitään teologisesti pitävää syytä vaatia kastepaikaksi sunnuntaikokousta. Pois.

Kaste suoritetaan usein kastealtaassa. Ei tosin aina. Järvi olisi varsin mainio.

Kasteen suorittaa yleensä pastori. Miksi pitäisi? Kuka tahansa kristitty käy. Kai pastorikin.

Kasteen yhteydessä liitetään seurakuntaan. Vaikka tämä on suuri syy kasteelle menemiseen, en haluaisi pelkistää kastetta ihan vain tähän. Samoin joudun kunnioittamaan historiaani: tämä on ollut yksi tärkeä asia, jota olen vastustanut kasteessa (että se on vain seurakuntaan liittämistä). Se voi olla pakollista seurakuntaan liittämiselle, mutta se ei ole seurakuntaan liittämistä.

Kastettava on valkoisissa vaatteissa. Miksi pitäisi? Miksei musta kelpaa? Alkuseurakunta ilmeisimmin kastoi alasti, mutta ihan näin alkuseurakunnalliseksi en tahdo. Unohdetaan valkoiset vaatteet.

Kasteen suorittaa kastaja. Mikä sitä estää, ettei olisi useampaa kastajaa? Saman homman he kuitenkin tekevät.

Kaste suoritetaan kaatamalla kastettava tuetusti veden alle ja vetämällä pois veden alta. Jos oleellista on päästä veden alle ja tulla sieltä pois, niin miksei sitä voi toteuttaa vaikka laiturilta heittämiseltä? Se täyttää muodollisesti vaatimuksen veden alle menemisestä ja vedestä nousemista.

Tähän voisi lisätä vielä vaikka mitä (vettä en mielelläni vaihtaisi esimerkiksi mustikkakeittoon, koska se sotkee kamalasti). Jos tästä siis kokoisin, niin kasteeni voitaisiin toimittaa jollakin laiturilla järven rannalla. Ensin kerron jotain ajatuksia uskostani ja siitä, miksi olen nyt menossa kasteelle. Sen jälkeen kasa veljiä tai siskoja ottaa minusta kiinni ja Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen heittää minut järveen. Kun sieltä pääsee ylös, voi vaatteidenvaihdon jälkeen vaikka grillata, lukea runoja, laulaa ja osallistua muutamaan poikkitaiteelliseen esitykseen.

Juhana Lehmuskoski kirjoittaa kirjassaan Yksi kaste raamatullisen kasteen ehdoista. Kaste pitää suorittaa uskoontulon jälkeen, se pitää tehdä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (tai Jeesuksen nimeen) ja henkilön pitää mennä veden alle kokonaan. Jos tämä on rajana, niin rajojen sisällä pystyy tekemään yhtä ja toista.

Tässä kohdassa joudun tasapainoilemaan sen kanssa, paljonko voin muokata kokonaisuutta, jotta sen voi vielä hyväksyä pyhäksi toimitukseksi. Jos minut kastettaisiin suonsilmässä tai viskissä ja koko väellä olisi lateksivaatteet, se olisi edelleen muodollisesti pätevä, mutta mielestäni liian tiukkaa pyllistämistä. Tämän rajanvedon kanssa joudun sitten taistelemaan. Kasteen pitää näyttää tarpeeksi omanlaiselta, mutta omatuntoni mysteerin edessä on toisena määrittelijänä.

Upotus vai ei?*

Upotuskasteesta olisi mahdollista dekonstruoida koko upotus: miksi kasteessa täytyy mennä kokonaan veden alle? On totta, että Raamatussa mainitut esikuvat antavat kuvaa siitä, että ainakin normaalitilanteissa kuvataan kastetta, jossa henkilö upotettiin kokonaan veteen. Kuitenkin myös valelukaste hyväksyttiin; ks. lainaus Didakhesta, hyvin varhaisesta seurakuntaohjeesta (7:1–3):

”Mutta liittyen kasteeseen, kastakaa näin: selostettuanne ensin kaikki nämä säännöt, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä. Mutta jos ei ole juoksevaa vettä, kastakaa jossain muussa vedessä, ja jos et voi kastaa kylmässä niin lämpimässä vedessä. Mutta jos ei ole kumpaakaan, kaada vettä kolme kertaa päähän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”

Vaikka tämä antaa kuvan, että normaaliolosuhteissa upotuskastetta suosittiin, myös valelukaste hyväksyttiin. Tietysti voisi huomauttaa, että kaste suoritettiin mieluiten kylmässä, juoksevassa vedessä; seurakuntien tapa kastaa kastealtaassa oli siis ilmeisen marginaalinen alkukristillisyydessä, vaikka ilmeisen hyväksyttävä. Se oli kuitenkin myönnytys, samalla tavalla kuin valelukaste.

Tässä voisi lähteä taistelemaan, onko perusteltua kastaa valelemalla, vaikka vieressä olisi järvi. Oletan, että varhainen kirkko olisi pitänyt sitä kummallisena, mutta tuskin kyseenalaistanut kasteen validiteettia.

Kuitenkin, vaikka itse voisin pitää valelukastetta vaihtoehtona, tiedän, että helluntaiseurakunnissa ollaan hyvin ehdottomia kasteen muodon suhteen: jos siinä ei mennä pinnan alle, se ei ole kaste ollenkaan (ks. tämän tekstisarjan toinen osa). Jos kasteeni yksi liikkeellepaneva motiivi on saada hyväksyntä helluntailaisuudessa, niin uskon tämän nousevan niin suureksi kynnykseksi liian monelle, että sitä kannattaisi lähteä dekonstruoimaan; siinä vaiheessa olisi melkein sama, menenkö kasteelle ollenkaan.

Kuka voi kastaa näin?

Jos minä tästä kasteelle menen, niin kuka ihme minut kastaa – ainakin, jos kaste tapahtuu jotenkin edellä kuvaamallani tavalla? Lupasin monta vuotta sitten Ilmajoella asuessani paikalliselle pastorille, että jos kasteelle joskus menen, niin hän saa minut kastaa. Hänellä on siis väkisin etuajo-oikeus. Joudun kuitenkin tekemään hänelle selväksi, että kasteeni ei ole ihan tavallinen helluntailainen kaste, joten täytyy vielä neuvotella, onko hän halukas kastamaan. Kastajalla täytyy olla tarpeellinen määrä itsetuhoisuutta ja välinpitämättömyyttä omaa asemaansa kohtaan helluntailaisuudessa. Tähän mennessä kastajia on ollut aina tarjolla (jos joskus olisin ollut menossa, olisi melkein jokainen lähistöllä ollut helluntailainen tarjoutunut kastamaan; kasteestani on fantasioitu useamman kerran hyvässä hengessä).

LOPPUAJATUKSET

Kastekäsitykseni on ollut pienessä liikkeessä hyvin pitkään, ja nyt tuntuu, että jotain käytännön ratkaisuja voisi tehdä. Asia ei ole edennyt tähän pisteeseen niinkään teologisena pohdintana, vaan käytännön tilanteiden sanelemana. Teologista pyörittelyä on helppo ja hauska tehdä, kun tilanne ei vaadi toimintaa, mutta joskus kaiken voi nakata syrjään – sillä ehdolla, että tälle nakkelulle ei ole mitään konkreettista estettä.

Joku voi ajatella, että helluntailainen kaste on kuitenkin voittaja: minulla on tarkoitus mennä upotuskasteelle. Kuitenkin erottelen sisällön, mitä kasteella sanotaan olevan, ja kasteen toteuttamistavan. On totta, että helluntailainen kastenäkemysperhe on uskovien kasteen muoto, ja minä olen menossa uskovien kasteelle. Ehkä juuri tästä syystä tarvitsen mukaan pientä twistiä, koska haluan tehdä selväksi, että argumentaatio ei ole se, joka minut vakuutti.

En väitä, että edellä hahmoteltu kastetapa olisi väistämättä se, miten kasteeni tullaan toteuttamaan. Ehkä päädyn paljon perinteisempään ratkaisuun, ehkä vedän noin (tosin ainoat pohdinnan alla olevat jutut ovat, onko kastajia yksi vai monta, ja tapahtuuko se normaalityylillä vedessä vai laiturilta). Pelkästään tämän kirjoittaminen on jo kovasti terapeuttista, samoin kuin mahdollisuuden auki jättäminen tässä vaiheessa. Aikaisintaan jäiden lähdön jälkeen tässä pitää tehdä päätöksiä, joten vielä ei ole kiirettä.

Tietysti joku voi lukea tätä ja pitää johtopäätöstäni äärimmäisen nössänä. "On sulla aika antikliimaksi, kun et mitään parempaa keksinyt. Miksei sinua kasteta mansikkahillovatiin täydenkuun aikaan soihdunvalossa; koko porukalla voisi olla pinkit mekot päällä ja Dimmu Borgirin Satan my Master voisi soida taustalla?" Ehkä siksi, että pidän kastetta edelleen jonakin. Tarkoitus on ilmaista asiasta jotain tietyille helluntailaisille, ei koko maailmankaikkeudelle.

Joskus olen miettinyt, onko tämä minun ajatukseni erilaisesta kasteesta mitenkään järkevä: se voi tuoda ties kenen helluntailaisen hampaankoloihin ylimääräisiä tuotteita, samoin kuin nenäonteloihin pieniä vihreitä vihanneksia. Toisaalta tiedän, että helluntailaisuudessa kaste itsessään siirtää sinut ”heikäläisestä” ”meikäläiseksi”. Se antaa paljon anteeksi. Jos siis kaste on tehty vähän eri tavalla, se ei haittaa ketään – tärkeää on se, että on käynyt kasteella. Kuitenkin olen tehnyt aika selväksi (ja tässä julkiseksi), että jos kaste tulee, se ei tule ihan standardoituna. En siis voi luottaa liikaa siihen, että minusta tulee kastettu ja "yksi meistä". Kuitenkin joudun myöntämään itselleni, että tämä vaikuttaa parhaalta keskitieltä sen välillä, että kaste pitäisi ottaa, mutta en halua siitä väärällä tavalla symbolista tapahtumaa itselleni.

Tämän kirjoituksen kanssa olen ensimmäistä kertaa miettinyt, saanko tähän aidosti kiukkuista palautetta ja kirjepommeja. Helluntailainen kastenäkemys on pyhä, ja sitä päin nihkeily saattaa aiheuttaa reaktioita. Kuitenkin tämän blogin tarkoitus oli tarjota rehellistä pohdintaa helluntailaisuudesta ja siihen liittyvistä asioista. Miksi turhaan siis sensuroida? Tarkoitus on nostaa asioita esille, tarkastella niitä eri puolilta, mutta samalla olla sytyttämättä kaikkea palamaan. Tämä on kriittistä lojaaliutta. Lisäksi, minulla on aika vähän menetettävää. Jos päälleni tipahtaa katkeran kiukun aalto, surffaan sen harjalla ja vaikka bloggaan siitä. Painetaan siis ”Julkaise”-nappia.

--------------------------

VIITTEET

1 Kun äitini oli tullut uskoon, hän kävi helluntaiseurakunnankin tilaisuuksissa, mutta kun häntä alettiin painostaa kasteelle, hän otti etäisyyttä niihin kuvioihin. Samoin äidin ollessa yksin isosisko-vauvan kanssa kotona ovelle tuli evankeliointitarkoituksessa helluntailainen setämies. Pienellä kyselyllä todettiin, että hyvä juttu, kun äitini on uskossa, mutta sinne kasteelle pitäisi silti mennä. Vaikka vauva alkoi itkeä, niin silti ei tajuttu lähteä, ennen kuin äitini joutui sulkea oven hartaan käännyttäjän nenän edestä.

2 Tietysti sen jälkeen, kun itse olin jo lähtenyt kokonaisuudesta, ja baptistiystäväni oli ottanut kokonaisuuden harteilleen, hän veti siellä ainakin yhden opetuksen kasteesta. Tämä on kuitenkin aikaa, joka ei liity omaan nuoruuteeni, joten se ei vaikuta tähän kokonaisuuteen.

3 Pakollisena huomiona, että arvostan kyseisen helluntaiseurakunnan pastoria (joka on nykyisin pastoroimassa jo muualla) erityisen paljon. Miehestä pystyy ottamaan mallia niin pastorin roolissa kuin uskovana muutenkin.

4 Voin joskus postata arvioni Haapalan kirjasta tänne, mutta en liitä sitä tähän. Kirjoitin aikanaan kaverille niin keuhkoavan arvion asiasta, että sitä pitäisi hieman muokata ennen julkaisemista.

5 Näiden ajatusten taustalla on eräs hyväntahtoinen kastekeskustelu, joka käytiin noin vuosi sitten. Silloin minulle ehdotettiin, että jos kastettaisiin minut vähän eri tavalla, niin silloin se näyttäisi enemmän minulta eikä joltakin päälleliimatulta jutulta. Ajatus jäi elämään.

EDIT 6.3.2014, 11:56. Lisäsin pari kuvaa ja muutin viittausnumerot perustekstiksi. 14:30 lisäsin *:llä merkityn kohdan upotuskasteesta (Upotus vai ei?).